DAX (Deutscher Aktien IndeX) on ns. Blue Chip -osakkeista koostuva osakeindeksi, joka muodostuu kolmestakymmenestä Frankfurtin pörssissä noteerattavasta saksalaisesta yrityksestä. Dax on Euroopan johtavia indeksejä ja omalla mantereellaan verrattavissa Amerikan Dow Jones indeksiin. Daxin volatiliteetti on suurta, mikä tarkoittaa, että indeksin arvonvaihtelut ovat nopeita ja voimakkaita.

Keskiviikko

10. Syyskuuta 2008

Dax tikkasi eteenpäin pankkisalin valotaululla. Dax oli aloittanut aamulla lukemista 6 225 ja vakiintunut sen jälkeen tasaiseksi mateluksi. Katsoin valotaulun viereistä kellotaulujen rivistöä. Ne näyttivät finannsikeskittymien paikallisajat kaikilta maailman mantereilta. Helsinki näytti puolta kahtatoista aamupäivällä. Kourassani retkotti päivän kuudes kahvikuppi.

Valitsin listalta myyntiwarrantin, jonka hinta oli viidenkymmenen sentin tuntumassa. Näppäilin valikoihin kappalemäärän ja tarjoustason. Ostokseni oli neljänsadan tuhannen euron arvosta turbomuotoisia myyntiwarrantteja. Ne tuottaisivat voittoa vain, mikäli Dax lähtisi laskuun.

Hain seitsemännen kupillisen kahvia ja kaatelin litkua kurkkuuni. Odotin kello yhdeltä julkaistavia talouslukuja. Ristin kädet niskan taakse ja nojasin taaksepäin. Katsoin pankkisalin muita meklareita. He olivat tulleet pankkiin töihin omia reittejään, yksi oli mestaruustason pokerinpelaaja, toinen kauppatieteiden tohtori ja jotkut pelkkiä kauppatieteiden ylioppilaita, jotka oli otettu töihin jo ennen valmistumistaan. Vaikka monet meklareista olivat alle kolmekymppisiä nulikoita, näyttivät he monitorien valkoisessa valossa kalpeilta vanhuksilta. Ohimoiden iho oli pingottunutta kuin rumpukalvo ja niiden pinnalla valui hikikarpaloita osoittaen painovoiman suunnan. Meklarit olivat saman tehotalouden jatketta kuin broilerit lihakoukuissa. Broilereita joilla oli valkoiset kauluspaidat ja musta kravatti. Heidän oli hengitettävä kurssien mukaan, maailman mukaan, tunnettava kuinka globaali talous sykki galaksia kiertävällä finanssiplaneetalla. Tajusin, että ulkopuolisen silmin minun täytyi itsenikin näyttää samanlaiselta.

Dax nousi 50 pistettä ylöspäin lukemaan 6 273 ja jatkoi liikettään vaakasuuntaan. Hivutin käteni hiirelle. Vilkaisin toiseen monitoriin, jossa näkyi juuri ostamieni myyntiwarranttien knock-out taso 6 300. Siihen oli matkaa enää kaksikymmentäseitsemän senttiä. Sen jälkeen ostamani johdannaiset erääntyisivät arvottomina ja niistä tulisi silkkaa jätettä pankkijärjestelmien vanhentuneissa tiedostoissa. Tulosten julkistukseen oli aikaa vielä kaksi minuuttia.

Huoneen perällä CNBC pauhasi uutisia maailmalta. Otsikoissa oli yhä elokuun 7-12 päivinä käyty Georgian ja Venäjän välinen sota. Yhdysvalloista uutisoitiin investointipankki Fennie & Maen konkurssi ja maailman kapitalistisin valtio ryhtyi sosialisoimaan finanssimaailman tappioita. Elettiin epävarmoja aikoja jolloin meklareiden oli syytä pitää silmänsä auki. Silminä maailmaan toimivat leveät monitorit joissa risteili kurssikäyrien, uutisvirtojen, numerojonojen ja värikkäiden viivastojen sekamelska. Meklari istui kaiken tämän keskellä kuin lentokoneen kapteeni ohjaamossan. Itse työ oli varsin helppoa, piti vain osata ennustaa tulevaisuutta.

Kurssit värisivät eteenpäin. Dax kiipesi hitaasti lukemaan 6 280. Näyttöpäätteelle muodostui pieni kaareva kumpu jonka viereen alkoi kehittyä seuraava. Konk-out taso alkoi olla huolestuttavan lähellä. Harkitsin jo irrottautumista positiosta.

Läheisen kirkon kello alkoi lyödä. Talousluvut rullasivat CNBC:n ruudulle. Tulokset olivat pahempia mitä olin ennakoinut. Valojen järjestäytynyt sekamelska roihusi päätteellä kun paniikissa tehdyt toimeksiannot vyöryivät kaapeleissa.

Dax syöksyi vapaasti alas kuin sillalta pudonnut pummi. Se teki sen niin odottamatta ja jyrkästi että luulin aluksi katsovani väärää monitoria. Liike oli raju jopa Daxille. Tuijotin kurssikäyrää eleettömästi tuntien kehossani adrenaliinin poltteen. Dax ei näyttänyt oikaisevan millään. Pidin pääni kylmänä ja odotin kärsivällisesti. Kun kurssikäyrä oli lukemissa 6,160 vein käteni hiirelle. Dax oli pudonnut liki sata pistettä muutamassa minuutissa. Kurssikäyrä sojotti alas kuin jääpuikko. Kun ensimmäinen rekyyli ilmaantui ja dax taipui takaisin nousuun, hyppäsin satulasta.

Myin kaikki ostamani warrantit.

Klikkasin luovutusvoittolaskelman ruudulle.

Ruudulla liekehti summa, joka jylisi takaraivojeni sopukoissa kuin tykkipatteri Georgian ja Venäjän rajalla. Oma bonukseni voitoista olisi vähintään kolme prosenttia. Olin tienannut kuudessa minuutissa 12 420 euroa. Raha oli huumetta, jota olin juuri tykittänyt täyden annoksen. Nousin pöydästä tasapainoa etsien ja suunnistin juoma-automaatille.

Norsun kokoinen osakemeklari oli myös löytänyt tiensä juomapaikalle. Miehen päällä oleva valkoinen kauluspaita oli selästä ja kainaloista suurten hikiläiskien tummentama. Miehen nimi oli Pentti Kaarna. Hän siristi silmiään tottumattomana katsomaan muuta kuin monitoria.

– Ilmeestäsi päätellen pelasit osakkeesi väärään suuntaan? Pentti sanoi.

Ihmettelin mistä hän oli saanut ajatuksen päähänsä? Siitäkö, että en tuulettanut voittojani tarjoamalla koko salille pizzat niin kuin joillain meklareilla oli tapana tehdä? Tosiasiassa naamani oli peruslukemilla koska yritin kauppojen jälkeen oppia mitä olin tehnyt oikein tai väärin.

– Lyödäänkö asiasta vetoa, ehdotin.

– Sinussa on kilpailuhenkeä, mies sanoi ja kulautti toisen mukillisen vettä kurkkuunsa. Nähtävästi hänen vesitasapainonsa oli pahasti miinuksella. Pentti alkoi täyttää seuraavaa. – Se on hyvä piirre näissä hommissa. Pentti hörppäsi mukillisen jälleen yhdellä kulauksella, nielaisi ja käänsi taas katseensa minuun. – Haluatko pelata päivän tuloksesta? Panoksena tonni.

Päivän tuloksesta pelaaminen oli meklareiden harrastama ajanviete, jossa kyseisen päivän aikana tehtyjen kauppojen luovutusvoittolaskelmat toimivat pelikätenä. Peli oli psykologista. Useimmiten meklarista näki päälle olivatko hänen sijoituksensa tuottaneet hyvin vai huonosti. Juuri siksi pelissä olikin lisäpiirre. Ei ollut merkitystä sillä oliko tehty tulos voittoa vai tappiota. Puolen miljoonan euron tappiolla pystyi todennäköisesti voittamaan itselleen päivän vedon, ja kohentamaan siinä samassa vähän omaa mielialaansa. En tiennyt miehen vanhoista voitoista mitään, joten jouduin pelaamaan kylmiltäni. Toisaalta eipä hänkään tiennyt minun peleistäni koska olin tullut pankkiin töihin vasta pari viikkoa sitten. Olimme siis tasoissa.

– Otan vedon vastaan vain yhdellä ehdolla, sanoin kuuluvasti pitäen huolen siitä että lähellä olevat meklaritkin sen kuulivat.

– Anna kuulua, Pentti sanoi.

– Panos on viisikymmentätuhatta.

Pentin kulmakarvat rysähtivät alas kuullessaan summan. Panos oli hirvittävä, itse asiassa niin isolla panoksella oli talossa tuskin pelattu koskaan. Tietenkään minullakaan ei ollut varaa pelata sellaisesta summasta, mutta olin päättänyt aloittaa bluffaamisen ennen kuin peli oli edes alkanut.

Muut meklarit olivat kuulleet keskustelumme. He kääntyivät katsomaan Penttiä ja odottivat tämän vastausta jännittyneen hiljaisuuden vallitessa. Pentti oli itse aloittanut nokittelun ja nyt hän joutuisi joko jatkamaan sitä tai luovuttamaan. Hetken mietittyään Pentti pudisti päätään kieltäytymisen merkiksi.

– Sinä olet hullu.

* * * * *

Iltapäivällä hain Kiinalaisesta ravintolasta Bekingin ankkaa. Ruoka-annoksen mukana oli rypistetty mietelauselappu: Joka sortuu elämään vain unelmissaan, herää lopulta painajaiseen. Sulloin lapun taskuuni. Haarukoin ateriani monitorieni ääressä samalla Daxia seuraten. Sinne ei enää näyttänyt muodostuvan ostopaikkoja.

Aloin lukea uutisia.

Päivän otsikoissa irvailtiin pääministeri Matti Vanhasen piirtämästä ”puutarhakylien metropolista”. Ulkomailla CIA:n epäiltiin pitäneen salaisia vankiloita Puolassa ja mahdollisesti muissakin USA:ta lähellä olevissa vanhoissa itäblokinmaissa. Yhdysvallat halusi kiertää oikeustoimet koska kuulusteluissa käytetty kidutus oli kiellettyä vain sen omalla maaperällä. Kiinalaiset puolestaan rakensivat Afrikkaa kiihtyvällä vauhdilla. Maanosassa arvioitiin olevan jo tuhansia yhtiöitä ja lähes miljoona kiinalaista työntekijää. Aasian talousmahti levitti lonkeroitaan kaikkialle kääntäen maailman rahavirrat emämaahansa. Talouskasvu oli ollut huimaa jo useita vuosia. Jonkin viihdepätkän mukaan kiinalainen maanviljelijä kauppasi kuusijalkaista härkäänsä kahdentuhannen jenin hintaan, ylimääräiset jalat kasvoivat toimittajan mukaan suoraan härän selästä kuin villiintyneet pörssikurssit.

Euroopassa pelättiin maailmanloppua kun Sveitsin Cernissä käynnistettiinn ihmiskunnan tehokkain laite, hiukkaskiihdytin. Sillä toivottiin löytyvän mystinen Higgsin bosoni, joka valottaisi pimeän aineen ja energian mysteereitä.

Kello kuudelta nousin tuolista ja astelin toimitusjohtajan ovelle. Koputin kolme nopeaa iskua ja jäin odottamaan. Ovenpieleen syttyi vihreä valo.

Astuessani huoneeseen näin toimitusjohtajan kasaavan arkistokaapistaan paperimappeja pöydälle. Työpöytä oli suuren ikkunan alla ja pöydän edessä märehti pehmeä nahkasohva. Istuuduin sohvalle. Toimitusjohtajan pöydällä oli pilvenpiirtäjien korkuiset läjät huojuvia paperipinoja ja mietin mikä mahtoi olla homman nimi. Toimitusjohtaja Veera Laakso oli vaikuttava näky tiukassa jakkupuvussaan.

– Terve Aleksi. Onko ongelmia? Toimitusjohtaja kysyi ja kasasi tähän asti korkeimman pinon papereita pöydälle. Pöytä oli kuin Manhattan miniatyyrikoossa. – Älä vain väitä että pommitit kassan ja tulet rukoilemaan minulta lisää?

– Olen ymmärtänyt, että suurista kaupoista saa isommat prosentit jos käy ilmoittamassa sen samana päivänä kirjanpidolle, sanoin.

– Olet ymmärtänyt oikein. Se helpottaa tulosennusteiden tekoa. Veeran hymy tunkeutui lävitseni.

– Tein aamupäivällä puolen miljoonan euron tuloksen. Tulin kysymään mistä ne kirjanpitäjät tästä firmasta löytää? Nousin ylös ja asettelin luovutusvoittolaskelman toimitusjohtajan kasvojen eteen mahonkipöydälle.

Toimitusjohtaja syventyi laskelman puoleen. En voinut olla huomaamatta miten hänen rintansa moikkasivat paidankauluksesta. Jostain syystä hänellä ei ollut rintaliivejä.

Veera nosti katseensa lapusta ja hymyili tyytyväisenä.

– Ei hullumpaa. Kaupassa on tosin ollut aika lailla riskiä, hän sanoi ja vaihtoi asentoa.

– Olin koko ajan valmiina irrottautumaan positiosta, mikäli kurssi olisi lähtenyt väärään suuntaan. Riski ei ollut todellinen, vakuutin.

– Vähennä riskiä ja pidä tulokset samana niin ehdotan johtoryhmän kokouksessa kassasi korottamista. Toimitusjohtaja nosti päänsä ja heilutti kuittia kädessään. – Minä hoidan tämän. Minulla on muutenkin asiaa kirjanpidon puolelle.

– Kiitos, sanoin ja viitoin kysyvästi paperipinoihin päin – Onko jotain kadoksissa?

– Kävin viikonloppuna Tukholmassa ja läppärini varastettiin bussissa. Se oli täynnä pankin taulukoita ja muuta tärkeää. Minun täytyy kaivaa mapeista kaikki uudelleen esiin ja pyytää sihteeriä tekemään niistä uudet taulukot.

– Soititko poliisille?

– Tietysti. He sanoivat tietokoneen löytymisen olevan epätodennäköistä. Joku liiga on kuulemma varastellut turistien arvotavaroita Tukholman alueella jo useamman kuukauden, Veera sanoi ja alkoi taas kasata papereita. – Mutta kiitos kuitista ja pidä riskit kurissa.

– Näin teen. Huomiseen. Kävelin hissiin ja aloin painua kohti maan keskipistettä. Samalla suunnalla sijaitsi rakennuksen parkkihalli.

Kurvasin Saabin pihaan. Kolmikerroksisen talomme alakerrassa paloi valo. Astelin ovesta sisään. Eteisessä olevista kengistä huomasin Julian olevan jo kotona. Julia oli kuudennella kuulla raskaana ja tähän aikaan illasta yleensä sekä väsynyt että nälkäinen.

– Miten pikkuinen jaksaa? Painoin käteni Julian vatsalle.

– Se on rauhallinen kuin Buddha.

– Mitäs sanoisitte jos kokki tekisi meille tänään illallisen, vedin Julian paidan sivuun ja suutelin myös hänen vatsaansa.

– Ai? Mistä hyvästä?

– Siitä että rakastan sinua. Mennään siihen sinun lempiravintolaasi, sanoin.

– Johtuuko tämä siitä että pidät minusta vai uudesta työpaikastasi? Julia katsoi minua arvioivasti. Julia oli toimi lääkärinä kaupunginsairaalassa. Muutettuaan Ruotsista Suomeen ehdin elää vain hetken poikamieselämää ennen kuin tapasin Julian. Jo muutaman kuukauden jälkeen kärräsimme rahamme yhteen ja ostimme kaupungin puutaloalueelta neljänsadan neliön talon, jonka kylpyhuone oli isompi kuin Tukholman aikainen yksiöni.

– Pidän molemmista, sanoin ja varasin puhelimella illaksi pöydän. Keitin kahvit. Katselin Juliaa pöydän toiselta puolelta. Julian jalka ilmestyi haaroväliini ja heilui vihjaavasti. Nousimme yläkertaan ja kaaduimme sängylle.

Kävelimme käsikkäin jokirantaa alavirtaan. Ilma oli lämmin ja kaupungin valot väreilivät joen virtaavissa pyörteissä. Lokit istuivat laituritolppiin sidottujen veneiden laidoilla katsellen meitä päätään kallistellen.

Ravintolan tarjoilija ohjasi meidät ikkunapöytään ja sytytti pöytään kynttilät. Tilasimme ruoat ja shampanjapullon. Kohta tarjoilija palasi mukanaan jäillä täytetty astia, jossa pullo lepäsi.

