HUKKA–AJO

(KESKENERÄINEN!)
 

Olet maailman paras taksikuski!
– tuntemattomaksi jäänyt asiakas.

Olet maailman kusipäisin taksikuski!
– sama asiakas hetken päästä.


 


 

TURUSSA

MARRASKUU

Taksiini istui kolme sänkitukkaista luihua. Ajopyyntö oli syrjäiseen lähiöön. Aavistin heti palaneen käryä, mutta lähdin kuitenkin liikkeelle. Puolivälissä matkaa kuului vain – klik – ja tunsin stiletin kylmän terän painautuvan kurkkuani vasten.

– Nyt koko kassa tämä käsi, stilettiä pitelevä luihu sanoi ja työntyi takaani etupenkkien väliin.

– Aloitin juuri vuoron, tässä on kaikki, ojensin lompakon jossa oli satasen verran kassaa.

– Fuck mida bullshitter, paetada auto voi löigatakse köri, mies sanoi ja painoi terän syvemmälle ihooni.

Jos pitää puolustautua, pitää tehdä se kunnolla tai ei lainkaan. Tein ratkaisuni. Painoin turvavyön kiinni – klik – ja kaasu pohjassa lähintä puuta päin.

Tuulilasi meni säpäleiksi. Kaikki turvatyynyt laukesivat ja auton sisätilat täyteen verellä jatkettua talkkijauhoa. Ryöstäjät lensivät kurkiaurana ulos ikkunasta. Iskin pääni rattiin ja menetin tajuntani.

Heräsin ambulanssin pilleihin. En tuntenut kipua mutta tunsin lämpimän veren valuvan kasvojani pitkin. Auton eutuosa oli mennyttä. Nahanpalasia roikkui tuulilasin reunoista niin perkeleesti. Yksi ryöstäjistä makasi omituisesti vääntyneenä konepellillä. Toinen roikkui puun oksaa vasten paiskautuneena. Kolmannen luunkappaleita törrötti puunrungossa ja loput ruumiista oli valahtanut maahan rungon eteen. Koivusta oli tullut kirkuvan punakaarnainen.  

Makasin teholla kolme viikkoa, päälle kolme viikkoa vuodeosastolla. Kolme vasemman käden sormista leikkautui irti. Tapahtumasta muistoksi syyte hätävarjelun liioittelemisesta.

Jälkeenpäin vasta tajusin että siinä tapahtumasarjassa oli kaikki kolmosta. Kaikki kolme ryöstäjää kuolivat törmäyksessä. Oikeudessa minut pelasti rikoslain kolmannesta luvusta löytyvä pykälä: – Jos joku, suojellaksensa itseään tahi toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta aloitetulta tahi kohta päätä uhkaavalta oikeudettomalta hyökkäykseltä, on tehnyt teon, joka, vaikka muuten rangaistava, oli hyökkäyksen torjumiseksi välttämätön; älköön häntä tästä hätävarjeluksesta rangaistukseen tuomittako. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Vaistoni mukaan niillä oli mielessä ryöstömurha. Olin kuullut juttuja miehistä, jotka tulevat Tallinnan lautalla, ryöstävät kylmäverisesti kymmenkunta kohdettab - sen mitä mitä yhdessä illassa ehtivät - ja häipyvät sitten maasta joko Ruotsin kautta tai takaisin auringon nousun suuntaan josta niitä ei enää ikinä saada vaastuuseen teoistaan.

Yhdellä kädellä pärjäsi hyvin. Yleensä pidin toista ratissa ja toista sylissä, piilossa enemmiltä katseilta. Pahempi juttu oli että törmäyksen seurauksena minulle oli tullut etulohkovaurio ja sen myötä kontrollikyky petti ajoittain pahasti. Hermot saattoivat palaa sekunnissa kun impulsiivisuus puski läpi ilman kontrollia kuin räjähtävä tulivuori. Se ei tehnyt hyvää asiakaspalevelulle. Jouduin käymään kahdesti viikossa psykiatrilla.

Elämässä oli muutenkin meneillään kaikenlaista. Päälle vielä epävarmuus ajojen jatkumisesta taksi-isännän avioeron takia. Nappaisin viinapullon penkin alta. Kulautin kunnon huikan. Se auttoi toipumiseen ja tasoitti tiessä olevat kuopat.

Tien vierellä kimaltavat puut olivat lumen peittämät. Oksat notkuivat lumen painosta kuin verhonriekaleet. Maisema oli viimeisestä unesta. Auringonpaisteessa kristallisena välkehtivä hanki neitsyen häähuntu.

Pellon reunassa seisoi uljas peura. Se nosti sarvensa ylös. Sieraimista nousi paksu hönkä kirpeään pakkasilmaan. Katsoin peuran mustiin silmiin. Niistä huokui kosmista syvyyttä joka paskat veisasi ihmisten murheista. Kohta olin mutkassa ja peura kadonnut puiden taakse.

Oli marraskuun viimeinen viikonloppu, Halloween. Aloin lukea datalle purkautuvia viestejä.

NAANTALIN VANHALLA TIELLÄ AURONKOISEN KOHDALLA JUOKSEE 2 ASIAKASTA

KARKUUN RATSUKUJAN KOHDALLA.

BETANIANKADUN KOHDALLA AJELEE JOKU HURJAPÄÄ HENGENVAARALLISESETI. VAROVAISUUTTA!

TORIN TAKSITOLPALLE JÄTETTY NUORI RAHATON SEKAVA TYTTÖ JOKA PYRKII HANNUNIITTYYN.

RAVINTOLA O`BASSISSA KAKSI KESKI–IKÄISTÄ NAISTA. EI KANNATA OTTAA KYYTIIN. HEITTIVÄT MM PIZZAN EDELLISEEN AUTOON.

AURAKADULTA LÄHTENYT JUURI ÄSKEN PUNAINEN VOLVOKUSKI HUMALASSA.

ANINKAISTEN SILLAN KOHDALLA JOKU SAANUT SAIRASKOHTAUKSEN.

VAROVAISUUTTA SIELLÄ!

HUMALAINEN VOLVOKUSKI TORKKUU LUMIHANGESSA.

POLIISI MENOSSA PAIKALLE. KIITOS. 1243

NIITTYMÄENTIELLE JÄTETTY RAHATON MIES EIKÄ TAIDA EDES TIETÄÄ MIHIN ON MENOSSA.

EI KANNATA OTTAA KYYTIIN.

Viimeinen oli keskuksen välittämä poliisin ilmoitus:

KADONNUT ANTERO NAARAJÄRVI 29V. TUNTOMERKIT: KOVAÄÄNINEN, PUHELEE SEKAVIA. LAIHA, VAALEAT HOUSUT, TUMMA VERYTTELYPUSERO. VIIMEINEN HAVAINTO RAUNISTULASSA KELLO 2:30. HAVAINNOT 112. KIITOS.

Taas oli joku kadoksissa. Ilmoituksia tuli poliisilta harva se päivä. Osa osoittautui metsään tai kauppakeskusten takapihoille eksyneiksi vanhuksiksi, osa hysteeristen äitien ilmoituksiksi näkyvistä kadonneista lapsistaan, osa koulukodeista ikkunan kautta karanneiksi teineiksi. Mutta niiden lisäksi oli aitoja, päiväkausia kateissa olleita tavallisia suomalaisia nuoria. Miehiä ja naisia. Eikä kukaan tiennyt minne he olivat kadonneet kuin aaveet auringon sarastukseen.

Tien poskessa viittoili poika ja tyttö, ulkonäöstä päätellen sisaruksia. Käänsin vilkun päälle ja pysäytin auton.

Poika asettui eteen istumaan, tyttö takapenkille. Pojalla oli silmissään pirunsilmäiset piilolinssit.

Hienot piilarit. Helvettiinkö ajetaan?

– Runosmäkeen. Ollaan menossa Halloween juhliin. Onko liukasta? Poika kysyi.

– Pääkallokeli, mutta kyllä nasta pitää. Tuuppasin tuulilasiin lasinpesunestettä. Ohjaamoon levisi voimakas metanolin haju. Se peitti tehokkaasti omaa viinan käryä.

Poika katseli minua arvioivasti.    

– Sä olet aika cool. Onko siistiä olla taksikuski?

– Joo, on tämä hieno ammatti. Voi kuljettaa julkkiksia, kansanedustajia ja ministereitä ympäri kaupunkia.

– Voin vaan kuvitella, poika sanoi.

– Tai jos mä nyt totta puhun niin ei se ole kovin mukavaa kaiken maailman juoppoja kuskata ympäri kaupunkia.

– Onko Ministeritkin juoppoja? se kysyi. Tyttöystävä alkoi hakkaamaan sitä selkään. – Jani, mä luulen et se pelleilee.

– Mitä vittua? Pelleiletkö sä?

– En, mä vaan heitin tällaista taksikomiikkaa, se oli vanha vitsi.

– No ni, siinäs kuulit Sani. Tää jätkä on koomikko. Eikö koomikoilla ole nyt töitä kun sä olet taksikuskina?

Oltiin perillä. Pysäytin auton. Käännyin pojan puoleen. – Se tekisi viistoista kahdeksankymmentä.

Poika aukaisi oven, säntäsi karkuun. Samoin teki takapenkin tyttö. Päivän eka kyyti ja juoksutaksi. Tietenkin ne olivat jo ennen taksiin nousemistaan päättäneet olla maksamatta.

Juoksin raivoissani perään. Lyhyen kilpajuoksun jälkeen sain pojan kiinni. Tyttö jatkoi juoksuaan. Poika rimpuili minkä pystyi. Rytäkässä se onnistui iskemään oikean suoran poskipäähäni. Painoin massalla päälle, sain pojan kädet sidottua otteeseeni.

          – Näpit irti ukko! päästä irti!

          – Nyt lähdetään poliisiasemalle.

          – Haista paska.

     Nappasin pojan niska-perseotteella takakonttiin. Poika rimpuili ja kiljui kuin sika sähkölamauttimessa. En antanut periksi. Paiskasin takakontin kannen kiinni. – Koita kestää, voi tulla kylmää kyytiä. Huusin kannen läpi. Katsoin vielä näkyikö tyttöä missään. Ei näkynyt. Se oli jättänyt veljensä oman onnensa nojaan. Kaavin maasta vasta satanutta lunta, painoin lunta poskea vasten. Kylmä lumi auttoi, vitutti. Päätin antaa pojalle opetuksen. Takakontti oli tilava, pehmeästi vuorattu, pojalla ei olisi mitään hätää.

Istuin ratin taakse. Väänsin radiosta takahattuhyllyn volumet täysille, lähdin ajamaan pois päin kaupungista. Muutaman kilometrin jälkeen Moision kohdilla tuli datalle ajotilaus. Mietin hetken otanko kyydin vain en. Olin jo perua tilauksen kun totaalinen impulsiivisuus puski esiin, paskat, pakkohan se on kuskin elantonsa tienata.

Ajaessani tilausosoitteen pihaan oli vastassa iäkkäämpi rouva kahden ison matkalaukun kanssa. Nousin autosta. Rouva ronttasi matkalaukkunsa takakontin eteen, katseli odottavasti että avaan sen.

– Olen menossa lentoasemalle. Laukku painaa kuin synti. Auttakaapa nostamisessa nuori mies.

Takakontista kuului kolinaa.

– Takaluukun lukko on jäässä, sanoin.

– Jäässä? Eikö teillä ole lukkosulaa matkassa? Rouva otti askeleen takakontin suuntaan.
Harppasin rouvan eteen. – Ei tässä lukkosulaa tarvita.