– Vielä muuta? tarjoilija kysyi. Pudistettuamme päätämme hän vetäytyi huomaamattomasti keittiöön.

– Muistatko mitä lupasit meidän täällä viimeksi ollessamme?

– Maalata sinusta muotokuvan?

– Sen lisäksi lupasit että piiloudumme pöydän alle ja kun paikka menee kiinni, valmistat minulle ravintolan parhaat ateriat.

– Tehdään sitten niin, mutta juodaan tämä pullo ensin.

Julia nauroi ja kilistimme laseja. Katsoin Juliaa ja tartuin häntä kädestä. Hetken kuluttua Julia vei kätensä kynttilälle. Hän mursi palasen ennestään valuneesta steariinivanasta. – Rakastatko sinä minua? Julia kysyi. Hänen silmäripsensä tekivät kaksi nopeaa räpäytystä.

– Katsoin Juliaa ja tartuin häntä kädestä. – Sinä tiedät että rakastan. Miksi sinä sitä kysyt?

Julia katsoi salaperäisesti. – Meidän pitää käydä täällä useammin.

– Ajattelin että jos lähtisimme lapsen syntymän jälkeen jonnekin.

– Kuten minne?

– Jonnekin kauas pois.

– Pari kuukautta tätä menoa ja voimme ostaa viisikymmenmetrisen huvipurren, sanoin ja kulautuin lasini tyhjäksi. – Siihen mennessä olen saanut valmiiksi säveltämäni sinfonian, ja palkkannut orkesterin esittämään sen sinulle laivan kannella.

Ravintolan jälkeen istuimme elokuvissa. Teatterisali oli tyhjillään ja elokuva tylsä. Julia kääriytyi syliini ja nukahti. Silitin hellästi Julian hiuksia. Mietin miten hän reagoisi jos saisi tietää menneisyydestäni sen, mistä minun oli vielä joskus hänelle kerrottava. Mutta sen aika ei ollut vielä. Aika olisi kypsä vasta myöhemmin, toivoakseni paljon myöhemmin.

Elokuvan lopputekstit alkoivat vieriä alas. Herätin Julian ja tilasin taksin. Kotimatkalla huomasin että Julian suusta oli valunut kuolaa hihalleni. Tajusin rakastavani häntä siitä hyvästä yhä enemmän.

Torstai

11. Syyskuuta 2008

Nousin paljon ennen herätyskellon soittoa. Puin verryttelyasun päälle ja lähdin ulos. Juoksin tihkusateessa pitkin rantateitä, puistojen halki, siltojen yli. Vastaan tuli koirantaluttajia ja aamuvuorolaisia. Yhteiskunta ei nukkunut milloinkaan. Posteljooni, leipurit ja tavaralähetit olivat jo täydessä työn touhussa. Ylitin rautatien ja kaarsin kukkulan takaa paikalle jossa oli muinoin sijainnut kirkko. Neljänkymmenen minuutin lenkin jälkeen seisoin kotona suihkussa. Mieli oli virkeä ja keho täynnä endorfiineja.

Saavuttuani työpaikalle oli pöydälleni jätetty lyhyt tiedonanto. Lukaisin jutun pikaisesti:

Fannie Mae

Wikipedia

The Federal National Mortgage Association (FNMA) (NYSE: FNM), yleisesti tunnettu nimellä Fannie Mae, on yhdysvaltalainen puolivaltiollinen asuntolainoja rahoittava yhtiö. Yhtiöt hallitsivat yhdessä lähes puolta Yhdysvaltain 12 biljoonan dollarin asuntolainamarkkinoista. Neljän viimeisen vuosineljänneksen aikana ne tekivät 14 miljardin dollarin tappiot.

Fannie Mae perustettiin valtion laitokseksi vuonna 1938 osana Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelmaa myöntämään rahoitusta asuntomarkkinoilla. Seuraavat 30 vuotta se oli lähes monopoliasemassa lainaamassa varoja asuntolainoja myöntäville pankeille ja muille rahoituslaitoksille.

Fannie Mae yksityistettiin ja vietiin pörssiin 1968.

Yhdysvaltain luottokriisi ajoi Fannie Maen koviin vaikeuksiin. Yhdysvaltain liittovaltio päätti 7. syyskuuta 2008 ottaa Freddie Macin ja Fannie Maen hallintaansa, koska niiden kaatuminen olisi pahentanut luottokriisiä ja nostanut merkittävästi korkotasoa. Pelastusoperaation arvioidaan maksavan amerikkalaisille veronmaksajille jopa 100 miljardia dollaria.

Artikkelin alalaitaan oli kuulakärkikynällä lisätty huomatus. Mikä seuraavaksi? Luettuani lapun laskin sen pöydälle. Uutinen oli jo vanha, joten jotain muutakin oli tekeillä. Paska homma jenkeille, ajattelin ja aukaisin näyttöpäätteet. Aamun huutokauppa oli tylsä, ei suuria liikkeitä suuntaan tai toiseen. Aasiassa oli junnattu samoilla tasoilla ja länsimaissa markkinat odottivat tilanteeseen tarkempaa informaatiota. Dax aloitti lukemista 6 192. Päätin ladata jälleen jäätä pulkkaan ja pelata alaspäin juoksevilla kursseilla.

Pörssi heijasteli odottavaa ilmapiiriä. Luin päivän otsikoita. Löysin uutisia, jotka selittivät pöydälleni ilmestynyttä paperilappua. Fennie Maetakin suurempi pankki Lehman Brothers etsi itselleen uutta omistajaa. Pankki oli vaikeuksissa ja ilmeisesti todella pahoissa sillä uutisten mukaan yhtäkään ostajaa ei ollut pankille löytynyt. Olin kuitenkin varma että yhdysvaltain hallinto pelastaisi pankin lopulta.

Afganistanissa tilanne jatkui samankaltaisena kuin ennenkin. Al-Qaida ja Taleban olivat piikkinä Yhdysvaltojen lihassa. Lisäksi erimielisyyksiä oli Pakistanin kanssa joka ei yhdysvaltojen mielestä ollut aidosti mukana Talebanin ja Al-Qaidan vastaisessa sodassa. Pakistan sieti Yhdysvaltoja maaperällään ainoastaan Yhdysvaltojen raha-virtojen takia, mikä tyypillisesti tarkoitti hallinnon suurimittaista voitelua. Siitä taas Pakistanin siviiliväestö ei hyötynyt mitenkään.

Subprime-kriisin aiheuttajaksi uutisoitiin pankkien asuntoluottojen myöntäminen usean vuoden ajan riskiasiakkaille, mikä johti asuntojen hintojen laskiessa pankkien suuriin luottotappioihin. World Trade Centerin torneihin tehtyjen terroristi-iskujen jälkeen USA:n keskuspankissa pelättiin talouden lähtevän iskujen myötä taantumaan. Keskuspankki pumppasi pankkijärjestelmään rahaa, jotta investoinnit eivät hiljentyisi. Samalla korkoa laskettiin kahden vuoden kuluessa 1 %:iin. Korjaustoimenpide osoittautui ylimitoitetuksi. Pankeille jäi paljon pienen koron rahaa käsiin, jota se alkoi tarjota käytännössä kaikille halukkaille: myös niille, joilla ei ollut työpaikkaa, omaisuutta tai vakituisia tuloja. Yksi suuri kohde, johon rahaa meni, olivat vähävaraisten asuntohankinnat. Tämä helpon rahan kiihdyttämä asuntojen kysynnän kasvu nosti asuntojen hinnat ylös, ja käynnisti spekulatiivisen kaupan, joka nosti hintoja entisestään, ja viimein kiinteistökuplan, joka aiheutti vuoden 2007 alusta lähtien laajan luottokriisin.

Paketoidut subprime luotot olivat sekalaisia lainapaketteja, jotka koostuivat useista erilaisista lainoista. Mukana oli lyhyitä ja pitkiä lainoja, erilaisilla takauksilla ja ehdoilla joten kasassa oli melkoinen soppa. Luottopakettien todellisten hintojen tultua ilmi niiden välinen luottamus oli romahtanut. Tiivistettynä tilanne oli että raha ei liikkunut. Sen kulkua ei voidellut enää keskinäisen luottamuksen öljy. Rahan arvo oli sopimusvaraista ja mikäli käsitys rahan arvosta muuttui, muuttui myös kaiken kiinteän omaisuuden arvo.

Pidin muutaman sadantuhannen positiota keskiherkällä warrantilla. Ennen kuin huomasinkaan, oli aurinko pudonnut horisontin taakse ja viisarit roikkuivat alakuloisina. Päivän aikana warrantin arvo oli liukunut hieman alaspäin ja saldo näytti miinus seitsemäätuhatta. Minun oli pakko realisoida tappio ja sulkea positio. Muuten sijoitus jäisi Amerikan markkinoiden armoille.

Henry, meklari pari karsinaa sivummalle, ilmestyi työpöytäni viereen. – Lähdemme työkavereiden kanssa oluelle. Tuletko mukaan?

Vilkaisin kelloa ja nyökkäsin, – Voisi sitä parille lähteä, en tosin jää pitkään.

– Ei minullakaan ole tarkoitus myöhään istua. Rantakadulle on aukaistu uusi ravintola ja tilasimme jo taksin.

Sammutin päätteet ja nostin pikkutakkini tuolinselkämykseltä.

Ulkona tilataksi nakutti jo numeroita. Hyppäsimme sisään. Taksi tuoksui upouudelta. Penkit olivat laadukasta nahkaa ja upottivat syvälle pehmusteisiin.

– Sinulle on varmasti heidät jo esiteltykin, mutta et sinä kaikkia voi vielä muistaa, Henry sanoi ja alkoi esitellä taksissa istujia:

– Tämä on Kari, erikoisalueenaan Barentsin meren öljylaadut. Mies tunnistaa pelkästä nuuhkaisusta vuosikerran.

Kari ojensi kätensä. Kädenpuristus oli kuivakka ja miehen kasvot harmaat kuin kuun pinta ja niillä kulki luonnottoman syviä uurteita. – Öljy on maailmantalouden vastine kosmologien pimeällä aineelle. Outo ja arvoituksellinen, eikä kukaan tiedä kuinka paljon sitä kaiken kaikkiaan on.

Henry siirtyi seuraavaan mieheen jolla oli tumma liituraitapuku. – Tämä on Lauri. Häntä saat syyttää maailmassa vellovasta vehnä- ja riisikriisistä.

Lauri ojensi kätensä. – No, onhan sitä tullut aiheutettua muutama nälänhätä, mutta nyt taitaa niidenkin juhlien ajat olla ohi. Päiväntasaajan pojat ovat keksineet suojauskeinoja. Laurin puristus oli jämäkkä ja ääni luja ja selkeä. Mies vaikutti psykopaatilta, ihmiseltä ilman tunteita. Hänen äänensä tuskin olisi värissyt, vaikka miestä olisi pitänyt kuukauden pakkasessa.

Henry siirtyi eteenpäin. – Seuraava on Pentti. Pentti pyörittää raaka-ainelappuja kuin rusakko papanoita. Mies on kultaa paskantava yhden hengen metallikaivos.

Kättelin myös Pentin, mies oli sama jonka olin bluffannut ulos päivän vedosta. Puristus oli rautainen, mutta hien haju lemusi nokkaan asti.

– Viimeisenä Leena, Leena pyörittää valuuttoja taitavammin kuin jönglööri keiloja. Osastomme valonpilkku.

Leenalla oli yllään tyylikäs liituraitapuku. Hänen katseensa oli läpitunkevan rehellinen ja kätensä lämmin kuin kesäyö.

– Taidan olla lahjakkaassa seurassa.

Taksi pysähtyi ravintolan oven eteen. Muut hyppäsimme ulos autosta Henryn jäädessä tappelemaan taksinkuljettajan kanssa taksasta. Lopulta pääsimme sisälle ravintolaan. Tilasimme juomat ja keräännyimme nurkassa olevan pöydän ääreen.

– Kuulimme että muutit tänne Tukholmasta?

– Jep. Asuin Sveagatanilla, Sergelin torilta pohjoiseen, sanoin.

– Mistä se katu on tuttu? Leena kysyi.

– Eikös Olof Palme murhattu Sveagatanilla?

– Tunnelgatanin ja Sveagatanin risteyksessä, nyökkäsin. – Nykyisin Tunnelgatanin länsipuoli on nimetty Olof Palmen kaduksi.

– Olen nähnyt muistolaatan kadussa. Onko murhasta kuulunut mitään uutta?

– Ei mitään merkittävää. Ruotsin lain mukaan murha vanhenee 25 vuodessa ja tuo vuosimäärä tulee täyteen 2011. Joku voi silloin puhua.

– Uskomatonta että ruotsalaiset antavat anteeksi jopa murhatkin. Kuinka todennäköistä on että joku alkaa puhua kun juttu vanhenee?

– Näkee ken elää. Nykyinen hallitus nimittäin saattaa tiukentaa lakia niin ettei murhakaan vanhentuisi, sanoin ja kaivoin housujeni taskusta sinne jääneen tuloslaskelman kopion. Muistin Veeran paperipinojensa takana – Millainen tämä firman toimitusjohtaja on?

– Veeruskako? Aina se lörpöttää sen serkkunsa kanssa. Se on nykyisin myös asuntopuolen johtaja, eikä ehdi meklareiden asioihin enää niin paljoa puuttua.

– Se suosii serkkuaan, yrittää tehdä siitä varatoimitusjohtajaa. Varoitan muutenkin Veeran touhuista. Ulospäin se näyttää viattomalta, mutta älä anna sen pettää. Pomo toteuttaa tulos tai ulos periaatetta. Veeruska on puolen vuoden aikana liiskannut jo kolme kaveria pihalle. Se imee meidät kuiviin kunnes on aika syöstä kalliolta alas ja raahata seuraavat uhrit paikalle. Pidä varasi.

– Yritän pitää kaulavaltimot piilossa, sanoin.

– Mitä instrumenttia sinä soitat? Pentti kysyi ja hörppäsi ison kulauksen olutta.

– Warrantteja.

– Millä nuoteilla?

– Daxilla.

Pöytään laskeutui syvänmeren hiljaisuus. Tunnelma oli kuin pierun kaiku kirkossa.

– Sanoinko jotain väärin?

– Tiedätkö sinä mitä olet tekemässä? Henry katsoi minua huolestunut ilme kasvoillaan. – Dax on kuin hullu härkä. Sen sarvista ei saa otetta. Se heittää sinut kuin juopon cowboyn selästään ja talloo sorkkiinsa.

Tiesin Daxin erikoisuudet. Dax oli indeksien Cadillac, sen volatiliteetti oli suurta ja moni välittäjä menettänyt sen liikkeissä yöunensa ja terveytensä.

Pentti puuttui keskusteluun. – Käytätkö turboja?

Nyökkäsin. – Turboja ja tavallisia, tilanteesta riippuen.

– Ala mittailla itsellesi arkkua. Meidän entinen työtoverimme teki aivoistaan sulatejuustoa Daxin kanssa. Se vei duunit kotiinsa ja me näimme kuinka henkisesti tanakka mies mureni palasiksi silmiemme edessä. Purkkisilakka yritti mitellä valtamerten valkohain kanssa. Teet viisaasti jos unohdat koko jutun. Sinulla on vielä elämä edessäsi.

– Sillä pelataan mikä parhaiten tunnetaan. Tein Tukholmassa suurimmat voittoni Daxilla käyttäen martingalesta sovellettua systeemiä.

– Voi herran jumala. Dax antaa sinulle liekaa, mutta kun se päättää lähteä omille teilleen ei sitä pidättele mikään. Kukaan ei kestä sen kanssa kahta vuotta samassa kaukalossa noilla instrumenteilla. Osakkeet on toinen juttu mutta turboilla palat karrelle parissa kuukaudessa hyvä mies. Yhtä hyvin voit valella bensaa päällesi ja lähteä Scorpionsin keikalle.

Ihmettelin mistä meklarit olivat kehittäneet noin pahan asenteen daxia kohtaan mutta ilmeisesti heillä oli siitä huonoja kokemuksia. – Tein aamupäivällä ison tilin, puolustauduin.

– Senkö takia sait laitettua Pentille jauhot suuhun? Kari kysyi.

– Älä kuvittele litsestäsi iikoja, Pentti sanoi. – Oma vaimonikin sai kerran Daxista varttiprosentin voitot naidessamme näppäimistön päällä, mutta tässä puhutaan pitkästä ajasta. Tajuatko? Ennemmin tai myöhemmin sinä teet virheen. Unohdut katselemaan siivoojan persettä juuri kun kurssit nyrjähtävät sijoiltaan. Pää putoaa vatiin ja olet mennyttä.