Patistin rouvan pois takaluukulta ja aukaisin hänelle etuoven. – Olkaa hyvä. Istukaa te etupenkille, niin nostan laukut takapenkille.

– No jos olette aivan varma.

– Tietenkin, autoin rouvalle turvavyön ja suljin oven.

Poika alkoi potkia auton takaluukkua sisältä päin. Onneksi rouvan kuulosta oli jo terävin kärki leikkaantunut.

Nostin rouvan laukut takapenkille, kiersin takaluukulle ja koputin perälautaan. – Jos tuo meteli ei lopu niin olet siellä työvuoron loppuun.

Takakontissa tuli hiljaista.

 Ajettuani hetken matkaa alkoi takakontista kuulua huutoa.

– Herran jumala, mikä se oli? rouva huudahti.

– Radio reistailee, hakkasin radiota kuin se olisi ollut rikki. – Menee itsestään välillä päälle.

Meteliä kuului edelleen takakontista radionkin läpi. Rouva kääntyi penkissä ympäri, kurkotteli katseellaan takapenkille. – Herran jumala, takapenkillä on jonkun käsi! Rouva kiljui.

Katsoin takapenkille, pojankloppi oli jotenkin saanut työnnettyä kätensä penkin välistä ja huitoi minkä ehti. Käsi näytti irralliselta kuin jossain kauhuelokuvassa.

– Kristus! Millainen taksi tämä oikein on?

– Älkäähän nyt, se on vain jonkun epähuomiossa unohtunut käsi.

– Pysäyttäkää heti tämä auto!

Jätin hysteerisen rouvan kaupan kulmalle. Lähtiessä näin että se näppäili kiivaasti kännykkäänsä.

Ajoin syrjemmälle päätiestä. Pysäytin auton. Aukaisin takaluukun. Reppana kyhjötti takakontin pohjalla itkua vääntäen. Kumimaton päällä oli iso läiskä. Minulle tuli poikaa sääliksi. Olin ajatellut jättää sen pienen kävelymatkan päähän kaupungista mutta se olisi ollut jo liikaa. – Nouse ylös sieltä. Aiotkos maksaa sen kyydin?

Poika vei käden taskuunsa, ojensi kaksikymppistä vapisevin käsin. Nappasin setelin, sulloin taskuuni.

Tästä saatte neljä euroa kaksikymmentä senttiä takaisin. Ojensin kuitin ja vaihtorahat. – Olkaapa hyvä. Minulle alkoi tosiaan riittämään. – Hyppää tonne eteen niin heitän sut takas kaupunkiin.

 – Poliisiasemalleko? Poika kysyi leuka vapisten.

– Äh, ei viitsi enää vanhoja muistella. Missä sinä asut?

Vitun mulkku, sulloit mut tuohon haisevaan luukkuun. Mulla on ahtaanpaikan kammo!

– Sinulla on vielä uhmaa jäljellä. Se on hyvä, autoin pojan pois takaluukusta. – Teitä nuoria pitää opettaa. Sitten kun olet iso ja omassa ammatissa, ymmärrät paremmin. Me taksikuskit joudumme jatkuvasti tekemisiin asiakkaiden kanssa jotka sylkevät naamaan. Minulla on isot asuntovelat ja muut talousongelmat niin kuin kaikilla muillakin. Alalla on proviisiopalkka ja kaikki viivytykset, saamattomat maksut, ynnä muut on pois kuljettajien ansioista. Vanhoja asiakkaita on turha enää kouluttaa mutta sinunlaista fiksua nuorta kannattaa vielä valistaa. Ota tämä työhöntutustumisena taksialasta. Kyllä sinä sen vielä ymmärrät.

– Paskat mä mitään ymmärrä. Sitä paitsi ne radiomainokset oli hirveintä. Mä saan klaustrafobisen kohtauksen aina kun kuulen niitä.

– Ota tänään känni niin ei painu muistiratoihin, testattu juttu.

Paluumatka kaupunkiin juteltiin niitä näitä. Jätin pojan Street bar 95 eteen. Sovittiin että jäädään tasapeliin. Ei meistä kavereita tullut mutta ei sentään verivihollisiakaan.

Katsoin kelloa, aikaa oli mennyt hukkaan. Tuntipalkka uhkasi pudota taas alle seitsemän euron.

Ajoin R–kioskille. Ostin savukkeita. Ajoin lähimmälle tolpalle, kirjauduin jonoon. Nousin ulos autosta. Puolellatoista kädellä oli hankalaa avata aski mutta tein sen tottuneesti. Toisella kädellä savuke hampaisiin. Aski taskuun, sytkärillä tulta perään. Päivän ensimmäinen savuke.

Ilma oli raikas, vastasatanut lumi jo melkein sulanut olemattomiin. Tulipallo laskeutui arvokkaasti horisontin taakse. Varjot pitenivät, pimeyden myötä alkoi kaupungin päivänvalolta kätketty elämä. Ihmiset joita ei näkynyt päivällä, astelivat nyt näyttämölle.

Tumppasin savukkeeni ja lähdin etsimään aktiivisempaa tolppaa. Taakse ilmestyi poliisiauto. Se väläytti valoja ja viittoi tiensivuun. Pysäytin, avasin ikkunan ja jäin odottamaan.

    Poliisi käveli ikkunalle. Kohta toinen pelkääjän puolelle.

      – Sinäkö olet taksi 1243?

      – Mitä siellä katolla lukee?

     – Kuultiin yhdeltä rouvalta aika erikoinen tarina? Mahtaakohan pitää paikkaansa?

    – Mä kuulen aika monta erikoista tarinaa jo yhden illan aikana. Ja toivon ettei niistä edes puolet pidä paikkaansa.

– Kuules vitsiniekka jos Tämä tarina pitää paikkansa niin sä olet kusessa. Avaas toi takakontti niin katsotaan vähän paikkoja.