– Millaisia ne Tukholman työkuviot muuten olivat? Kari kysyi ja hörppäsi olutta.

Suuntasin katseeni kaukaisuuteen vakava ilme kasvoillani. – En kauheasti halua puhua niistä asioista. Pomo oli suoraan helvetistä ja suurin osa tarinasta vaitiolovelvollisuuden sinetöimää, joten täytyy keksiä muuta jutun aihetta. Sori vaan. Onneksi he eivät todella tienneet millainen minun urani oli ollut. Heiltä kaikilta olisi pudonnut oluet syliin samalla sekunnilla.

– Kyllä me ymmärretään. Ei sitä itseäkään huvita uransa kaikkia vaihteita kelata, Kari sanoi ja läimäytti minua olkapäälle. – Otetaan uudelle työtoverille ja kaikille maailman velallisille, Kari sanoi ja kohotimme tuoppeja.

– Lauma lainaa ja pankkiiri painaa. Niin se on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Perjantai

12. Syyskuuta 2008

Aamulla töissä vaivasi krapula. Kädet vapisivat ja kattolampun siritys teki pääkivusta helvettiä. Monitoria tuijotellessa närästys nousi nieluun ilkkumaan. Dax aloitti lukemista 6 206. Yritin ottaa positiota mutta kurssit eivät antaneet sopivaa tilaisuutta. Tauoilla pidin matalaa profiilia ja yritin esittää keskittynyttä. Todellisuudessa aivoistani oli töpselit irti ja valo poissa.

Keskipäivään mennessä olotila helpotti eikä jäljelle jäänyt kuin trooppinen hikoilu ja arktiset väristykset. Kiinnitin korvakuulokkeen tietokoneeseen ja sulkeuduin ulkomaailmasta kuuntelemalla musiikkia. Musiikin ja Daxin tikkailujen yhdistelmä tuotti monitorille uusia ulottuvuuksia. Daxin piirtämä kurssikäyrä alkoi elää omaa elämäänsä, näin sen mielessäni maisemana jossa vuorenhuiput, jyrkänteet, rotkot, pystysuorat seinämät ja seesteiset laaksot seurasivat toinen toistaan. Olin tutkimusmatkailija lumipyryssä, joka ei nähnyt eteensä mitä tuleman piti, sen saattoi näyttää vain tulevaisuus.

Huomasin Veeran lähestyvän työpistettäni.

– Hei Aleksi.

Vedin kuulokkeen irti korvastani.

– Lähetin muutaman kyselyn sinusta SWB pankille, mutta he eivät ole vastanneet siihen. Osaatko sanoa miksi?

– En tiedä, sanoin ja tunsin maan alkavan polttaa jalkojeni alla. Olin lisäillyt melkoisia kykyjä CV:heni joten oli syytä keksiä nopeasti jotain. Päätin mennä suoraan tulta päin. – Voin pirauttaa sinne. Muistin ettei Veera osannut kovin hyvin ruotsia. Otin lapun Veeran kädestä ja näppäilin numeron pöytäpuhelimeeni. – Kenen kanssa sinä halusit jutella?

Veera katsoi puhelinta hetken arvioivasti. – Äh, antaa olla. En minä nyt jaksa ruveta ruotsia solkkaamaan. Mitä sinun asiasi minulle kuuluvat? Sulje se luuri.

Suljin luurin ja kohotin hartioitani. – Mitä sinä haluat tietää siitä CV:stä?

– Unohda se. Veera sanoi ja kääntyi kannoillaan.

– Onko tietokoneesi jo löytynyt? kysyin ennen kuin hän ehti lähteä.

Veera pysähtyi.

– Tosiaan, se löytyi mutta kaikki tiedostot oli murrettu. Älä kerro siitä eteenpäin. Pankki ei tee tulosta jos asiakkailla ei ole luottamusta.

Olin hyvilläni. CV asia oli Ilmeisesti loppuunkäsitelty,

– Älä huoli. En edes muista mistä ihmeen tietokoneesta me puhuimme, sanoin ja nikkasin silmää.

Sitten Veera oli poissa. Ilmassa tuoksui enää hänen hajuvetensä. Sulloin kuulokkeet jälleen korvaani ja jatkoin töitä. Ei mennyt aikaakaan kun käppyrät alkoivat tempoa rodeota. Käärin hihat ylös ja laitoin porsaani poikimaan. Päätin koittaa Martingalea Daxin 20 minuutin keskiarvon risteyskohtiin. Poimin tililtä kolmesataatonnia ja ripottelin viidenkymmenen tonnin nippuja teknisen analyysin mukaisiin kohtiin. Tulos oli kohtuullisen hyvä. Tappion tullessa kohdalle lisäsin pottini kolminkertaiseksi. Ensin paloi 50 tonnia, sitten paloi 150 tonnia, mutta lopulta lyödessäni puoli milliä perunoita laariin alkoivat käppyrät totella. Satoa oli niin, ettei meinannut traktori vetää. Säkissä oli 342 099 euroa voittoa ja verisuonissa juoksi tuhti annos adrenaliinia. Pudistin päätäni epäuskoisena. Joko minulla kävi hyvä tuuri tai sitten krapula oli saanut alitajuntani herkistymään tulevaisuutta vainuaville päätöksille.

Aloin täyttää seuraavaa pataa kädet vavisten.

Tunnit kuluivat nopeasti. Kun Euroopan pörssit menivät kiinni, siirryin Jenkkien grillille. Tuskin edes huomasin vaihtoa koska pelasin keskiarvoilla ja teknisellä analyysillä. Se että firmat olivat nyt eri mantereelta, ei merkinnyt mitään. Pelasin kansallisuuksien yläpuolella ja vetelin naruja kaukaa avaruudesta asti.

– Sinulla taitaa olla jotain kuumaa meneillään? ääni sanoi.

Vilkaisin monitorieni yli ja näin Henryn keräilemässä tavaroitaan.

– Perhana, ovatko muut jo lähteneet? Vilkaisin kelloa.

– Ajat sitten. Oletko jatkanut Nyseen vai mitä sinä puuhaat?

– Joo, jenkkilässä käy pannu kuumana.

– Muista lopettaa ennen kuin siirryt huonoihin päätöksiin. Henry sanoi ja veti sormellaan kurkun viiltoa kuvaavan eleen.

Tajusin mitä hän tarkoitti, olin treidannut liian kauan, riskit huonoihin päätöksiin kasvoivat sitä mukaa kun voittoja kertyi. Voittaminen oli pelin kannalta vaarallista koska voitonhuuman syödessä arviointikykysi oli vaikeampi tietää milloin peli muuttui vääräksi. Paradoksaalisesti vain virheet auttoivat oikeisiin ratkaisuihin.

– Olet oikeassa. Taidan viheltää pelin poikki, sanoin ja tarkoitin sitä. Aloin sulkea positioitani.

– Hyvää viikonloppua! Henry huusi häipyessään ovesta.

– Sitä samaa, huusin perään ja katsoin kännykkää johon Julia oli jo lähettänyt huolestuneen viestin.

Ajoin auton talliin koska ilma näytti sateiselta. Ulos tullessani huomasin, ettei ulkovalo syttynyt normaalisti. Joko lamppu tai liiketunnistin oli mennyt rikki. Avasin oven ja riisuin kenkäni.

– Moi kulta!

Kuulin vain vaisun vastauksen olohuoneesta. Kävin jääkaapilla hakemassa lasillisen tuoremehua ja kävelin olohuoneeseen. Julia makasi sohvalla. Televisiossa pyöri dekkarisarja.

– Mitenkäs töissä? Julia kysyi.

– Päivä vähän venähti, ei sen kummempaa. Entä täällä? Miten vauva jaksaa? Kysyin ja istuuduin Julian viereen.

– Pienokainen on levoton ja potkii äitiään minkä ehtii, Julia otti kasvoilleen ilmeen jota minun oli vaikea tulkita. – Se on jo iso. Tämä on kahdeskymmenesensimmäinen viikko. Vielä muutama päivä ja lapsi voisi jäädä eloon vaikka minä kuolisinkin.

– Älä puhu tuollaisia, sanoin.

Julia painoi päänsä rinnalleni. – Minä olen miettinyt että voisimme yrittää selvittää lapsen sukupuolen.

– Suostut siis sittenkin ultraääneen? Laskin lasini pöydälle. Lapsille tehtiin yleensä vapaaehtoinen ultraääni seurantavaiheessa kolmen kuukauden iässä mutta Julia ei ollut halunnut osallistua siihen.

– En tietenkään. Ne laitteet vahingoittavat sikiötä.

Katsoin Juliaa hämmästyneenä. – Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?

– Ajattele nyt kuinka voimakasta ääntä siitä laitteesta lähtee. Paulan kaverin lapsi syntyi epämuodostuneena vaikka oli ultraäänikuvassa ollut vielä aivan terve. Siitä lapsesta tuli hirviö

– Rikusta? Sehän on vain vähän vilkas. Ei sikiö edes kuule koko ääntä, se on liian korkeaa jopa lepakoille.

– Mistä sitä tietää mitä vaikutuksia niillä on. Sitä paitsi me olemme riidelleet asiasta ennenkin. Ei viitsitä taas aloittaa.

– Miten sinä sitten olet ajatellut selvittää lapsen sukupuolen jos kerran et suostu ultraääneen?

– Ennustajalla.

– Ennustajalla? Otin ison kulauksen tuoremehulasista. Mietin mikä mahtoi olla homman nimi. – En tiennyt sinun uskovan sellaiseen roskaan.

– Työpaikan likat keräsivät minulle rahaa ja ostivat minulle lahjakortin.

– Sinä et ole tosissasi, sanoin koska tiesin Julian normaalisti järkiperäiseksi ihmiseksi. Raskausaikaiset hormonit tekivät hänen rationaalisuudelleen pahaa jälkeä.

– Mitä me siinä menetämme? Ei sitä ennustajaa tarvitse vakavasti ottaa. Katsotaan arvaako se oikein lapsen sukupuolen

– Tyttö se on, sanon minä.

– Sittenpähän nähdään. Julia sammutti television. – Vanha kansa sanoo että oikeassa asustavat pojat ja tytöt vasemmassa. Julia laski käden jalkoväliini.

– Eivät kummatkaan ehdi kovin kauaa niissä viipyä, sanoin ja kaappasin Julian syliini. Kannoin hänet makuuhuoneeseen.

– Mennään huomenna sinne povarille. Julia sanoi tietäen että oli saanut tahtonsa läpi.

– Mennään mennään ja jos se on poika, niin annetaan nimeksi Antti.

– Miksi?

– Rimmaa hyvin warrantin kanssa, sanoin vakavana ja aloin riisua Julian paitaa.

Lauantai

13. syyskuuta 2008

Julia oli herännyt ennen minua. Hän oli tehnyt pannukakkuja ja voileipiä jotka nautimme aamukahvin kera. Kun aurinko oli noussut vastapäisen talon ylle lähdimme ulos. Syyskuinen ilma oli lämmin, yli kymmenen astetta Celsiusta. Tuuli lähes tyyni.

Kävelimme torille. Linnut lehahtivat lentoon reittimme tieltä. Kukkakojun edessä joku nuoripari suuteli toisiaan intohimoisesti. Vieressä valvoi poliisiauto. Kävelimme jokirantaan ja tulimme sillalle. Sukeltajat siivosivat joen pohjaa. He nostelivat pohjasta löytyviä esineitä rannalle. Hyväntekeväisyys-tempausta oli kerääntynyt katselemaan suuri joukko ihmisiä. Kivetyksellä oli läjä ruosteisia polkupyöriä, mutainen puistonpenkki, liikennemerkkejä, lasipulloja, käsilaukkuja, kännyköitä, sateenvarjoja, yksi muovinen lelumiekka, ostoskärryt, autonrengas ja muita pienempiä esineitä. Vähän väliä veden pintaan ilmestyi kumipukuun verhoutunut sukeltaja joka raahasi mukanaan uutta tavaraa.

Jatkoimme matkaa kaupungin eteläpuolelle kukkuloiden taakse. Lopulta saavuimme ennustajan luokse.

Odotushuone oli hämärä. Ilmoilla leijaili tuoksuja, jotka eivät olisi päässeet tullista läpi. Verhoja roikkui lattiasta kattoon. Kynttilät lepattivat toisinaan niin lähellä, että olisivat voineet lyödä kättä kankaiden palonarkojen kuitujen kanssa. Oli kahdeksas ihme, ettei koko paikka ollut tulessa.

Ketään ei näkynyt joten istuuduimme aulassa olevalle penkille odottamaan. Laskin käden Julian polvelle. Suljin silmäni ja mietin kaikkea lähiaikoina tapahtunutta. Kiivas sananvaihto keskeytti ajatukseni. Verhon raosta ilmestyi odotushuoneeseen äänekäs pariskunta. Heidän kasvonsa olivat kalpeat ja silmissä pelokas katse. He ottivat takkinsa, pukivat päälleen ja poistuivat ripein liikkein odotusaulasta. Heidän puheessaan oli vilissyt levottomuutta herättäviä sanoja. Vilkaisin Juliaa. Hän kohotti diplomaattisesti olkapäitään.

Verho heilahti jälleen. Ennustaja astui odotushuoneeseen.

Hätkähdin.

Olin odottanut jonkun kumaraselkäisen ja käheä-äänisen mustalais- naisen ontuvan esiin oviaukosta, mutta edessämme seisoikin ylväsryhtinen Danakil-nainen. Etiopian Danakil aavikolta peräisin olevia pakolaisia oli saapunut jonkin verran Suomeen ja Ruotsiin 80-luvulla.

– Älkää pelästykö, minun oli kerrottava heille huonoja uutisia, mutta lopulta kaikki kääntyy parhain päin, ennustaja sanoi selvällä suomen kielellä ja jatkoi: – Huomaan että teillä on tuore sielu mukananne. Ennustaja katsoi ensin Juliaan ja siirsi sitten sademetsän sävyisen katseensa minuun. Naisen kielenkärki hipaisi ylähuulta. Päähän oli kiedottu tumma huivi, jossa kiemurteli keltaisia ja punaisia kuvioita.

– Astukaa peremmälle. Ennustaja raotti verhoa ja astui itse sivuun.

Huoneessa oli hämärää vaikka sen eri tasoilla oli kynttilöitä enemmän kuin pyhäinmiestenpäivänä hautuumaalla. Niitä oli sinisiä, keltaisia, punaisia, mustia, kaiken värisiä. Toiset paloivat tasaisesti mutta joidenkin kynttilöiden oranssit kielet lipoivat levottomasti pimeyttä ja päästivät kärjistään värikkäitä savukiehkuroita. Huoneessa leijuvassa tuoksussa yhtyivät maan ja meren aromit.

Perällä sijaitsi suuri pöytä jonka edessä oli peili. Arvelin ennustajan haluavan peilin avulla nähdä tarkoin jokaisen reaktiomme voidakseen povata meille juuri sitä, mitä halusimme kuulla.

Istuuduimme pyöreän pöydän ääreen. Ennustaja toisessa päässä ja me toisessa päässä. Peili takanamme. Pöydällä oli purppura pöytäliina enkä voinut olla vilkaisematta nopeasti sen alle istuutuessani. Ehkä kuvittelin löytäväni sieltä avustajan joka tarpeen tullen koputtaa, heiluttaa pöytää tai jotain. Pettymyksekseni pöydän alus oli kuitenkin tyhjä. Nojauduin taaksepäin ja katselin huvittuneena huoneen sisustusta.

– Huomaan että te ette suhtaudu minuun vakavasti hyvä herra. Ennustaja sanoi.

– Niin minä…

– Jos teitä yhtään lohduttaa niin minulla on arvosana fysiikasta ja psykologiasta.

– En tiedä huojensiko tuo oloani vai pahensiko se sitä, virnistin.

– Ihmisen sielussa on kyky muokata maailmaa sellaiseksi kuin sen valitsemme. Kaikkea elollista ympäröi mahdollisuuksien kenttä. On oltava valppaana, jotta valitsee oikein hyvä herra.

– Tuollaistako fysiikan luennolla nykyisin opetetaan?

– Länsimaalaiset elävät kuin ruumiit kuolleiden esineiden keskellä. Ennustaja jatkoi reagoimatta kysymykseeni – Kentät ovat hyvin vaimeita. Asiat joissa kenttä välittyy voimallisena ovat henkilökohtaiset tavarat ja ihmiset itse, heidän kehonsa. Kotonani Afrikassa kaikki on vielä kiinni luonnossa ja kentät voimallisia…

– Me tulimme tänne puhuaksemme lapsesta. Pystytkö sinä kertomaan hänen tulevaisuudestaan mitään? Julia sanoi ja silitti vatsaansa.