  Nousin autosta ja aukaisin takakannen. – Taksikuskienkin täytyy tienata elantonsa, ja se ei onnistu jos kaikki alkaa kusta silmään. Mä tunnustan sen pojan. Se oli kieltämättä liioiteltua. Paloi pinna. Selitin tilanteen niin hyvin kuin pystyin.

      – Jos se poika nostaa syytteen niin me tiedetään mistä sut haetaan. Katokin ettet tee sitä temppua uudestaan ... poliisi piti painokkaan tauon, me pidetään sua silmällä.

    Poliisi jättivät minut rauhaan ja istuivat autoonsa. En startannut autoa käyntiin vaan jäin naputtelemaan rattia. En halunnut antaa niiden jäädä kyttäämään jotain pikku rikettä, minulla kun oli etuvalo palanut. Otin huikan vodkapullosta. Poliisiauton kadottua kulman taakse kilahti ruutuun tilaus.

Tilausosoitteesta vapisi kyytiin hento mummo. – Olisin menossa lähikauppaan.

– Asia selvä. Oltiin pari mutkaa vaiti. Mummo tuntui olevan allapäin, yritin piristää. – Rouva taitaa suunnitella illallista?

– Kyllä. Harmittaa vain kun minulle tehdään niin paljon ilkivaltaa.

– Mitä tarkoitatte? Millaista ilkivaltaa?

– Työntävät postiluukusta kaikenlaista tavaraa, pitävät ääniä keskellä yötä ja koputtelevat parvekkeen oveen.

– Kuulostaa pentulaumalta.

– Ei ne nuorisoa ole. En usko että ne ovat ihmisiä ensinkään.

Vilkaisin mummoa, silmissä oli harittava katse.

– Olemme perillä, odotanko tässä?

– Odota vain. Tulen kohta takaisin. Mummo vapisi ulos autosta, askelsi ontuen kauppaan. Ennen kuin huomasinkaan mummo istui taas vieressäni hiljaa.

– No, mitäs nyt? Ettekö te ostaneetkaan ruokaa?

– Siellä ei ollut sitä tuttua myyjää joka aina auttaa minua. Minulla on huono näkö. Mennään takaisin. Mittari raksuttaa. Minulla on rahat vähissä.

– Mitä tarkoitatte? Pitäähän teidän ruokaa saada.

– Minulla on vain kaksikymmentä euroa rahaa ja kohta mittarissa on jo viisitoista.

– No ei tämä näin voi mennä. Mitä te tarvitsette?

– Tarvitsen hernekeittoa, leipää ja maidon.

– Eikö muuta? Pärjäättekö te sillä?

– Minä pärjään vähällä.

Nousin ylös autosta, kävelin kauppaan. Otin korin, poimin siihen pari purkkia hernekeittoa, leipää, leikkeleitä, maitoa, makaroonilaatikon, jogurttia ja pari säilykevalmistetta. Maksoin ostokset, palasin autoon.

– Keitä ne teidän kiusaajat oikein ovat? Kysyin, koska ajattelin ettei kaikki ollut kohdillaan.

– Osa on Egyptiläisiä, osa Turkulaisia sanomalehtimiehiä.

– Se onkin paha juttu se, sanoin kun en muutakaan keksinyt.

– Niin on. Olen ottanut maaherra Herodekseen yhteyttä. Tämän pelin on loputtava, hän sanoi painokkaasti.

Mummolla oli vintissä pari ulkolautaa irrallaan. Ajattelin hänet kotihoidossa olevaksi skitsofreenikoksi, jolla oli psykoosi päällä. Kuuntelin mummon näkemyksiä, selostusta siitä kuinka Herodes kyllä lopulta hoitaisi kiusanhenget pois päiväjärjestyksestä.

Saavuttiin perille.

– Tässä nämä ruokatarvikkeet, ojensin muovikassin mummolle.

– Voi kiitos. Mitä minä olen velkaa?

– Antaa olla, firma tarjoaa.

– Todellako? Sinä olet kultainen nuori mies. Herodes ottaa sinuunkin varmasti yhteyttä ja korvaa nämä.

– Pääasia että saatte syödäksenne. Onko teillä varmasti kaikki kunnossa?

– Kyllä on, tyttäreni tulee pian käymään. Mummo vapisi ulos autosta. Kun mummo oli päässyt ovesta, polkaisin auton liikkeelle. Painoin kyydin hukka-ajoksi ja otin kuitin ulos. Mummojen ei pitäisi tähän aikaan olla enää edes liikkeellä. Kurvasin takaisin lähimmälle tolpalle.

Ehdin tuskin hipaista hanskalokeron roskaromaania kun datalle tuli seuraava ajotilaus. Ajoin erotiikkaravintola Malibun eteen. Kyytiin nousi kaksi blondia. Ne astuivat ovista sulavasti sisään, kuin itämaiset tanssijat. Katsoin niitä vähän aikaa unohtaen missä oltiin.

– Meille vai teille? Kysyin.

– Can you take us to the hotel Seurahuone?

– Daa, sanoin, kurvasin liikkeelle.

Kesken matkan takanani istunut strippari laski kätensä olkapäilleni. Se alkoi hieroa hartioitani asiantuntevasti.

– Da Da Da Daaa, huokailin, yrittäen pysyä tiellä.

Kohta oltiin perillä, matkaa oli vain pari korttelia, huono homma, olisin ajanut vaikka Meksikoon.

Naiset nauroivat, tippasivat vitosen, nousivat autosta. Huusin perään spasiibaa. Autoon jäi hajuveden tuoksu, ilmassa leijuvia kissankarvoja.

LUKU II

Meren yllä vaelsi usva. Harpoin laiturin päähän, laskeuduin rappuset alas. Jalkojen osuessa viimeiselle askelmalle vettä oli napaan asti. Taivaalta satoi puhdasta lunta suurina hiutaleina, syksyn ensimmäinen lumisade. Hengitin syvään. Ponnistin, heittäydyin jääkylmään veteen. Miljoonat jäiset neulat hakkasivat ihon läpi. Vedin muutaman vedon, käännyin takaisin.