– Ennustaakseni lapsen tulevaisuutta tarvitsen jotain, joka on lapsen omaa. Ja koska sellaista ei vielä ole, on se toistaiseksi mahdotonta. Myöhemmin jos saan hänen istukkansa, voin ennustaa hänen tulevaisuutensa ja terveydentilansa paremmin.

Julia käännähti minuun. Sana istukka oli särähtänyt hänen korviinsa. Ennustaja tuntui olevan syvällä näissä jutuissa. Julia istui hiljaa osaamatta sanoa sanaakaan ja minä vedin kasvolleni ”mitäs minä sanoin” ilmeeni.

– Niin. Minä…ajattelin jos olisit osannut kertoa edes lapsen sukupuolen…

– Sen voin kyllä tehdä. Odottakaahan. Ennustaja katosi jonnekin verhon taakse ja ilmestyi kohta takaisin pieni tikari kädessään. – Ojentakaa kätenne. Tämä ei satu paljoa.

Huomasin Julian epäröivän mutta minä ojensin käteni pöydälle. Juliakin rohkaistui ja ojensi omansa perässä.

Ennustaja painoi tikarin kärjellä pistot minun ja Julian etusormiin. Sitten hän sekoitti molempien verta kämmeneensä ja hieroi sitä sormiensa päissä. Kohta hän ojensi vereen kastamansa sormenpään ja maalasi verellä viirut otsaamme. Nainen ummisti silmänsä ja manasi jonkin oudon loitsun. Hän otti sormistamme kiinni ja puristi niistä uudet veripisarat läpinäkyvään pikariin jossa oli kirkasta nestettä. Veripisarat putosivat nesteeseen ja sekoittuivat toisiinsa muodostaen erikoisia kuvioita. Ennustaja tarkkaili keskittyneesti veren laskeutumista pikarin pohjalle. Veren laskeuduttua pohjaan asti ennustaja kääntyi Julian puoleen.

– Sinä odotat tyttölasta. Vaaleatukkaista, pirteää ja sinnikästä tyttölasta. Ikäväkseni minun on kerrottava että hänellä on epämuodostuma alaraajassa.

Tuijotimme ennustajaa hämmentyneinä.

– Epämuodostuma? Millainen epämuodostuma?

– Hänellä on kampurajalka. Mutta olkaa huoletta. Se tuskin haittaa häntä mitenkään.

– Kiitos, Julia sanoi närkästyneenä. Kohta Julia nousi ylös. – Minulla on lahjakortti. Se varmasti riittää maksuksi, hän sanoi ja ojensi kortin.

– Tämä riittää. Olen pahoillani, ennustaja sanoi.

Julia säntäsi verhon läpi odotushuoneeseen, otti takkinsa ja asteli tuohtuneena ulos. Minä kävelin perässä. Odotushuoneessa jäin vielä pukemaan takkiani ja asettelemaan kaulahuiviani. Kun olin poistumassa ovesta ennustaja tuli verhonraosta ja kääntyi puoleeni. – Voi, hän loukkaantui. Niin käy aina joskus. Mutta lasta enemmän olisin huolissani sinusta. Näen että paha silmä on kääntynyt sinuun Aleksi. Menneisyytesi on palaamassa ja saamassa sinut kiinni. Sinun on paettava sitä. Ymmärrätkö?

Pysähdyin kuin naulattuna. Käännyin hitaasti ja katsoin ennustajaa. Tämä tuijotti minua herkeämättä. Tartuin ennustajaa käsivarresta ja vedin tämän seinän viereen.

– Mitä helvettiä sinä muka tiedät minun menneisyydestäni? Puristin ennustajaa kädestä. – Mistä sinä tiedät minun nimeni?

Ennustaja parahti. Häneen sattui mutta nainen katsoi minuun yhä tiukasti. – Minä sanon vain sen mitä näin veresi laskeutumisesta. Yksityiskohdat ovat sinun omia asioitasi mutta tämän minä siitä erotin. Nimesi tiedän koska Julia kirjoitti teidän nimenne lahjakorttiin. Kortti osallistuu arvontaan.

Katsoin ennustajaa epäuskoisena. Päästin irti hänen käsivarrestaan ja säntäsin ulos Julian perään.

Saatuani Julian kiinni istuuduimme läheisen puiston penkille. Istuimme molemmat kiihtyneessä mielentilassa.

– Olikohan tuo ennustaja hullu?

– Vähintään osastollisen edestä.

– Minua pelotti siellä.

– Niin pelotti minuakin.

– Mitä se epämuodostuma tarkoitti?

– En minä tiedä.

– Minua huolestuttaa.

– Varataan huomenna aika ultraääneen, sanoin.

– Tehdään niin. Olet oikeassa. Anteeksi että ehdotin tätä.

– Ei se mitään, tulipahan kokeiltua.

Emme puhuneet asiasta enempää. Nousimme ylös, nautimme täydeltä terältä paistavasta auringosta ja kävelimme kaupungilla. Kotiovelle päästyämme olimme jo unohtaneet koko ennustajan.

Iltapäivällä Julian mummo soitti ja kutsui luokseen saunomaan. Lupasimme lähteä. Julian mummo asui maalla kaukana kaupungista kallioisen mäen päällä. Tila oli kauniiden silokallioiden ympäröimä ja kallioiden painanteissa kasvoi turvesoita. Julian mummo oli nuorempana pitänyt tilallaan turvesaunotusta. Pappa oli veistellyt saunan täyteen veistoksia ja muita taidokkaita käsitöitä.

Saunan vieressä oli suuri allas johon laski ylempää kalliolta pulppuava lähde. Kirkasvetinen allas oli täynnä kaloja. Altaan pohjalla, tummassa kallionsyvennyksessä näin suuren hauen toljottavan nälkiintyneenä veden pinnan alta. Se katsoi minua kuin saalistaan mittaillen. Ehkä hauki oli suuruudenhullu tai muuten vain uhmakkaalla päällä. Kenties se halusi kostaa jollekin siitä että se oli teljetty vangiksi. Hauki vaikutti olevan valmiina hyökkäämään kenen tahansa kimppuun, joka uskaltautuisi liian lähelle. Katselin haukea veden pinnan lävitse. Mieleeni nousi muistoja joissa olin myös itse ollut vankina. Vankilani ei muodotunut lammikosta tai kongreettisista seinistä vaan maailmasta, jonka rajoina olivat huumeet ja väkivalta. Kohta hauki lähti liikkeelle, niin kuin jokaisen elollisen oli joskus tehtävä. Petokala ui lammen syvänteeseen kadoten näkyvistä.

Saunoimme myöhään yöhön. Join pari tölkkiä olutta. Illalla kallioiden päälle syttyi kirkas syksyinen tähtitaivas. Makasimme Julian kanssa saunan olkimatolla ja katselimme tähtiä. Makasimme planeetan kannella matkaten avaruuden halki kohti tuntematonta. Vaikka itse olimme mitättömiä, liitti tähtitaivas meidät osaksi jotain suurempaa kertomusta. Ilmakehän yläosista etsimme satelliitteja ja suutelimme aina kun taivaalla kaarsi tähdenlento.

Siivosimme saunatilat ja suljimme ovet. Julia lähti kävelemään sisälle päärakennukseen. Minä jäin vielä ulos tupakalle. Mietin elämääni ja kaikkea siinä. Helppoa rahan tuloa sekä lapsen ilmestymistä kuvioihimme. Olimme Julian kanssa puhuneet lapsen hankkimisesta mutta silti minua arvellutti. Mielessäni kulki ristiriitaisia ajatuksia.

Olin lukenut lehdestä seudulla liikkuvasta susilaumasta. Metsästäjien mukaan lauma koostui seitsemästä yksilöstä ja sitä johti roteva naarassusi. Hetken päähänpistosta nostin kädet suulleni ja ulvoin niin hyvin jäljitellyn sudenulvonnan kuin pystyin. Jäin kuuntelemaan ympäröivää metsää. Jossain kaukana, vähintään kilometrin päässä, jossain plejadien alapuolella kuului vaimea ulvahdus. Kohta niitä kuului lisää. Sitten selkeämmin. Pitkiä ulvahduksia yhä lähempää.

Katsoin parhaaksi lähteä Julian perässä päärakennukselle.

Sunnuntai

14. Syyskuuta 2008

Heräsimme myöhään. Olimme jääneet Julian mummon luokse yöksi. Ulkona oli lämmintä ja sumuista. Joimme aamukahvit, lämmitimme uunissa patonkia, luimme lehtiä. Päivällä pukeuduimme ja aloimme haravoida päärakennuksen pihaa.

Saimme Julian kanssa haravoiduksi ison kasan vaahteranlehtiä autotallin nurkalle. Julia seisahtui harjansa varteen ja katseemme kohtasivat.

– Tule, sanoin. Otin häntä kädestä ja lähdin viemään metsään joka aukesi talon takaa. Kuiva sammal painui askeltemme alla. Hetken kuljettuamme pysähdyimme kuivalle kohtaa maastossa. Vedin Julian alas syksyisille lehdille. Julian huulet kiilsivät kuin kasteiset lehdet. Sivelin hänen kaulaansa. Maistoin hänen makuaan. Pujotin käteni hänen vaatteidensa alle. Lehdet peittivät meidät näkyvistä kun vajosimme yhä syvemmälle sammalten sekaan. Sulauduimme osaksi metsää ja sen elämää kuin kuin yhteen kietoutuneet ameebat.

Myöhemmin iltapäivällä söimme Julian mummon laittamaa savukalaa ja tiskasimme. Kahvien jälkeen hyvästelimme mummon ja ajoimme vesisateessa takaisin kaupunkiin.

Kotona kaivoin esiin maaliputkilot ja pensselin. En ollut maalannut pitkiin aikoihin mutta nyt sille tuntui olevan tarvetta. Maalaaminen oli terapeuttista ja hypnotisoivaa. Värien levittäminen valkoiselle pinnalle loi synteesiä, jota ristiin rastiin kulkevat ajatukset, teesit ja antiteesit muodostivat.

Sateen piiskatessa kattopelteihin maalasin hypnoottisen tunnekuohun vallassa. Suurelle valkoiselle taulunpohjalle muotoutui salaperäinen, sotkuisiin siveltimenjälkiin verhoutunut hahmo. En tiennyt edustiko hahmo tulevaa lasta vaiko hirvittävää tekoa menneisyydessäni.

Illalla sade loppui ja pilvet alkoivat repeillä. Kun laskevan auringon valoon alkoi liittyä punertavia sävyjä lähdimme kävelylle. Astelimme ulos raikkaaseen syysilmaan. Märät pinnat heijastelivat kaupungin valoja. Astelimme joen rantatörmää jolle oli tehty lautarakenteinen kävelyreitti. Kävelyreitin varrelle sijoitetut lamput valaisivat saarnien, pajujen ja vaahteroiden latvukset. Puut olivat kaartuneet joen pinnan ylle kuin kuvajaisiaan tarkkaillen. Niiden lehdet hehkuivat kylläisiä ruskan sävyjä ja sieltä täältä irrotti satunainen tuulenpuuska yksinäisen lehden irti kannastaan. Lehdet varisivat maahan kahinaksi askeltemme alle. Lamppujen päältä kohosi höyryä kapeina kiehkuroina. Ylitimme rautatiesillan. Sen ratapölkkyjen kyllästetty tuoksu leijui ilmassa. Joessa kellui laineiden väreissä edes takaisin yksinäinen kaljapullon suu. Niiden välissä uiskenteli sorsia kimaltelevissa höyhenpuvuissaan. Veteen heijastui valkoisia yläpilviä ja joen toisella rannalla kohoavan kirkon torni.

Maanantai

15. syyskuuta 2008

Työviikko alkoi maanantaipalaverilla. Kaikki pankin sijoituspuolen työntekijät kokoontuivat suureen luenstosaliin kuuntelmaan esitelmiä maailman taloudellisesta tilasta. Olin nukkunut yöllä huonosti. Päästyäni istumaan minulla oli vaikeuksia pysytellä hereillä. En ollut aamuihmisiä.

Ensimmäisenä salin eteen marssi tukkansa rasvannut, uusimman muodin mukaisilla, paksusankaisilla silmälaseilla varustettu analyytikko, jota en ollut nähnyt talossa ennen. Analyytikon tehtävänä oli kertoa meille näkemyksistään planeetan taloudellisesta tilanteesta ja yrittää esittää ennustuksia ekonosfäärissä puhaltavista virtauksista.

Mies kohensi kravattiaan ja käänsi katseensa yleisöönsä päin. – Huomenta kaikille. Kuten viime viikolla kuulitte, suuri yhdysvaltalainen kiinteistöpankki Fennie Mae on ajautunut konkurssiin. Seuraavana vaaravyöhykkeellä saattaa olla Lehman Brothers, jonka kurssi on laskenut jo 40 prosenttia. Pankin tiedetään kuumeisesti etsivän itselleen omistajaa. Huonoin tuloksin. Se on käsittämätöntä, sillä yhtiö on Yhdysvaltojen pitkäikäisimpiä. Olen varma että liittovaltio tulee ja pelastaa koko roskan veronmaksajien piikkiin. Pankeilla on liikaa asuntoluottoja. Niiden kaikkien ei voi antaa mennä konkurssiin, sillä siitä seuraisi yleistä paniikkia. Meidän on silti varauduttava myös muiden suurten Amerikkalaispankkien konkurssiin koska kaikkia niitä ei voi pelastaa. Asuntomarkkinat tuskin toipuvat kovin nopeasti joten kaiken kaikkiaan edessä on pitkä ja hankala kriisi. On vaikea sanoa miten markkinat ottavat tiedon liittovaltion tuista jos ja kun niitä aletaan jakaa. Rasvatukkainen yskäisi, kulautti hörpyn vettä ja jatkoi. – Yhdysvaltain keskuspankin huolena on sekä ohjauskoron sopivan tason löytäminen että myös koko rahoitusjärjestelmän vakauden ylläpito. Makrotalouden heikkous ja rahoitusjärjestelmän epävakaus ovat hankala yhdistelmä, koska ohjauskorossa ei ole enää suurta pelivaraa alaspäin jäljellä. Uskoisin että seuraavan liike ohjauskorossa on edelleen alaspäin. Silloin tulisisimme näkemään ohjauskoroissa hämmästyttäviä tasoja, jopa nollakorkoa. Luentosali kuohahti. Nollakorko olisi jotain ennennäkemätöntä, se tekisi velkarahasta ilmaista ja rohkaisisi sijoittajia ottamaan lisää riskiä. Nollakorko tietäisi pörssikursseille hyviä aikoja, jossa kurssit tempovat ylös alas vailla päätä tai häntää. Sellaisessa ympäristössä hyvä meklari ui kuin kala vedessä ja teki isoimmat tilinsä.

– Rahapolitiikan normalisoituminen voi käynnistyä vasta sitten, kun Amerikkalaisten asuntoinvestoinnit ja asuntojen hinnat kääntyvät takaisin nousuun ja pankkijärjestelmän tila alkaa sen myötä vahvistua. Tähän vaiheeseen ehditään aikaisintaan ensi vuoden loppupuolella. Makrotaloudelliset perusteet matalan ohjauskoron kauden pitkittymiselle löytyvät työmarkkinoilta ja inflaation rakenteesta. Nouseva työttömyys on tehokas hintajarru. Ensi vuonna inflaatio painuu todennäköisesti kolmen prosentin alapuolelle.

Analyytikko jatkoi puhumista soljuvasti kuin keväinen joki. Ei ollut ihme että ammattikunnan edustajia kutsuttiin lisänimellä lyyrikko. He kykenivät kertomaan kaikelle selityksen – tosin vasta jälkikäteen. Olin kuitenkin kiitollinen selostuksista. Esityksen avulla pystyin suodattamaan oleellisen informaation turhasta, eikä minun tarvinnut itse tonkia niitä uutispalstojen kätköistä. Vaikka käytinkin paljon teknistä analyysiä, olivat fundamentit tärkeässä luotsin osassa, millä väistellä karikoita. Mikäli tekninen analyysi esimerkiksi antoi ostosignaalin, riippui mukaani meno paljolti fundamenteista.

Luonnoitsija lopetti puolen tunnin esitelmänsä ja sai salilta aplodit. Seuraavana lavalle asteli asiantuntijaedustaja Suomen pankista. Mies oli kuin kuusikymmenluvun agenttifilmistä. Suora musta puku, valkoinen kauluspaita ja musta kravatti. – Kuten edellinenkin puhuja, minäkin haluan korostaa että Yhdysvaltain asuntomarkkinalähtöiset ongelmat pitkittyvät. Haluan erityiseti tähdentää että Euromaissa talouden alamäki on vasta alussa. Kehittyvien talouksien kasvu hidastuu hieman viime vuosien huippuvauhdista. Rahoitusmarkkinoiden tila ei ole normalisoitunut. Kaiken kaikkiaan ensi vuosi tulee olemaan makrotaloudeltaan heikko.

– Miltä Suomen tilanne näyttää? Kysyi joku eturivistä.

– Suomen talouskasvu hidastuu tuntuvasti kuluvan vuoden aikana. Inflaatio on pudottanut kuluttajien luottamusta, ja vientikysyntä heikkenee. Työllisyys voi kotimarkkinoiden, erityisesti palvelualojen varassa pysyä edelleen suhteellisen hyvänä. Edessä on silti vähintään yksi vaisun talouskehityksen vuosi. Mutta parin vuoden kuluttua tämä ruljanssi on ohi ja ollaan taas vakaalla kasvu-uralla. Siitä pistän pääni pantiksi.

– Entä koska aiotte saada rahanne takaisin? joku meklareista piikitteli. Aihe oli tapetilla sillä helmikuussa 2007 tehtyä Suomen pankin ryöstöä ja saman koplan toista ryöstöyritystä käsiteltiin lehdistössä. Kopla ryösti Suomen pankin keskellä päivää ryöstösaaliinaan 1,5 miljoonaa euroa. Rahoja ei ole löydetty vieläkään.

– Meillä on ryöstäjät käsissämme ja pääjohtajamme kiskoo heiltä parhaillaan kynsiä kunnes viimeisenkin sentin olinpaikka on saatu selvitettyä ja palautettua. Pankkisali nauroi koska Suomen pankin pääjohtaja esiintyi lehdistössä rauhaa rakastavana miehenä. – Vakavasti puhuen kuvitelkaapa mitä tapahtuisi jos Suomen vienti lakkaisi vetämästä. Se vastaisi yhtä Suomen pankin ryöstöä kymmenen minuutin välein kokonaisen vuoden ajan. Analyytikko lopetti lyhyen puheensa ja jätti salin mietteliääseen ilmapiiriin.

Viimeinen luennoitsija oli oman konttorimme edustaja. Hän oli tottunut mikrotalouden asiantuntija ja kertoi näkemyksiään viikon mittaiselle ajanjaksolle.

– Huomenta vaan minunkin puolestani, mies aloitti ja otti tussin käteensä. – Viime perjantaina pidetyssä liittovaltion hätäkokouksessa saatiin aikaan suunnitelma 400 miljardin tukipaketista. Mies kirjoitti summan taululle. Numeron jossa oli perässä kahdeksan nollaa. – Miettikää mitä tapahtuu kun tällainen rahasumma pumpataan markkinoille. Pankkiryöstöyksiköissä se tarkoittaisi 1,5 miljoonan euron saaliin pumppaamista markkinoille joka toinen minuutti vuoden ajan. Vaikutus ei tule kerralla mutta voitte olla varmoja että sellainen summa tuo markkinoille positiivista turbulenssia. Lyhyemmällä tähtäimellä torstain työllisyysdatan odotetaan yllättävän ennusteet. Tänään Iltapäivällä saadaan pari rahoitusalan tulosjulkistusta, jotka käyn kohta läpi yksi kerrallaan. Analyytikko piirsi tauluun monimutkaisia koukeroita. Yhtä hyvin hänellä olisi voinut olla kaapu yllään ja pöydällä läjä lampaansuolia.

Seuraavien kymmenminuuttisten aikana puhutut lauseet menivät minulta täysin ohi. Vajosin omiin ajatuksiini. Havahduin vasta kun luentosalin täytti taputukset ja pinottavien papereiden suhina.

– Lopetetaan tähän ja olkaa tarkkoina siellä kentällä, analyytikko päätti palaverin kuluneeseen Hills Street Blues vitsiin.

Päästyäni monitorien äärelle aloin tutkia päivän makrodataa. Tein muistiinpanoja ja suunnittelin päivän strategiaa. Dax aloitti lukemista 6 138.

Koska arvelin kurssien lähtevän nousuun, päätin laittaa positioni pitkäksi. SWB-pankin aikoina olin kuvitellut Georgian sodan syttymisen kuukausi sitten 7.elokuuta aiheuttavan Daxiin painetta pudotukseen. Olin mätännyt läskiä pöytään reilun miljoonan mutta kurssi nostikin kytkintä ja kaasutti uusille tuhatluvuille. Tein siihen asti raskaimmat tappioni, jotka onneksi seuraavalla viikolla sain kuitattua takaisin.

Dax oli laskenut kiinni 20 päivän liukuvaan keskiarvoon ja menossa siitä läpi, joten robotit olivat valmiina jatkamaan myyntejään. Minä päätin tehdä päinvastoin. Kasasin kelpo läjän ostowarrantteja ja annoin repun täyttyä. Löin itseni kanssa kättä päälle luopumisesta välittömästi viiden prosentin stop-loss rajan täyttyessä. Otin repun selkään ja aloin taivaltaa Daxin tuntureita. Polku johdatti aluksi ylös niin kuin pitikin mutta sitten tuli eteen laakso. Laakso päättyi pitkään tasaiseen - 3,1 % taipaleeseen, jonka jälkeen alkoi jyrkkä ylämäki. Pitelin kiinni repusta ja laskeuduin mukana. Juuri kun olin hyvässä vauhdissa plussan puolella maa petti jalkojen alta. Dax rysähti yhdellä ticillä 40 pistettä alas. Minun kirjanpidossani se tiesi 5,7 % tappiota. En pitänyt kiinni stop-lossistani vaan tarrasin omien sääntöjeni vastaisesti reppuun kiinni yhä tiukemmin. Matka jatkui ja Dax palautui ylös kovaa vauhtia. Seuraava rysähdys oli rajumpi. Ticit vyöryivät alas 70 pistettä. Tappioni - 7,8 %. Daxissa laskut tulevat usein kahden sarjoina joiden jälkeen palataan pidemmän ajan suunnalle ja lyödään edelliset ennätykset. Tässä tapauksessa sen olisi pitänyt tarkoittaa tasoa 6 200. Niinpä pidin repusta edelleen kiinni epätoivon vallassa, toivoen pääseväni takaisin omilleni. Kolmas rysäys pudotti minut rinteeltä. Viidessätoista minuutissa tappioni oli kasvanut - 47%. En voinut uskoa Daxin käyttäytymistä, saati omaani. Se oli jotain muuta mihin olin tottunut. Minun oli pakko purkaa lasti ja niellä pölyä. Olin vetänyt turskaa veneeseen 670 000 € vaivaisessa puolessa tunnissa. Kirosin itseäni minkä ehdin. Olin toiminut kuin idiootti, jäänyt keskelle tulta seisomaan suu auki.

Välittömästi irrottauduttuani positiosta, kurssi tempaisi ylös samoille tasoille joista oli lähtenytkin. Irrotin otteeni hiirestä. Meinasin raastaa monitorit lattialle ja kaataa työpöytäni. Pelleilikö joku kustannuksellani? Ajatus oli tietenkin naurettava. Olin itse tehnyt jokaisen päätökseni ja vastuussa jokaisesta sentistä. Mutta miksi minä en ollut pitänyt kiinni strategiastani? Aivan kuin jokin demoni olisi ottanut minusta vallan? Olinko minä stressaantunut lapsen tulon tuomista ajatuksista? Häiritsikö se jotenkin alitajuntaani? Senkö takia tein huonoja päätöksiä? Mitä se ennustaja tarkoitti omituisilla sanoillaan? Oliko viime viikkoinen voitto sittenkin pelkää sattumaa? Entä jos minä en hallitse tätä?


 

* * * * *

Iltapäivällä rullasi otsikoihin megauutinen. Se rojahti pöytään kuin ruumis kerrostalon katolta. Kukaan ei olisi uskonut että sen kokoluokan rahalaitos olisi todella voinut joutua vaikeuksiin. Todellisuudessa Daavidid eivät kaataneet Goljatteja, pahat eivät saaneet palkaansa, eivätkä elefantit pelänneet hiiriä. Isot lihoivat syömällä pieniä ja vaikka asiasta oli selkeitä varoituksia oli konkurssi jotain todella poikkeuksellista:

Investointipankki Lehman Brothers on ajautunut konkurssiin

Lehman Brothers Holdings Inc. on merkittävä yhdysvaltalainen rahoitusalan yritys, joka tunnetaan parhaiten maailmanlaajuisesta investointipankki-toiminnastaan. Yhtiö perustettiin vuonna 1850 Mongomeryssä, Alabamassa. Pankin liikevaihto oli vuonna 2007 59 miljardia dollaria ja sillä oli vuonna 2008 noin 26 200 työntekijää. Pankin pääkonttori sijaitsee New Yorkissa, Manhattanilla. Lehman Brothers on yksi Yhdysvaltain vanhimmista yhtiöistä.

Lehman Brothers on hakeutunut tänään 15. syyskuuta 2008 Chapter 11-menettelyn mukaiseen yrityssaneeraukseen. Hakemuksessaan yritys ilmoitti, että sillä on velkaa 768 miljardia dollaria (joista 155 miljardia joukkovelkakirjoissa ja varoja oli puolestaan 638 miljardia dollaria. Lehman Brothers on suurin koskaan Chapter 11-menettelyyn hakeutunut yritys.

Lehman Brothersin kaatuminen tuli yllättäen, sillä pankki julkisti kesäkuussa 2008 ensimmäistä kertaa historiassaan tappiollisen osavuosikatsauksen. Maaliskuussa Lehman Brothersin pääjohtaja Richard Fuld sai myös 22 miljoonan dollarin bonuksen hyvästä vuoden 2007 tuloksesta.

Luin artikkelin usempaan kertaan. Yhden suuren pankin, Fennie Maen kaatuminen saattoi olla onnettomien olosuhteiden yhteensattumaa, huonoa johtamista, liiallisia riskejä tai mitä tahansa. Mutta toisen näin suuren pankin kaatuminen oli jo jotain muuta. Kohta internetissä seurannassani olleisiin otsikoihin ilmestyi toinen, pikaisesti kokoon kyhätty uutinen Lehmanin vaikutuksista.

Ruotsalainen Swedbank oli lainannut Lehman Brothersille 1,3 miljardia dollaria (n. 8,5 miljardia kruunua). Suomalainen Front Capital on myynyt sadoille asiakkaille yhteensä yli 30 miljoonan euron arvosta Lehman Brothersin liikkeelle laskemia indeksilainoja. Saksan valtion omistama Kfw-pankkiryhmä siirsi Lehman Brothersille 300 miljoonaa euroa (426 milj. US$) vielä sen jälkeen kun tieto pankin romahduksesta oli julkaistu.

Hautasin pääni käsieni väliin. Ihoani kihelmöi kuin pakkasessa. 1,3 miljardia dollaria. Minulla oli oma osuuteni Lehmanin sijoituksista ja niin oli monilla Ruotsalaisilla entisillä asiakkaillanikin. Helvetti sentään, minun on täytynyt olla hullu.

Päätin lopettaa kaupat siltä päivältä siihen. Tuijotin ulos ikkunasta. Ajatukseni vaeltelivat laajoja ratoja. Lopulta olin päätynyt jonkinlaiseen ratkaisuun. Minun oli jatkettava eteenpäin. Ei auttanut lamaantua. Tilasin iltapäiväksi ajan ultraääneen.

Päästyäni töistä hain Julian kotoa. Ajoimme keskikaupungin yksityiselle vastaanotolle. Lääkäri otti meidän ystävällisesti vastaan ja ohjasi ultraäänisaliin. Julia asettui makuulle hoitopöydälle ja paljasti vatsansa. Lääkäri levitti geeliä. Sitten hän alkoi vetää äänilastaa vatsan päällä edes takaisin. Monitoriin ilmestyi harmaita, epämääräisiä muotoja.

– Kyllä siellä joku näyttää olevan, lääkäri sanoi ja siirsi lastan vatsan sivulle.

– Kumpi se on? Julia kurkotti päätään ylös yrittäessään nähdä ruudulle ilmestyviä muotoja.

– Katsotaanpa… se näyttäisi olevan tyttö.

Minä ja Julia katsoimme toisiamme. – Sehän on hienoa.

– Onko kaikki muuten kunnossa?

Lääkäri oli syventynyt tutkimaan lasta tarkemmin eikä sanonut mitään. Hän veti kaikulaitteen yhä uudestaan tietyn kohdan ohi.

– Toisessa jalassa on jotain kummallista. Aivan kuin…

– Aivan kuin mitä? Julia kysyi hätääntyneenä.

– Aivan kuin jalka olisi epämuodostunut. Siinä taitaa olla lievä arthrogryposis.

Mitä se tarkoittaa?

– Kyse on todennäköisimmin ahtaasta kohdusta johtuva positionaalinen vasemman jalan talipes equinovarus. Tutummin se tarkoittaa kampurajalkaa. Mutta älkää huolestuko, se ei ole lainkaan vakavaa.

Julia käänsi katseensa minuun kuin pyytäen, ettei se ollut totta. Totta se kuitenkin oli, jopa minä erotin jalan olevan epämuodostunut, vaikka en ollut lääketieteen asiantuntija.

– Ilmeisesti sikiö on alun perin kehittynyt kaksosena, mutta toinen osapuoli on surkastunut jostain syystä olemattomiin. Tämä kaksosten alkuvaihe on tuonut muutenkin ahtaaseen kohtuun tilanpuutetta ja aiheuttanut painetta jalkaterään. Lapsen hermosto on muutoin normaali eikä kyse ole mistään varsinaisesta sairaudesta. Tämä voidaan hoitaa pelkällä lastoituksella heti syntymän jälkeen. Uskokaa pois, siitä ei koidu hänelle mitään haittaa. Tyttö on terve kuin pukki. Onneksi olkoon. Lääkäri yritti näyttää asian optimistisessa valossa mutta Julian ilmeestä päätellen epäonnistui siinä pahasti. Minussakin tapaus aiheutti suurta levottomuutta. Se johtui lapsen lisäksi ennustajasta. Hän oli kertonut epämuodostuman jo ennalta. Mistä hitosta hän sen tiesi? Oliko hän koittanut Julian vatsaa ja saanut epämuodostuman selville tunnustelemalla? Ei. En muistanut mitään sellaista.

Ultraäänen jälkeen päätin lähteä kaupungille. Halusin viettää illan itsekseni. Minulla oli mietittäväni paljon asioita. Suunnistin kulkuni kohti ravintolaa, jossa maanantaisin soitti livebändi.

Kävelin tuttua jokivarsireittiä. Viimeksi se oli näyttäytynyt romanttiselta ja taianomaiselta polulta. Mutta nyt polunvarren raajamaisten puiden oksien alla kävely tuntui ahdistavalta. Puiden lehdistä putoileva sade aiheutti pensaissa epämääräisiä räsähdyksiä. Äänet saivat sydämeni varuilleen. Penkeillä istuvat juopot näyttivät epäinhimillisiltä; niiden kasvoilla oli vääristyneet ilmeet ja heidän puheissaan olin kuulevinani omituista sanoja. Aivan kuin jotain vierasta, ikiaikaisten hirviöiden ja kauhujen väen osaamaa kieltä. Ohitin junasillan. Sen yli kulki juna. Kiskot kolisivat kylmästi ja juna huudatti pilliään minut huomatessaan. Syöksyin sivuun, liukastuin ja löin polveni pahasti kiveen. Kirosin kivusta. Junan ohikiitävissä ikkunoissa olin näkevinäni vääristyneitä kasvoja. Makasin maassa ja kuulin tasoristeyksen hälytyksen kilkattavan kuin kuoleman kellot. Nousin jalkaani pidellen ylös. Jatkoin matkaani toista jalkaani ontuen.

Polkua oli jäljellä vielä viitisensataa metriä. Kuljin pimeässä. Edessäpäin rannalla heinien seassa lipuvat sorsat räkättivät omituisesti. Tajusin että ne olivat häiriintyneet jostain. Edessäni puiden varjoissa seisoi kaksi hahmoa. Jatkoin matkaani. Puristin kädet nyrkkiin valmiina puolustautumaan tarvittaessa. Äkkiä hahmot poistuivat polulta ja vetäytyivät kasvillisuuden varjoihin. Olivatko ne nähneet minut? Odottivatko he että saavun kohdalle hyökätäkseen? Ei. Olin ollut liian kaukana eikä takanani ollut valoa. He eivät olleet voineet nähdä minua. Jatkoin matkaani. Ehkä he olivat vain puliukkoja. Saavuttuani kohtaan jossa hahmot olivat olleet kiristin tahtia. Kuulin risahduksen. Kulkuani pysäyttämättä käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt ketään. Olin silti varma että siellä oli ollut kaksi ihmistä. Pitkä ja lyhyt. Kenties aikuinen ja lapsi. Lopulta pääsin pois polulta. Helpottuneena kävelin katulamppujen valossa loppumatkan ravintolaan.