Rikala seisoi rappusten yläpäässä, yritti arvioida veden lämpötilaa ilmeestäni, kuin olisin ollut joku lämpömittari. Rikala sohlasi rappuset alas, molskahti viereeni veteen.

Nousin laiturille. Jäin katsomaan merelle avautuvaa maisemaa. Hiutaleet leijuivat iholle, sulivat saman tien. Kauemmas oli ripoteltu sorsia. Vastarannan kuivatelakalla kolisi pajavasara, iho höyrysi, jalat alkoivat jäätyä.

Rikala kiroili meressä, rappusten alapäässä. Pärski vettä ympäriinsä.

Palasin saunalle, kiipesin lauteille. Lämpötilan toinen ääripää. Rikalakin palasi. Hän alkoi kauhoa vettä kiukaalle kuin raivopäinen. Kohta löylyä oli niin että veri kiehui.

– Ei me rapuja olla saatana, Laasonen sihisi saunan kulmasta.

– Painu lumiukko lattialle jos et löylyä kestä, Rikala kauhoi lisää vettä kiville. Höyry poltteli selkää kuin paholaisen hengitys.

Rikala oli ennen taksinkuljettajaksi ryhtymistään ollut palomies. Hänen kehonsa oli nähnyt pahempiakin paikkoja kuin saunan lauteen. Rikalan selän pinta–alasta puolet oli toisen asteen paloarpea eikä niissä ollut enää toimivia tuntoaistimia. Päälle oli tullut puolitoista tonnia palavaa koulurakennusta, mutta Rikala oli karistanut kekäleet harteiltaan ja hakenut liekkien keskeltä turvaan kolmetoista koulun oppilasta. Tapauksesta oli syntynyt kaupungilla legenda, joka paisui paisumistaan.

– Me otetaan Railin kanssa avioero, Rikala paiskasi lisää löylyä sanojensa tehosteeksi.

– Miksi hitossa? kysyin. – Tehän olette olleet aina yhdessä.

– Paskat. Me ollaan ajauduttu erilleen kuin Annelin reidet rippileirillä, Rikala painoi päänsä käsiensä varaan.

– Miten ajojen käy? Liikennöintilupahan on Railin nimissä, Laasonen kysyi.

– En tiedä. Tämä on sotaa nyt. Auto jää minulle mutta luvasta en osaa sanoa. Koetan järjestää niin että hommat jatkuu entiseen malliin. Ainakin tämä kuukausi ajetaan normaalisti. Te olette pojan minulle tärkeitä työntekijöitä nyt. Ei tälle mitään mahda. Rakkaus se vain kuolee joskus. Rikala heitti kauhallisen vettä kiukaalle ja häipyi taas avantoon.

Kipristelin ylälauteella löylyn loppuun.

Löyly viileni. Poistuin saunasta, otin suihkun, siirryin pukuhuoneeseen. Rikala oli palannut löylykauhan varteen. Saunan lasioven läpi näin Laasosen laskeutuneen alalauteille.

Vedin jalkaan mustat puuvillahousut, päälleni paidan, mustan kravatin. Katsoin peiliin. Vatsaan oli muodostunut pyöreä kumpu. Jalat olivat suhteettoman ohuet vuosikausien istumisesta, kymmenistätuhansista savukkeista.

Kävelin autolle. Lumisade oli loppunut. Oranssi tulipallo loisti repaleisen pilviverhon takaa. Kytkin datalaitteet päälle. Kuljettajakortti sujahti sagem–lukijasta läpi, mittareihin syttyivät punaiset kirjaimet. Katolle välähti keltainen valo.

     Lähdin ajamaan kaupungin suuntaan vapaavalo päällä. Radiossa lauloi Tuomari Nurmio: Kahleitaan voi rakastaa tyhmä ihmisparka, ja pitää niitä aarteinaan ja omaisuutenaan. Vaikka hetkeks hellittäis, ei ne kauaks karkaa. ilman niitä lentäisi kai taivaan tuuliin kokonaan.

Eilinen lääkärissä käynti vaivasi mieltä. Multa oli tullut ulostaessani verta. Usein oire oli viikkokausia poissa mutta ilmaantui sitkeästi uudelleen. Veri oli aina kirkkaan punaista. Tiesin ettei sen pitänyt olla hälyttävää. Kyse oli vain paksusuolen alueella olevasta vuodosta. Pidemmällä oleva verivuoto olisi hyytynyttä ja siksi mustaa. Punainen paska on haitaksi mutta musta kuolemaksi. Kyse oli pukamista tai sitten suonten läpi tihkuvasta verestä.

Olin istunut paskalla jonkun aikaa eikä tavaraa tullut juuri lainkaan. Päällimmäisenä paskanokareen päällä lepäsi punainen mötti. Nostin housut ylös. Kumarruin kattomaan möttiä tarkemmin. Siinä oli jotain kudosta. Etsin lähimmän läpinäkyvän pullon mitä löysin ja täytin alkoholilla että näyte säilyisi mahdollisimman hyvin. Sitten hain tikun ja nappasin verisen mötin pulloon mahdollisia laboratoriotutkimuksia varten. Ravistin pulloa ja katsoin kappaletta tarkemmin. Muistelin tarkoin kaikkea mitä olin syönyt viimeisen parin päivän aikana. Mieleen ei tullut mitään tämän kaltaista. Se ei näyttänyt miltään syömältäni aineelta. Mötti näytti kirkkaanpunaiselta lihaskudokselta. Nousin ylös ja sulloin pullon hyllyyn. Halusin ettei Tiina löytäisi sitä ja turhaa huolestuisi

Seuraavana aamuna soitin terveyskeskukseen. He antoivat ajan samalle viikolle.

Selitin yksityiskohdat lääkärille ja laskin tutkimuspöydälle pienen shampoo–pullon.

– Mikäs tämä on?

– No se on se pala kun tuli perseestä. Kiinnitin näytteen vodkaan että säilyy. Ota vain ryypyt jos maistuu, vitsailin mutta lääkäri ei tuntunut vitsille lämpiävän. Tyypillinen Turkulainen.

Lääkäri otti pullon varovaisesti käteensä. Hän heilutti pulloa. Pieni kudoksenpalanen lillui pullon pohjalla. Lääkäri pudisteli päätään järkyttyneenä.

– Käykääpä tuohon selällenne niin tunnustelen hieman. Lekuri tunnusteli vatsaa. – Täytyy tehdä kaksi tutkimusta. Lekuri nosti etusormensa pystyyn. – Ensinnäkin tuseeraus ja myöhemmin kolonoskopia eli varsinainen tähystys.

Ojennetusta sormesta arvasin mistä oli kyse.

     – Eli tuseeraus ei sulje pois kolonoskopiaa?

– Ei.

– En vittu halua kenenkään sormea perseeseeni!

  – Tietysti. Mutta tähystys on vielä rajumpi toimenpide. Lääkäri puolustautui.

   – Jos joudun tähystykseen joka tapauksessa niin eikös se sormi ole ollut ihan turhaan mun perseessä!?

    – Tavallaan, lääkäri sanoi ja näytti loukkaantuneelta.

* * * * *

Meni viisi päivää ja viisi iltaa ajatellessani niitä näitä. Aamuisin töistä päästyäni oli vaikea saada unta. Olin liian nuori irvokkaan soluhirviön kynsiin. Tuijotin kattoon kunnes silmät kuivui umpeen ja uni taikoi jotain epämääräisiä. Iltaisin ajellessa samat asiat pyöri mielessä.

Suolta piti alkaa tyhjentää jo hyvissä ajoin ennen kolonoskopiaa. En saanut syödä mitään pitkään suolessa säilyvää ja huonosti sulavaa kuten siemeniä, sitkeää lihaa, maitotuotteita tai juureksia. Hain myös apteekista tyhjennysliuoksen. Nielin sitä pari annosta ja odottelin mitä tuli tapahtuvaksi. Ja sitten totta vie tapahtui.

Koko helkkarin viemärijärjestelmän sisältö losahti pönttöön yhdellä ponkaisulla. Vetelin pönttöä viiden sekunnin välein ettei se tukkeutuisi ja koska haju oli infernaalista. Sitten taas odottelin päivän ja paastosin. Kun pääosa suolesta oli tyhjä olikin edessä ajopäivä.

Joidenkin asiakkaiden kanssa tuli syövistä puhetta. Eräs asiakas kertoi että hänellä on ollut suolisyöpä jo kolme vuotta eikä mitään tietoa oliko se jo poissa vai ei. Kun asiakkaita on sellaiset viisikymmentä per vuoro niin siinä kummasti löytää saman kohtaloisia ihmisiä kun vaan asioista juttelee.

Nainen oli nelissäkymmenissä. Ihan vetävän näköinen ja nuori.

– Multa on jo puolimetriä otettu vek. Ne leikkaavat sitä kuin mattoa, kohta mulla ei ole enää mitään missä sulattelen ravintoni. Ilmeisesti sitten pitää vaan suussa tai kainaloissa pitää ruokaansa niin kauan että ravintoaineet imeytyy pintaverenkierron kautta kroppaan.

– Ei sulta ainakaan asennetta puutu.

– Minä niin pidän elämästä, kamalaa kuunnella kun jotkut nuoret vaipuu masennukseen ja ottaa jopa hengen itseltään.

– Se on maailma vähän tyly nykyisin.

– No mutta ei se maailman vika ole, ne nuoret sen maailman tekee. Kävisivät vastarintaan.

– Kai osa pelkää ettei saa töitä tai menettää kaverinsa tai ketä nyt mitäkin. Eivät ne uskalla muuta kuin mennä massan mukana.

– Sitä se kai nuoruus on. Mutta kun tulee järkeä päähän niin unohtaa maineen ja mammonan ja Hollywoodit ja turhan perässä juoksemisen. Ja sitten ku on oppinut elämään kunnolla tässä maailmassa niin leikataan suoli irti ja jätetään virumaan laitosten byrokratiaan.

– On se julmaa.

Alettiin saapua sairaalan kulmille.

– Jätä tähän. Paljonko olen velkaa?

– Anna olla.

– Mitä sinä hourit, pitäähän kyyti nyt maksaa.

– Antaa olla, kohtalo tarjoaa, sanoin ja osoitin etusormella jonnekin ylös.

– Ethän sinä saa palkkaasi ja...

– Olen päättänyt kerran viikossa tarjota ilmaisen kyydin parhaalle asiakkaalle. Sä veit nyt tän viikon palkinnon. Ehkä tämä on vähän pois yhteiskunnan verokassasta. Mutta nyt tämä menee varmasti oikeaan osoitteeseen eikä kansanedustajien kenkäplankkiin tai samppanjaillalliselle.
– Susi sinua siunatkoon. Testamenttaan loput suolestani sinulle, jos sulle tulee tarvetta varaosiin nainen nikkasi silmää ja nousi autosta. – Onnea sinne kolonoskopiaan. Toivotaan ettei löydy mitään ikävää.

* * * * *

Nielin tyhjennysliuosta vielä yhden annoksen ja odottelin. Tavaraa tuli yhä mutta se alkoi olla varsin kirkasta. Näin ollen suoli oli totaalisen tyhjä. Ja se olo olikin jotain mitä en ollut ennen kokenut. Lähtiessäni lenkille tajusin miltä budhhalaismunkeilta tuntuu. Olo oli höyhenen kevyt ja energinen. Ilmeisesti ruoan sulatukseen tarvittava energia oli nyt vapaassa käytössä ja se tuntui fiiliksissä. Wau! Olin ihan flowssa kun juoksentelin pitkin kaupungin katuja kuin vastasyntynyt gaselli. Päätin etten syö enää koskaan mitään.