Tilasin oluen ja istuuduin pyötään. Ravintolan peräseinällä oli punainen paksu verho. Se laskeutui katonrajasta lattiaan asti. Toisella seinällä oli värikkäitä tauluja. Niiden alla pitkä baaritiski seinät täynnä viinapulloja. Kapakan takaosassa soitti kolmihenkinen yhtye. Join lisää olutta ja kuuntelin musiikkia. Pändin nimeksi selvisi Alfreds Hat. Bändi kuulosti hyvältä. Soittajat improvisoivat taitavasti ja rytmi pysyi hallitusti kasassa. Tunnettuja sävellyksiä omaperäisesti sovitettuna. Välillä kitaristi vaihtoi soittimensa sordiinotrumpettiin ja miellyin sen kaihoisasti pärisevään ääneen. Aloin päästä tunnelmaan ja nauttia olostani. Sitten tunsin olkapäälläni koputuksen.

Käännyin. Selkäni takana seisoi kaksi miestä. He saivat aikaan tunnelmani täydellisen pilaantumisen.

– Aabraham sagert att vi kan finna dej från jazz-baren. Vi see att han var rätt igen, toinen miehistä sanoi.

– Puhu perkele suomea kun Suomessa kerran ollaan, tiuskaisin.

Mies työnsi päänsä lähemmäs korvaani. – Aabraham sanoi, että sinut löytää helpoiten kaupungin jazzkapakoista, jostain nurkasta pyykkäämästä aivojasi alkoholilla. Mies oli oikeassa kuten aina. Miten menee? Vasil kysyi liioitellun hitaasti ja istuutui minua vastapäätä. Hän oli punertavakasvoinen mies, jonka leuka oli toiseen suuntaan tuuman verran vinossa.

– Meni hyvin siihen asti kunnes näin vastenmieliset naamanne. Arvatenkin huuliltanne putoilee kohta sellaisia paskapökäleitä, että iltani on pilalla. Miten te löysitte minut?

– Aina vain pahalla päällä, Vasil sanoi ja viittoi Boxiin päin. – Löysimme sinut Boxin voihkiman tietokoneen avulla.

– Tietokoneen? Minkä helvetin tietokoneen?

– Sellaisen joka sattui kuulumaan pomollesi. Tietosi olivat mukana työntekijäluettelossa. Sinä se jaksat edelleen lasketella satuja. CV:n mukaan olet Suomen mestari jousiammunnassa. Mitä helvettiä se muka CV:ssä hyödyttää, varsinkin kun me molemmat tiedämme että se on silkkaa paskaa. Hallussasi näytti olevan tottakai myös sujuva ranska, saksa ja tusina muita kielilä.

– Niinpä tietenkin. Kaikista maailman madoista juuri te satuitte varastamaan pomoni tietokoneen, katsoin kuinka Box kiipesi viereiselle tuolille ja virnuili. Box oli kääpiö. Nämä kaksi muodostivat sellaisen parivaljakon että heidän touhuillaan työllistäisi tusinan verran pohjoismaiden poliiseja. Aabrahamin pulkassa he kehittivät lyömättömän keinon putsata bussimatkustajien rahat. Ryöstö oli kuin taidokas näytelmä. Näytelmässä Vasil esitti etelään lähtevää turistia. Mukanaan Tukholman bussiasemalla hän ronttasi järjettömän suurta matkalaukkua. Ähkittyään laukun bussin tavaratilaan, Vasil istuutui matkustamoon. Siellä hän alkoi aikansa kuluksi pokata jotain viatonta naisparkaa. Silla aikaa bussin ruumassa alkoi tapahtua. Box oli jemmassa koirankopin kokoisessa matkalaukussa ja bussin nytkähdettyä liikkeelle hän kaivautui esiin otsalamppu hikinauhanaan. Tavaratilan rauhassa hän alkoi putsata kanssamatkustajien laukkuja. Box kaapi kaiken arvotavaran läppäreistä kultakoruihin ja siirsi ne Vasilin jättiläismäiseen matkalaukkuun. Työn sai tehdä kaikessa rauhassa, sillä pikavuorolla Malmöhön aikaa oli monta tuntia. Box nuuski pankkitietoja ja mitä nyt sattui käsiinsä saamaan. Kun bussi saapui määränpäähän oli Box sujahtanut takaisin matkalaukkuun pöllimänsä arvotavara mukanaan. Missään ei näkynyt merkkiäkään matkan tapahtumista. Määränpäässä Vasil käyttäytyi kuin kuka tahansa turisti, nosti laukun taksiin ja ajoi hotelliin. Pahaa aavistamattoman piccolon raahattua painavan laukun hotellihuoneeseen ja haihduttua paikalta, Vasil päästi Boxin pois matkalaukusta. Hotellihuoneen rauhassa parivaljakko saattoi perehtyä rauhassa saaliiseensa.

Box katseli minua tuolin päältä. – Olemme seuranneet puuhiasi jo jonkin aikaa, hän sanoi.

Samassa tajusin että juuri Box ja Alex olivat tarkkailleet minua lenkilläni. Huokaisin ja nostin pääni. – Antakaa tulla. Ja sitten voitte painua vittuun täältä että saan kuunnella esityksen rauhassa.

– Nämä Duke Ellingtonin kappaleet ovat silkkaa paskaa. Näissä ei ole mitään sisältöä.

– Tämä on Herbie Hancockia.

– Olkoon vaikka Davisia, mutta sinä olet kusessa. Vasil tunki naamansa kasvoihini melkein kiinni. Hänen henkensä haisi valkosipulilta ja oluelta. – Taisit luulla että kuolema ja maastapako ratkaisee kaiken.

– Älä jauha paskaa, minä en ole enää mitään velkaa.

– Aabraham Junior on eri mieltä. Jäit hänen edesmenneelle isälleen melkoisesti velkaa. Maailma on pieni ja sinä tiedät, että pienessä maailmassa valas paskoo aina omaan altaaseensa. Minun piti kirjoittaa summa paperille ennen kuin hahmotin sen. Juniori tietää että ainakin osa SWE-pankissa olevista rahoista meni Lehmann Brothersin konkurssin myötä. Juniori on kiinnostunut tietämään mistä aiot puuttuvat rahat tehdä? Hän on varronnut, että löydät sopivat verkostot, joiden avulla sinulle kertyy maksuvalmiutta. Nyt sinulla on työpaikka ja mukavat oltavat, joten olisi aika ajatella vähän menneisyyttä ja kavereitakin, Vasil sanoi. Hän laski paperilapun kasvojeni eteen pöydälle.

Nostin paperin käteeni. Siihen oli kirjoitettu summa jossa oli ykkönen kolmonen ja perässä kuusi nollaa. – Mistä lähtien te olette tehneet Juniorille töitä? Velkani oli Aabrahamille.

– Nyt on kovat ajat työmarkkinoilla, Box sanoi ja laski kätensä olkapäälleni. Se riitti. Tartuin Boxia niskasta kiinni ja väänsin tämän niin että kääpiön pää painui Vasilin nivusiin. Kun kääpiö oli kokonaan Vasilin sylissä, sujautin jalkani Vasilin tuolin jalan alle ja kippasin molemmat taaksepäin kumoon lattialle.

– Sano sille kusipäälle että saa rahansa heti kun oppii pyytämään kauniisti. Päästin irti, nousin ylös ja lähdin astelemaan kohti uloskäyntiä. Vasil ja Box jäivät lattialle vääntelehtimään kuin jokin epämuodostunut, kaksipäinen sekasikiö joka yritti nousta ylös.

– Me näemme vielä. Vasil huusi perääni työntäessään kääpiötä ja tuolia pois päältään.

Kävelin ravintolasta ulos sateiseen syysilmaan. Ulkona tuulet taistelivat keskenään. Ne repivät takkini auki. Vesipisarat iskivät kylmiä pistoja ravintolan lämpimään sisäilmaan tuttuneille kasvoilleni. Harpoin joenrantaan jossa kulki betonoitu tasanne. En uskonut Vasilin ja Boxin lähtevän perääni, ei nyt. Mutta varmaa oli että he ilmestyisivät tielleni myöhemmin. Ja se myöhemmin olisi luultavasti aivan liian aikaisin. Perhanan Aabraham. Aabraham oli ollut minulle jonkinlainen kummisetä. Hän oli aikoinaan pelastanut minut Tukholman kaduilta. Tosin hän oli tehnyt sen hirvittävällä hinnalla, mutta tehnyt kuitenkin. Aabraham oli tarjonnut minulle turvapaikan, koulutuksen ja lopulta työpaikan arvostetussa Ruotsalaispankissa. Kaikki korvaukseksi yhden illan työstä, jonka olin tehnyt Tukholman yössä. Ja vaikka olin onnistunut tuhoamaan huomattavan palkkioni oli Aabraham lainannut minulle lisää rahaa, eikä milloinkaan kysellyt sitä takaisin. Aabraham oli kuollut yllättäen, eikä ilmeisesti juuri siksi ollut ehtinyt putsata velkaa pois kirjanpidostaan. Tiesin ettei Aabraham olisi perinyt sitä minulta, vaikka olisin tietenkin maksanut mikäli hän olisi sitä pyytänyt. Aabraham junior oli toista maata. Hän oli Aabrahamin tuhlaajapoika. Hän oli ollut poissa Ruotsista koko sen ajan mitä minä siellä viivyin, joten en ollut tuntenut häntä juurikaan. Junior oli ilmeisesti kaivanut jostain esiin isänsä kirjanpidot ja tuli perimään minulta velkaansa joka ei kuulunut hänelle. Se kuului hänen isälleen. Ja hän oli kuollut.

Kävelin tolppien nokkaan parkkeerattujen veneiden ohitse ja näin penkeillä nukkuvia laitapuolen kulkijoita. Joku ojensi kättänsä ja pummasi rahaa. Käsi näytti haudasta nousevalta kämmenluulta. Kiristin tahtia. Tuuli vinkui talojen räystäissä, taivutti puiden latvat kumaraan. Tuulen näkymätön käsi tempoi lipputankojen naruissa yrittäen repiä niitä irti. Äkkiä suuri oksa rojahti eteeni. Tuijotin oksaa pöyristyneenä. Oksa oli paksu ja painoi vähintään viisikymmentä kiloa. Se oli peräisin viereisestä lehmuksesta, jonka latva oli lahonnut. Tuo olisi voinut tapaa minut. Ennustajan varoitus pahasta silmästä tulvahti mieleeni. Jatkoin eteenpäin. Vastaan tuli koira ilman kaulapantaa. Se oli kookas vinttikoira. Katsoessani koiran mustia silmiä tuntui kuin sen sisältä olisi tuijottanut itse kuolema.

Lopulta saavuin kotiovelle. Aukaisin oven. Vaateet olivat litimärät. Hengitykseni lemusi alkoholille.

– Missä sinä olet ollut? Julia kysyi huolestuneena seisoen eteisen ovella. Oli luultavasti odottanut siinä koko illan.

– Olin ulkona. Kuuntelemassa parin tuttavan kokoonpanoa.

– Sinä haiset.

– Älä viitsi, minulla oli ajateltavaa.

– Minä olen raskaana ja sinä roikut kapakassa. Huomenna on työpäivä. Missä sinä oikein olit?

– Kerroin jo, sanoin ja nostin käteni ylös luovuttamisen merkiksi. Aloin riisua päällysvaatteita.

– Joku soitti numeroomme ja kysyi sinua. Sanoin että olet ulkona. Hänen äänessään oli jotain pelottavaa. Hän sanoi olevansa Tukholmasta. Kuka hän oikein oli?

– Mistä minä tietäsin? Luultavasti jokin väärinkäsitys.

– Sinä salaat minulta jotain Aleksi. Minä tiedän sen.

– Voi helvetti. Ripustin vaatteet naulaan ja painuin Julian ohi suoraan suihkuun.

Kun palasin suihkusta Julia oli jo sängyssä. Kävin keittiössä haukkaamassa iltapalaa ja menin Julian perässä sänkyyn. Julia luki kirjaa eikä puhunut mitään. Hyväilin hänen olkapäätään ja halusin puhua asiasta, mutta Julia sammutti valon ja käänsi kylkeä.

Tiistai

16. Syyskuuta 2008

Kuu hohti sälekaihtimien läpi. Sen valo heitti seinälle hitaasti vaeltavia varjoja. Mielessäni varjot muuttuivat kapeaksi kaduksi. Samaksi kirotuksi kaduksi, jolla minä seisoin lapsuudessani, revolveri taskussani. Seisoin ja odotin. Elin hetket taas uudelleen ja uudelleen. Muistikuvat vyöryivät ylitseni. Kuin minua olisi töninyt jättiläismäinen käsi. Minä olin osa tuota iltaa, se oli osa minua. Kierin koko yön levottomana sängyssäni. Vasta aamulla tunsin kuinka unen verho oli peittämässä minut alleen. Silloin soi herätyskello.

Nousin ylös. Astelin suihkuun. Annoin jääkylmän veden huuhtoa kehoani. Olo oli kuin hakatulla. Keitin aamukahvit ja kun kaadoin suuhuni ensimmäisen hörpyn, mukissa olleet säröt aukenivat. Kuuma kahvi valahti syliini. Kirosin. Minulta meni useita minuutteja siivota koko sotku. Jouduin vahtamaan vaatteeni. Vihdoin päästessäni lähtemään töihin, liukastuin pihalla ja löin kyynärpääni. Auton ovenkahva hajosi käsiini.

Lopulta pääsin matkaan ja työpaikalleni. Kaupankäynti oli jo alkanut kun avasin monitorit.

– Miten aamu on sujunut? kysyin Henryltä, joka istui viereisellä työpisteellä.

– Veeruska kävi meuhkaamassa Lehman Brothersista. Käski kaikkien pitää varansa ja olla puhumatta mitään toimittajille. En tiedä mutta minusta näyttää että me olemme siltä hyvin turvassa.

– Jotain etua siitäkin että ollaan peräkylän valtio.

– Niin ja vaikka muuta väitetään, minusta tämä kriisi tuli täysin odotusten mukaisesti. Itse asiassa odottelin sitä tulevaksi jo paljon aiemmin.

– Siinä se ennustamisen vaikeus piileekin. Kaikki tietävät että talvi on tulossa, mutta on vaikea sanoa minä päivänä tarkalleen ensilumi sataa.

– Se on totta. Miksei meillä ole samanlaisia tehokkaita tietokoneita kuin säätieteilijöillä? Kaikki maailman tehokkaimmat tietokoneet pitäisi valjastaa ennustamaan pörssikursseja.

– Säähän ei vaikuta psykologia. Pilvi ei pelkää vesiensä puolesta, eikä aurinko innostu ahneuksissaan paistamaan maata poroksi. On eri asia laittaa antureita ja mittareita satelliitteihin, maille ja merille kuin asentaa niitä ihmisten mieliin.

– Vasen aivopuolisko pitäisi liittää internetiin. Tehdä osasta aivoja julkinen. Oikea jäisi yksityiseen käyttöön ja aivopuoliskoja yhdistävää siltaa vartioisi palomuuri. Koko ihmiskunnasta tulisi yksi tehokas organismi.

– Joka tapauksessa ei tässäkään lamassa ole mitään ihmeellistä. Kun on ikää yli neljäkymmentä niin tajuaa että kun on menty ylös riittävästi niin tullaan alas. Tällä kertaa globalisaatio tekee ilmiöstä voimakkaamman. Eilen brittiläisen kuvataiteilijan Damien Hirstin teos kultainen vasikka myytiin 9,2 miljoonalla dollarilla. Se on korkein hinta mitä kukaan elävä taiteilija on milloinkaan saanut teoksestaan. Silloin kun taideteoksen hinnat menevät tuollaisiin järjettömyyksiin ei voi olla muuta kuin alamäkeä edessä. Taidekauppojen ennätykset ja Dubain tornin kaltaiset suuruudenhulluudet ovat klassisia kouluesimerkkejä talouden ylikuumenemisesta.

– Taidat olla oikeassa.

Pöytäpuhelimeni valo alkoi vilkkua, olin ottanut siitä äänen pois koska se ärsytti minua ja valo riitti aivan hyvin herättämään huomioni. Nostin luurin.

– Veera tässä hei. Voisitko tulla käymään? Haluaisin keskustella kanssasi eräästä asiasta.