* * * * *

Lopulta kolonoskopiapäivän aamu sarasti. Menin taksilla terveyskeskukseen. Taksinkuljettaja oli tuntematon naama. En maininnut että oltiin kollegoita. Oli mukavampi mennä hiljaisuudessa. Töissä sai puhua pälpättää aivan riittämiin. Mutta kalliiksi taksi tuli koska sen verran on ammattiylpeyttä että aina kun taksikuski heittää taksikuskin niin tippiä on oltava reilu kasa.

Odotushuoneessa oli vakavan näköistä porukkaa. Päätä nojattiin käsiin. Käytävillä kaikuivat syvät huokaukset. Joku kirjoitti kyynel silmässä tekstareita kun ääni olisi puhuessa särkynyt. Näki että oltiin syöpäosastolla. Pelkkä sana sai niskakarvat pystyyn. SYÖPÄSYÖPÄSYÖPÄ. Ilmoittauduttuani minut ohjattiin pukukoppiin. Hoitaja ojensi housut jotka piti pukea päälle. – Tulkaa perässä sitten kun olette valmis. Hoitaja sanoi ja poistui tähystyssaliin. Jäin yksin pukukoppiin.

Riisuin itseni nahoille. Tarkastelin housuja. Ne olivat kuin pitkät siniset kalsarit mutta kankaassa oli perseen kohdalla iso reikä. Vedin housut jalkaani. Huokaisin syvään ja astuin tutkimussaliin.

– Hyvää päivää. Olkaa hyvä ja käykää tuohon makaamaan kyljellenne, lääkäri sanoi. Lääkärin vierellä seisoi kaksi hoitajatarta.

Asettauduin tutkimuspedille, polvet koukistettuna. Saman tien toinen hoitajattarista alkoi tunkea letkua perseeseeni. Kumma kyllä sitä ei edes tuntenut. Letku oli ohut ja päässä oli jotain puudutusainetta. Mutta kun letku oli pitkällä pohjukaissuolessa, lääkäri alkoi pumppaamaan letkun läpi ilmaa suoleen. Tuska oli hirvittävä. Luulin että sisuskaluissa ajettiin bussikolari. Aloin huutaa mitä kurkusta lähti. Ei sitä vaan voinut pidätellä. Vetäkööt cowboyt luodin rinnastaan tulisilla pihdeillä ilman pihaustakaan mutta meikäläinen ilmapumppu perseessä huusi kuin jalkarautoihin kuoleva susi.

Lopulta tuska hellitti hetkeksi. Ilmaa oli pumpattu riittävästi jotta suolta kykeni tähystämään. Lääkäri alkoi vetää kolonoskopiaputkea takaisinpäin. Makasin kyljelläni ja saatoin itsekin nähdä letkun päässä olevan kameran lähettämää kuvaa. Monitorina toimi taulutelevisio josta käytännössä näkyi suora lähetys vatsani sisältä.

– No niin, nyt alkaa erottumaan. Ollaan Intestinum crassumin alkupäässä ja näkyvyys on hyvä.

Joo hyvä ajokeli kun ei ole lumisadetta, ajattelin mutta pidin pääni kiinni.

– Nämä ripsukkeet porttilaskimon alussa eivät ole kasvaimia vaan hapsuja. Ihan normaaleita mutta nappaan silti pari näytepalaa. Lekurilla oli kädessään jokin instrumentti. Putken päästä työntyi kolmisorminen uloke kuin tri mustekalan lonkeroista. Kolmisormipihdit nappasivat näytepalan suolen pinnasta. En tuntenut niin yhtään mitään.

Toinen hoitajattarista kurkotteli ylitseni ja jäi siihen niin että sen käsi nojasi olkapäähäni. Tunsin sen toisen tissin käsivarrellani. Se oli lämmin kuin vastaleivottu pulla. – Nyt kun pidät sen tissin siinä niin tämä juttu hoituu helposti loppuun asti, sanoin, mutta nainen ei reagoinut mitenkään. Minä olin pelkkä potilas.

Lekuri jatkoi matkaa. – Nyt saavumme Coloniin ja täällä näkyykin vielä huuhtoutumattomia ruoantähteitä. Olo oli kuin turistibussissa jossa katsellaan nähtävyyksiä suuresta sivuikkunasta. Ikkunana toimii monitori ja nähtävyytenä meikäläisen peräsuoli. Turisteina kaksi herkullisen näköistä hoitajaa. Oppaana itse doktori.

– Täällä näkyy isoja verisuonia joissa kaikki on kunnossa. Itse asiassa suonet ovat varsin kauniita ja terveen oloisia. Nämä verisuonet ovat kuin syksyiset puut jotka ovat varistaneet lehtensä.

Jäbä repi mun perseestä runoutta. Pidin aivoihin hiipivää raivotautia kurissa kaikilla psykiatrin opettamilla keinoilla. Hämmästyksekseni se toimi. Vilkaisin sälliä ja tajusin että se puheli niille hoitajille. Hoitajattaret kuuntelivat tarkkaavaisesti vierellä. Ne seurasi suoraa lähetystä mun perseestä ja huokaili ihastuksesta. Ei tosin mun peräsuoleni kauneudesta. Ne olivat täysin sen lekurin lumoissa. Olin joutunut keskelle outoja soidinmenoja.

Tytöt olivat harjoittelijoita ja lekuri esitteli niille lääketieteellistä osaamistaan. Heti kun mut oli hoidettu pois alta niin tohtori esitteli niille varmasti paljon muutakin.