– Hyvä on, Sopiiko että tulen saman tien.

– Se sopii mainiosti.

Nousin ylös ja astelin Veeran ovelle. – Kop kop sanoin astuessani sisään raollaan olevasta ovesta.

– Huomenta Aleksi.

– Huomenta, sinulla oli jotain?

– Niin, halusin jutella siitä edellisestä työpaikastasi. Millä osastolla sinä olit?

– Sijoituspuolella.

– Analyytikoidemme mukaan he tekivät aika paljon tappiota siinä. Tiedätkö sinä siitä mitään sellaista mitä meidän pitäisi tietää?

– Sinä tiedät että minulla…

– Sinulla on vaitiolovelvollisuus. Minä tiedän kyllä. Pankin johtoryhmällä oli eilen illalla erikoispalaveri eilisestä Lehmanin konkurssista. On mahdollista että tuhosta käynnistyy valtava kriisi, jossa luottamuspulan synnyttämät rahoitusongelmat leviävät Wall Streetin pankkisektorin kautta ympäri maailman. Minun tehtäväni on olla perillä alaisteni riskipreemioista ja toimissasi paistaa läpi melkoinen riskinotto. Haluan muistuttaa että tässä pankissa me emme toimi suuren maailman malliin vaan pidämme riskit kurissa.

– Lehman Brothers kaatui kiinteistöpuolen lainasijoituksiin. Joskus pelaajalle jää käteen mustapekka. Se on onnettaren paskamaista huumorintajua. Tällä kertaa se jäi Lehmannille. Meillä oli SWB pankissa vanha sanonta; Jos et tiedä ketä markkinoilla kusetetaan, luultavasti kusetuksen kohde olet silloin sinä itse. Älä ole huolissasi riskeistäni, minä osaan hommani.

– Minä uskon sinua. Mutta säälin SWED-pankkia. No, koko finanssijärjestelmä tuntuu olevan sellaisessa myllerryksessä että on ihme jos selviämme tästä naarmuitta. Sanon tämän kuitenkin vielä kerran. Pidä riskit kurissa.

– Teen sijoituspäätökset kuin ne olisivat omia rahojani.

– Hyvä että ymmärsit. Ei muuta kuin rahaa tekemään, toimitusjohtaja sanoi.

Poistuin työhuoneesta.

Painelin takaisin monitorieni ääreen. Verryttelin sormeni ja kävin työhön. Tunnin kuluessa tajusin että kaikki mihin ryhdyin kaatui päälleni kuin kirottuna. Tein toimeksiannoissa pilkkuvirheitä ja warrantit raukesivat käsiini arvottomina. Kaiken lisäksi kaupankäyntiohjelmisto jumiutui vähän väliä.

Iltapäivällä olin aivan lopussa. Päätin että kotiin päästyäni painuisin suoraan nukkumaan. Sammutin näyttöpäätteet ja lähdin autolleni. Istuin autooni, laitoin rauhoittavaa musiikkia ja kaarsin ohitustielle. Ajoin kuuttakymppiä muun autoletkan mukana. Sitten tapahtui outoja. Auton ovet loksahtivat lukkoon itsestään. Seuraavaksi meni varashälytin päälle. Herra jumala. Minä ajoin avain virtalukossa kaikessa rauhassa kotiin päin kun autoni päätti ruveta sekoilemaan. Pysäytin auton uteliaiden katseiden saattelemana lähimmälle bussipysäkille ja sain varashälyttimen sammutetuksi. Päivä tuntui menevän niin päin persettä että aloin epäillä mielenterveyttäni. Olin varma että olin tullut hulluksi. Painoin pään käsienväliin ja vedin henkeä. Hetken päähänpistosta kurvasin autoni seuraavasta liittymästä toiseen suuntaan. Painoin kaasua ja ajoin kaupungin eteläosiin. Aurinko laski kerrostalojen välissä pölyisen ilman värjätessä sen ruumiin veren punaiseksi.

Parkkeerasin auton sivukujalle suojaan katseilta. Nousin autosta ja kävelin sisälle ennustajan toimitiloihin. Odotushuoneessa ei näkynyt ketään. Pidin meteliä ja ryin kurkkuani. – Onko täällä ketään?

Ennustaja ilmestyi oviaukkoon. Hän hämmensi minut jälleen. Nainen seisoi edessäni kauniina. Hänellä oli vaalea viitta ja hänen ryhtinsä oli ylväs kuin jumalattarella.

– Hei. Kävin täällä eilen vaimoni kanssa. Meillä oli se lapsi…

– Muistan kyllä.

– Minä..haluaisin varata uuden ajan.

– Mutta ethän sinä uskonut ennustuksiin. Koskeeko se lasta? Miten lapsi voi?

– Me kävimme eilen ultraäänessä. Lapsella todellakin oli epämuodostuma jalassaan. Mistä sinä sen tiesit?

– Minä näin välähdykseltä tämän hetken. Ennustaja sanoi vilpittömin katsein.

– Mitä tarkoitat?

– Minä tiedän vain mitä lääkäri kertoi sinulle, koska sinä kerrot sen nyt minulle. Se mitä minä tiedän on ainoastaan tämä hetki jonka näin jo eilen. Ymmärrätkö?

– En alkuunkaan, vastasin, sillä en tajunnut ennustajan sanoista kärpäsen persekarvan vertaa.

– Aika on joskus sykkyräistä. Tapahtumat menevät limittäin. Niitä voi joskus tarkastella epäloogisessa järjestyksessä. Ennustaja tehosti sanojaan hitailla kädenliikkeillä. Hänen pitkät ja sirot sormensa halkoivat ilmaa sulavasti. Vaivuin miltei transsiin niitä tuijotellessani.

– Miten se on mahdollista? Olen kuullut että kvanttifysiikassa saattaa asioita tapahtua samanaikaisesti mutta sinä puhut ajan epäjärjestyksestä, joka on mahdotonta.

– Älä minulta kysy. Jos sen ymmärtäisin, en olisi tässä. Ennustaja laski käden käsivarrelleni. – Onko jokin hätänä?

– Kyllä ja ei. Minulle on tapahtunut outoja. Minun täytyy saada jutella kanssasi rauhassa, sanoin ja tajusin äänessäni epätoivoa. Olin kahden vaiheilla painuisinko saman tien ulos ja ajaisin tieheni.

– Hyvä on. Käykö nyt heti?

Nyökkäsin. Nainen ohjasi minut sisälle huoneeseen. Istuuduin pöydän ääreen ja hän istuutui minua vastapäätä.

– Sinun täytyy auttaa minua.

– En tiedä voinko.

– Se mitä sanoit eilen....

– Minun nimeni on Meseret

– Mitä?

– Et ole vielä kysynyt nimeäni.

– Aivan. Kiehtova nimi. Minä olen Aleksi.

– Muistan kyllä. Jos haluat että selvitämme tulevaisuuttasi me tarvitsemme siihen vertasi ja jonkin verran rahaa. Se ohjaa sitä mitä me haluamme saada esiin.

Pyöritin päätäni epäuskoisena siitä että olin yleensä tullut tänne. Jokin oli naksahtanut pahasti päässäni. Vedin pari kertaa syvään henkeä. – Hyvä on minä luotan sinuun. Riittääkö tämä? Laskin hänen pöydälleen nipun satasen seteleitä. Olin nostanut ne aamulla pankista maksaakseni autoni lyhennyksiä.

Meseretin ilme ei värähtänytkään. Hän otti nipun käteensä ja tarkasteli sitä kuin se olisi ollut kierrätyspaperia. – Tämä riittää. Mitä sinä haluat tietää?

– Minulla on taloudellisia vaikeuksia, haluaisin tietää joidenkin kurssien tulevan käyttäytymisen.

– Miten haluat. Seuraa minua.

Meseret johdatti minut huoneen perälle. Hän istutti minut lattialle, syvennyksen eteen, jossa paloi paljon kynttilöitä.

– Meidän pitää saada sinut transsiin. Se onnistuu tämän aineen avulla. Meseret näytti pussillista outoa vihertävää massaa. – Tämän aineen avulla voit kurkistaa tulevaisuuteesi. Mutta sinun täytyy luottaa minuun.

– Mitä se on?

– Haluatko todella tietää? Se on pitkä tarina.

– Anna tulla, jos aiot käyttää sitä minuun niin minun pitää tietää. Ei kai tähän ole sekaantunut rikollisjärjestöjä? Kaikista viimeiseksi halusin sekaantua huumehörhöjen sotkuihin.

– No ei. Kukaan ei ole vielä osannut luokitella tätä huumeeksi. Mutta hyvä on, minä kerron aineen tarinan. Minä olen syntyisin Etiopiasta.

– Tiedän sen. Sinä olet Danakil, eikö niin?

– Vaikuttavaa, sinä siis tiedät jotain Etiopiasta.

– Tietenkin. Ihmisen alkukodin arvellaan olleen siellä. Afrikan hautavajoamassa, jossa on monipuolinen luonto. Danakil on tasanko keskellä hautavajoamaa. Käsittääkseni Danakil on myös Etiopian väkirikkainta aluetta, niin kuin Etiopia on Afrikan väkirikkainta.

– Sinä olet opetellut läksysi. Heimossa jossa minä synnyin harjoitetaan luonnonuskontoja, jossa maailma ymmärretään animistisesti. Luonto on yhtä kuin jumala. Mikä löytyy luonnosta on tie jumalan luokse. Esi-isiemme pyhin paikka on eräs luola, josta tämä tie lähtee. Luolaan saavat mennä vain kylän kaikkein vanhimmat. Luolassa elää bakteeri jota esiintyy ainoastaan siellä, ei missään muualla maapallolla. Bakteeri iskeytyi uskomuksen mukaan Danakil-tasangolle kauan sitten meteoriitin mukana. Kylän vanhimmat veivät meteoriitin luolaan, merkkinä jumalista. Ja muutaman viikon kuluttua luolaan kasvoi hohtava bakteerikasvusto. Luolan sijainti on salainen enkä ole itse käynyt siellä. Tosiasiaksi tiedän vain sen, että bakteeria, saati tätä sen tuottamaa aineenvaihdunnasta syntynyttä ainetta ei tunneta mistään muualta. Kun tämän bakteerin annetaan kasvaa vaikkapa sinun veressäsi ja kasvanut bakteerimassa valmistetaan tietyin menetelmin, se näyttää kantajalleen tulevaisuuden. Minä en tiedä miten se tapahtuu, se vain tapahtuu? Jokin kemiallinen tai kvanttifyysinen ilmiö saa bakteerin aineenvaihduntatuotteet toimimaan ihmisaivoissa niin.

– Melkoinen tarina. Mutta hyvä on, minä luotan sinuun. Antaa palaa. Katsotaan mitä se tekee minulle. Olin jo unohtanut saapuneeni paikalle huonon tuurini ja kirouksen vuoksi mutta ennustajan tarina vei minut mennessään. Kukapa ei kokeilisi jotain, jolla on takanaan noin mahtava tarina. Sitä paitsi minun oli pakko selvittää tulevaisuuteni saadakseni rauhan menneisyydeltäni.

– Me teemme tämän perinteisin menoin. Heimoni on harjoittanut rituaalia satoja vuosia. Sinun pitää riisua paitasi.

Riisuin vartaloni yläosan paljaaksi. Kävin istumaan lattialla olevalle pehmeälle tyynylle. Taitoin sääret reisin alle ja otin levollisen asennon hartiat rentoina. Edessäni oli syvennys, jonka merkityksen luulin nyt ymmärätäväni. Syvennys oli täynnä kynttilöitä ja vihertävänä hehkuvaa massaa. Sen tehtävä oli edustaa luolaa. Syvennyksen koloissa oli runsaasti värikkäitä linnunsulkia, eläinten pääkalloja, käsin maalattuja ruukkuja, pulloja täynnä nestettä ja suuri peli joka oli säröillä. Peilin kautta näin itseni ja ennustajan takanani.

Kohta Meseret katosi pimeyteen. Sitten alkoi kuulua epämääräisiä rääkäisyjä. Särkyneen peilin palasista näin naisen palanneen ja seisovan moninaisina heijastuksina takanani. Hän roikotti kädessään valkohöyhenistä lintua. Äkkiä peilissä välähti veitsen terä. Nainen leikkasi linnulta pään irti. Tunsin kuinka lämmin neste pulppusi paljaalle vartalolleni. Meseret pudotti veitsen kilahtaen lattialle ja alkoi mutista outoja sanoja. Hän oli laskenut osan linnun verestä saviseen kuppiin. Hän otti kupista kulauksen verta ja pärski huulisensa välistä linnun verta kasvoilleni ja vartalolleni. Suljin silmäni. Yritin pitää mieleni tyynenä. Pakottaa itseni tähän pelleilyyn. Tässä oli oltava jotain järkeäkin. Meseret ei voisi muuten tietää kaikkea sitä minkä tiesi.

Tunsin lämpimän, raudanmakuisen veren valuvan hiuksilleni ja kasvoilleni. Tahmeaa lientä kulkeutui huulilleni. Minua kuvotti mutta pian totuin siihen.

Meseret sytytti jauheen palamaan, kuljetti sitä nenäni alla. Seuraavaksi näin kun hän otti osan setelinipusta ja poltti sen tuhkaksi suuressa savikulhossa. Sitten hän sekoitti tuhkan sekaan jonkinlaista tahnaa. Meseret veti kätensä ruukkuun ja hieroi tahnan vartalooni. Katselin hänen sulavaa liikehdintäänsä.

Savu tuoksui oudolle. Haistoin että se ei ollut mitä tahansa suitsuketta. Siinä oli mukana metallin ja maan aromi. Aine alkoi vaikuttaa ja suljin silmäni. Mieleni lävitse välähti kuvasarjoja.

Ensimmäiseksi ilmestyi näky katosta roikkuvasta miehestä. Mies roikkui paksussa ja kömpelösti kiedotussa lakanaköydessä. Mies oli minulle täysin tuntematon, mutta hämmästyksekseni näin että Julia oli hänen vierellään. Mies oli kuristanut itsensä hirttämällä. Näky väistyi nopeasti ja siirtyi seuraavaan. Nyt eteeni ilmestyi pitkä käytävä.Kuljin käytävää pidemälle ja saavuin huoneeseen jossa oli outoja muotoja, hengitystä, alastomia vartaloita jotka kiemurtelivat maassa. Yritin päästä näkyyn paremmin sisälle mutta näky katosi. Tilalle tuli huuhtoa, nyrkiniskuja, vesisadetta, kipua ja veitsen välähdys. Sitten verta, paljon verta. Käänsin mieleni pois. siirtyäkseni seuraavaan. Eteeni ilmestyi kirjaimia, dollarin merkkejä ja seteleitä. Juoksin eteenpäin. Mieleni täytti lukemattomien yhtiöiden logot ja mljardeittain numeroita. Ilmeisesti aloin olla lähellä. Lopulta näin tutun valotaulun, jossa kurssikäyrä tikkasi eteenpäin. Se oli dax Indeksi. Tunnistin sen terävähuippuiset nousut ja nopeat syöksyt. Menetin tajuntani.

Myöhemmin avasin silmäni. Makasin lattialla. Nostin pääni ylös. Meseret katsoi minua lempeästi.

– Kauanko olen ollut tajuttomana? Kysyin. Näkökentässäni kohisi mustia pisteitä.

– Et kovin kauaa.

– Muistan jotain näkyjä mutta sitten pimeni kokonaan.

– Näyt palautuvat kyllä mieleesi sitten kun on sen aika. Kuten huomaat, tämä on fyysisesti rankkaa joten aivosi eivät kestä tätä montaa kertaa. Luultavasti näit sen mikä oli tarpeellista.

Pitelin päätäni. Se tuntui miltei irralliselta. Yritin ajatella miten näkyni liittyivät tulevaisuuteeni ja mitä ne merkitsivät. Tärkeintä kuitenkin oli että olin nähnyt daxin, sen tulevaisuuden.

– Mitä olen velkaa?

– Otin rahoista neljäsataa euroa itselleni, se riittää.

Meseret auttoi minut pystyyn. Hetken mielijohteesta kuulin itseni kysyvän. – Voinko tarjota sinulle joskus illallisen?

Meseret katsoi minua tummilla silmillään. Hän nyökkäsi. Hän otti lapun ja kirjoitti siihen numeronsa. – Soita kun sinusta tuntuu että on se joskus.

Otin lapun ja astelin ulos. Ulkona seisahduin ja yritin ymmärtää mitä oli tapahtunut. Näyt vaivasivat yhä mieltäni. Mietin miksi olin pyytänyt Meseretiä ulos. Ehkä halusin Meseretiltä parempaa selitystä tälle kaikelle tai jotain. Hyppäsin autooni ja ajoin hämilläni kotiin.