Operaatio päättyi lopulta ja sain mennä pukemaan ja häipyä talosta. Rectum has left the building. Tilasin taksin takaisin kotiin. Nyt olikin vähän tekemistä. Suoleeni pumpattu ilma nimittäin alkoi taas liikkua kun nousin liikkeelle. Tuska oli sietämätön. Valahdin valkoiseksi kuin mikkihiiren hanska. Muovikassin kokoisia hikipisaroita alkoi kerääntyä hiusrajaan. Kuski katsoi minua peloissaan mutta lähti liikkeelle. Yritin pitää ilmat sisällä ja purin hampaita yhteen niin lujaa että olisi tullut lyijykynästä timanttia.

– Taitaa olla paha päivä, kuski sanoi ojentaessaan korttiautomaattia.

Räjähdin totaalisesti. Näpyteltyäni pankkikortin tunnusluvun otin kuskia kravatista kiinni. – Vittu se on sulla paha päivä jos vielä auot suutasi.

Rypistin kuitin palloksi ja heitin sillä kuskia otsaan. Sitten kampesin ulos autosta. Lähimmät jalankulkijat ajattelivat että kyllä ulvoi taksissa kumit kun se lähti liikkeelle. Aukaisin oven ja äkkiä sisälle.

Kotiin päästyäni väänsin kylpyvedet valumaan, heitin kuteet pois ja menin ammeen pohjalle makaamaan. Siinä amme tärisi kun ämpärillinen ilmaa pärähteli huilusta rosoinen sävel kerrallaan.

* * * * *

Puolessa välissä marraskuuta oli pitkä liuta aamuvuoroja. Aamut olivat sumuisia ja märkiä. Tien pinta imi kaiken valon ja sumu peitti loputkin taakseen. Oli varottava jokapuolilta puskista sinkoilevia polkupyöräilijöitä. Valo päällä ajavat erotti heti mutta suurimmalla osalla pyöräilijöistä ei valoa ollut. Kerran pyörä tuli suojatielle niin varoittamatta ja kulman takaa hidastamatta että puskuripusu oli lähellä katkaista jalan.

Kun aamut sitten vaihtuivat päiväksi ei valon määrä juuri lisääntynyt. Kaikkialla oli tummaa ja harmaata, kuin huppu päässä. Päivävuorot olivat kuin yövuoroja mutta päivävuoroasiakkailla jotka tuntuivat olevan pelkää seniorikansalaista, rollaattorilla liikkuvia puolivainajia joiden toinen rengas kynti haudassa. Kulutin aikaani arvuuttelemalla minkä värinen olisi seuraavan mummon rollaattori, tai oliko mummulla tummat vai vaaleat viikset. Pystyinkö ohjaamaan rattia pelkällä etusormella?

Osa mummoista oli loppumetreillään niin herttaisia että meinasi kirvota kyyneleitä. Eihän karski mies silmistään itke, paitsi jos loppuu maailmasta viina.

Eräs vuoro alkoi aamulla kello 04:30. Datalle tuli tilaus. Määränpäässä auton valokeilaan hahmottui mummo rollaatorilla. Ulkona oli pakkasta 27 astetta. Pohjoisesta tuiskusi jäätävä viima. Mummoparalla ei ollut edes hanskoja.

– Tepä olette vähissä vaatteissa. Minnekäs sitä ollaan menossa? kysyin paketoidessani rollaattoria taakse ja mummoa etupenkille.

– Hautuumaalle. Arvon haudalle.

– Tiedättekö te mitä kello on?

– Johan se on puoli kuusi.

Monet seniorikansalaiset nukkuivat normaalia vähemmän, joten en kysellyt enempää. Kai se hitto oli talvisodassakin maannut hangessa, viheltävät vaan lentänyt ylitse ja ryssän armeijat kulkeneet sivuitse. Kolmen viikon päästä noussut ylös ja vaeltanut suojaan Suomen puolelle. Kantanut seitsemän haavoittunutta äijää metsästä. En hitto ala kuulustelemaan siltä missä sen hanskat ja pipo on. Ajoin skanssin grillille. Eli krematorion parkkiin.

Saatuaan rollaattorin eteensä mummo lähti liikkeelle pyörä kitisten enkelinohut takatukka viimassa lepattaen. Juoksin perään. Se pyysi haudalle apuun kynttilän kanssa. Räpläsin paketin auki mutta sain haavan sormeeni. Verta puski pisaroittain ja jäätyi käsiin. Sytytin kynttilän ja otin takapakkia. Tungin peukun lumihankeen. Mummo seisoi haudan vierellä. Sen ilme oli poissaoleva.

Ajattelin sen olla vähän aikaa Arvon kanssa kahden. Tein pienen kävelylenkin. Vähän matkan päässä oli veteraanilehto. Peräännyin sen suojiin pakoon viimaa. Siellä oli hyvä ottaa samalla huikka lämmikkeeksi.

Veteraanilehto oli kolmen suuren pystyssä seisovan marmorikivilaatan muodostama syvennys. Sen pinnalla oli metallisia nimikylttejä. Kylttejä oli toista sataa. Osassa kylteissä oli jo nimi. Osa oli tyhjinä. Molempia oli seinämällä sekaisin. Tyhjät olivat vielä elossa olevia veteraaneja ja kaiverretut kuolleita. Lueskelin nimiä. Aloin funtsia miltähän tuntuisi lukea noita jos olisi itse yks noista tyhjistä. Suurin osa oli jo rajan tuolla puolen mutta muutama kymmenen vielä hengissä. Vuosi vuodelta tyhjien kylttien määrä väheni kun niihin kiverrettiin nimi.

Miltä tuntuisi tulla käymään viimeisenä veteraanina muistomerkillä? Kun tyhjiä kylttejä olisi enää jäljellä yksi? Ei saatana, kulautin pullon loput kurkkuun ja tungin tyhjän pullon roskikseen.