Julia oli tehnyt ruokaa. Minun oli hirvittävä nälkä ja hotkin aterian nopeasti. Ruokaa ajautui lautaselta pöydällekin. Julia katseli minua huolestuneena. Tiesin että Julia vaistosi murheeni, mutta ei sanonut mitään.

Keskiviikko

17. Syyskuuta 2008

Heräsin liian myöhään ehtiäkseni syödä aamiaista, joten ostin työmatkalta voileipiä ja tuoremehua. Sain monitorit auki juuri ennen aamun huutokauppaa. Kävin läpi normaalit tutkimukset ja analyysit. Osakepuolelta löysin pari yhtiötä joiden osakkeet olivat pudonneet turhan alas. Ostin niitä kelpo niput, sitten siirryin pääasiaan, DAXiin ja sen johdannaisiin. Kasasin kolmea eri warranttia ja aloin rakentaa haaraa huomisiin Yhdysvaltain työttömyyslukuihin, ne olivat aina varmoja uutisia jotka toivat liikettä. Otin positiot ja seurasin niiden etenemistä. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, kurssikäyrät näyttivät suoraa linjaa ja muutaman nousun tullessa nekin vajosivat kohta takaisin.

Painoin pääni alas ja uppouduin muistelemaan outoa kokemustani Meseretillä. Muistin hänen sirot kätensä, pehmeän kosketuksen kun hän hieroi tahnaa vartalooni. Tummat silmät, kiiltävät hiukset, hänen tuoksunsa. Vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini. Äkkiä Meseretin kuva väistyi mielestäni ja tilalle ilmestyi tuhansia kippuraisia kurssikäyriä, jotka risteilivät sinne tänne. Aloin seuraamaan niistä tutuimman näköistä. Se suureni. Tunnistin sen muodossa tuttuja nousuja ja laskuja. Se oli Dax jonka tickit etenivät nopeaan tahtiin. Näin että Dax oli jo ohittanut tutut muotonsa ja piirsi eteeni vielä toteutumatonta kurssikäyrää. Painoin jokaisen liikahduksen mieleeni. Koordinaatisto johdatti minut pimeään ja vei mukanaan. Äkkiä kuulin äänen.

– Aleksi.

Ääni toisti nimeni. Avasin silmäni. Henry ravisti minua olkapäästä. – Aleksi!

Hätkähdin ja tajusin olevani monitorieni äärellä. Henry katsoi minuun hämmentyneenä ja osoitti monitoreihin.

– Nukuitko sinä? Katsoin että sinulla on positiot päällä ja Dax on hitto vieköön temponut melkoista humppaa viimeiset kolmekymmentä minuuttia. Hitto, jätkä kuorsaa täyttä päätä puolen millin paukut tuulilasissa.

– Perhana. Olen pahoillani, meille on tulossa lapsi ja nukuin viime yön huonosti.

– Paskaako siinä anteeksi pyytelet? Hoida rahasi turvaan jos meinaat jatkaa uniasi.

Katsoin monitoria. Dax oli poukkoillut edes takaisin mutta juuri nyt positio ei ollut pahasti miinuksella. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni unikuvistani. Otin A4 arkin eteeni ja piirsin paperille sen mitä muistin unestani. Sain aikaan epämääräisiä viivoja, joiden pääsuunnat tuntuivat kuitenkin oikeilta. Sitten unikuva oli poissa. Todellisuus oli peittänyt sen alleen kuin betoni. Huomasin Henryn kurkkivan touhujani hämmentynyt ilme yhä kasvoillaan.

Rypistin paperin käteeni ja nousin ylös. – Äh, minulle tuli mieleen lapselle hyvä nimi, mutta ei toimi paperilla, sanoin Henrylle ja aloin tehdä lähtöä vessaan.

– En ole ennen kuullut kenenkään testaavan nimeä kirjoitettuna, meinaatko että siitä tulee julkkis? Henry kysyi.

– Eihän sitä koskaan tiedä.

– Anna sille nimeksi Ferrari, se näyttää hyvältä paperilla ja kuulostaa hyvältä lausuttuna,

– Se on tyttö.

– Aa, sitten se on Venus, Henry sanoi ja syventyi takaisin monitoriensa puoleen.

Kävelin ulos salista ja sulkeuduin vessaan. Suoristin nyrkkiini pusertamani paperin. Olin saanut Daxin piirrettyä yllättävän tarkkaan ja se vastasi mielikuviani. Katsoin peiliin. Mitä hittoa minulle tapahtuu? Tämä touhu alkaa mennä yli ymmärrykseni. Hengityshöyry tarttui hetkeksi peilin kiiltävän pintaan. Kohta se oli poissa.

Tyhjensin rakkoni ja suunnistin työpisteelleni. Avasin monitorit ja laskin paperin eteeni. Entä jos en osannut piirtää sitä oikein? Minun pitää ensin kokeilla varovasti.

Aloin valikoida sopivia työkaluja. Etsin vipuvoimaisimmat instrumentit mitä löysin ja talletin ne omaan valikkoonsa. Sitten aloin etsiä volatiilisimpia yhtiöitä, joille olisi merkitty warrantteja, joku niistä saattaisi olla hyvässä asemassa.

Työn jälkeen avasin kädet väristen kaupankäyntiohjelman ja aloitin kaupankäynnin. Alkumetrit näyttivät samalta kuin näyssäni, joten rohkaistuin lataamaan pienen koesumman.

Bingo.

Lisäsin panosta ja pelasin edelleen näkyni mukaisesti. Minulla oli hallussani kurssikäyrä, jonka DAX tulisi toteuttamaan ennen kuin ilta olisi ohi.

Se toimi!

Kaikki mihin koskin tuotti tukuttain rahaa. Meseret oli tosissaan. Tämä oikeasti toimii. Meteoriitista muka. En minä siihen aineeseen usko mutta minulle riittää että se toimii. Puoli miljoonaa euroa yhdessä päivässä. Hehkutin mielikuvitustani äärimmilleen vaikka tiesin että kaikki saattoi olla silkkaa onnekasta sattumaa. Juuri nyt sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, pääasia että olin tehnyt tuottoa.

Lopetin työt puoli seitsemältä kun Frankfurt sulki kaupankäyntinsä. Olin liekeissä. Olin käskyttänyt hiirtä raivoisasti usean tunnin ajan ja nyt klikkasin vapisevin sormin voittosumman ruudulle. Tulosta oli kolme pilkku kahdeksan miljoonaa. Kolme pilkku kahdeksan miljoonaa. Voi Faaraon kissan vittu.

Suljin monitorit ja lähdin kotiin. Matkalla kuuntelin vanhoja levyjäni. Minun oli pakko purkaa energiaani ja lauloin kertosäkeiden mukana.

Kohta olin kotiovella. Julia oli myös tullut juuri töistä ja seisoi eteisessä lankapuhelimen vieressä.

– Ai sinäkin tulit jo. Se mies soitti taas sieltä Tukholmasta.

– Mitä hän sanoi?

– Käski sinun ottaa yhteyttä. Sanoi että tietäisit kyllä miksi. Kuka hän oikein on?

– Luultavasti yksi työkaveri ruotsin pankista.

– Miksi hän soittelee näin myöhään?

– Hän ei ole koskaan osannut hoitaa asioitaan virka-aikana. Soitan hänelle huomenna. Sanoin ja otin roskapussin käteeni. – Voin viedä nämä.

– Vie vain, ne jo haisevatkin. Julia vastasi.

Kävelin ulos roskiksille ja vedin kännykän taskustani. Kaivoin muistista numeron ja valitsin sen. Vilkaisin ympärilleni, kaikkialla oli pimeää ja hiljaista. Vain syystuuli puhalsi lehtiä takapihan suurista vaahteroista.

Puhelimen toiseen päähän vastattiin. – Terve Aleksi.

En sanonut mitään.

– Olen yrittänyt saada sinua kiinni.

– Tiedän. Mitä asiaa?

– Vasil kertoi sinun olleen yhteistyöhaluton, mutta eihän se voi pitää paikkaansa?

Olin hiljaa langan päässä. Sitten Juniorin äänensävy muuttui, siihen tuli kylmä ja tiukka, lähes määräävä sävy.

– Tiedätkö vanhan kaatopaikan kaupungin eteläpuolella, sen korkean kukkulan?

– Tiedän.

– Nähdään sen laella tunnin kuluttua.

– Minä en voi…

Juniori katkaisi puhelun.

Palasin takaisin sisälle.

Selasin hetken lehtiä. Heitin lehdet ärsyyntyneenä lehtikoriin ja otin takkini naulakosta. Painoin Julian huulille suudelman ja sanoin lähteväni kaupungille.

Kävelin kaupungin halki. Kohta näkyviin tuli linkkimasto jonka rungossa paloi punaisia valoja. Kukkula oli samalla sunnalla. Kävelin valaistua kuntopolkua. Kohta poikkesin lenkkipolulta metsän pimeyteen. Jossain huhuili pöllö. Puikkelehdin männyn ja koivunrunkojen välistä ja saavuin heinikolle. Kukkulan laelle johti heinikon läpi polku. Se oli kuin tumma käärme joka kiemurteli mäekä ylös täysikuun hohtavassa valossa. Säätila oli muuttumassa. Rintamien välinen tuuli voimistui. Tuuli vaelsi pitkässä ruohikossa ja teki ruohonkorsiin laajoja, humisevia aaltoja. Kiivettyäni ylemmäs alkoi kaupungin valohorisontti näkyä. Mitä korkeammalle kiipesin, sitä enemmän valoja ilmestyi näkyviin. Lähiöt kylpivät kuunavalossa ja lukemattomat valaistut ikkunat olivat kuin maassa hehkuvia kiiltomatoparvia.

– Hieno näköala, kuulin äänen takaani. Käännyin ja näin kookkaan miehen seisovan vähän matkan päässä. Hän oli kuin isänsä, mutta pidempi. Kasvoilla oli leveä, Marokkolaistyylinen nenänvarsi, tuuheat kulmakarvat ja pähkinänruskea iho. Leukaa peitti huolellisesti hoidettu parta ja hiukset oli kammattu taakse. Katselin Aabraham Junioria.

– Jonkun pitäisi perustaa tänne pyörivä näköalaravintola.

– Mitä sinä haluat minusta? Minä en ole sinulle mitään velkaa. Se velka oli Aabrahamille.

– Älä ole typerä, bisnes on bisnestä. Sinä tiedät säännöt. Velat maksetaan tavalla tai toisella.

– Sinä et tiedä niistä veloista mitään. Mitä sinä haluat? Toistin kysymyksen sillä olin alkanut aavistaa, ettei kyse ollutkaan rahasta vaan jostain muusta.

– Sinä olet hyvässä asemassa siinä pankissa.

– Mitä tarkoitat?

– Sinä pysytyt menemään sen järjestelmiin ja pyyhkimään pois yhden firman sen tiedostoista, velkoineen päivineen. Junior ojensi paperilapun. – Siinä on kaikki tarvittavat tiedot. Polta paperi kun olet hoitanut homman. Sen jälkeen olemme sujut.

Vilkaisin paperilapussa olevia tietoja. Luin lapun kertaalleen ja käänsin katseeni hetkeksi kaupungin valoihin.

– Ei onnistu, sanoin sitten

Junior katsoi minua uhkaavasti. Aistin hänessä jäätävää kylmyyttä. – Saat kaksi vuorokautta aikaa tehdä se.

– Mutta… aloitin mutta Juniori kääntyi ja katosi pimeyteen. Hän oli aina osannut tiivistää asiansa, niin kuin näköjään nytkin.

Seisoin yksinäni kukkulan laella. Kaukana taivaanrannassa lähestyi uusi säärintama ja horisonttiin kerääntyi tummia pilviä. Niiden takaa näkyi vaimeita elosalamia jotka välähtelivät juuri ja juuri havaittavasti. Suoraan yläpuolellani oli vielä kirkasta ja selkeää. Taivaalla loistivat tähdet ja kaksi ihmisen luomaa tekokuuta kiisi taivaankannen halki. Ne näkyivät kirkkaina, välkehtivinä pisteinä kun auringonsäteet heijastuivat niiden aurinkopaneeleista. Hetken tekokuiden lentoradat näyttivät törmäävän toisiinsa, mutta lopulta ne menivät toistensa ohitse. Satelliittien kadottua taivaan rannan taakse aloin laskeutua alas kukkulalta.

Kävelin kohti kaupungin keskustaa ja mietin tilannettani. Vaihtoehtoni olivat vähissä. Saavuin mäen päälle josta aukesi kaunis maisema alas kaupunkiin. Edessä oli alas vievä katu ja kauempana kohosi valaistu kivinen museorakennus.

Äkkiä mieleeni tulvi Meseretin hahmo. Vaelsin pari ylimääräistä korttelia ajatuksiini syventyneenä. En saanut Meseretiä mielestäni. Astelin katua alas ja käännyin pienelle grillille. Tilasin hampurilaisen.

– Oletko iltakävelyllä? myyjä kysyi ojentaessaan hampurilasta kioskin luukusta. – Näin kun menit toiseen suuntaan.

– Oikein arvattu, sanoin ja ihmettelin myyjän tarkkanäköisyydestä.

– Näytät mietteliäältä. Naishuolia? Myyjä kysyi.

– Enemmänkin taloudellisia mutta ehkäpä niitäkin, vastasin.

– Oletko jo kokeillut täysillä päin taktiikkaa?

– Millainen se on?

– Naiset arvostavat sitä että asiat sanotaan suoraan.

– Niinkö luulet? Mieleeni työntyi ajatus. Kiitin myyjää hampurilaisesta ja kävelin alas joen yli. Heitin puoliksi syödyn hampurilaisen roskiin. Näppäilin mieleeni painamani numeron ja nostin luurin korvalleni.

Meseretin vastatessa pyysin häntä illalliselle.

Meseret suostui.

Kävelin kioskille jossa myytiin kukkia. Ostin ruusun. Selvitin numerotiedustelusta Meseretin osoitteen ja tilasin kaksi taksia. Ensimmäisen taksin tullessa paikalle pyysin kuljettajaa hakemaan Meseretin osoitteesta ja ajamaan mainitsemaani ravintolaan. Annoin kuljettajalle satasen ja pyysin odottamaan Meseretiä niin kauan kuin rahaa riitti. Ruusun laskin auton takapenkille. Kuljettaja nyökkäsi ja lähti matkaan. Sitten hyppäsin toiseen taksiin ja ajoin edeltä käsin ravintolaan odottamaan Meseretiä.

Ravintolan sisäpihalla oli terassi. Tilaisin itselleni oluen ja pöytään viinipullon. Pyysin tarjoilijaa kattamaan pöydän kahdelle. Seuraavaksi soitin Julialle ja kerroin menneeni kaverini luokse ja kenties viipyväni myöhään. Join olutta ja kirosin kusipäisyyttäni, koska olin valehdellut Julialle.

Kello tuli puoli kymmenen. Ilma oli yhä lämmin. Tummat pilvet tulivat yhä lähemmäs. Jossain välähti salama.

Meseret saapui hieman ennen kymmentä. Hänellä oli yllään tumma, vartalonmyötäinen asu sekä musta huivi kiedottuna pään ympärille. Meseret oli kaunis luonnollisella tavalla. Hänen ei tarvinnut meikata tai korostaa itseään, sillä se olisi vain rumentanut häntä. Meseret säteili ympärilleen odottavaa tunnelmaa jollaista luultavasti saattoi kokea vain hänen synnyinseutujensa olosuhteissa. Kuvittelin miten aavikko oli hyvällä säällä tyyni ja rauhallinen, mutta hetkessä ilmoille saattoi nousta hiekkamyrsky, jossa tuuli ulvoi korvissa ja hiekka tukehdutti nielun tehden hengittämisen mahdottomaksi. Meseretin paksut huulet olivat kosteat ja yön syvät silmänsä kuin käytävät salaisiin temppeleihin.

– Sinä salpaat hengityksen.

– Älä viitsi. Kiitos ruususta.

– Mihin laitoit sen? Kysyin kun en nähnyt sitä Meseretin mukana.

– Pyysin kuljettajaa antamaan sen seuraavalle asiakkaalle. En halunnut itselleni turhia kantamuksia, anteeksi vain.

– Hyvin ajateltu. Tilasin jo viinipullon pöytään, sanoin ja kaadoin Meseretin lasin puolilleen. – Pyysin tarjoilijaa tuomaan Etiopialaista viiniä ja hän löysi varastoistaan tämän. Käänsin pullon etiketin Meseretiin päin. Siinä luki Duam red wine.

– Varoitan ettei Etiophia ole mikään viinimaa.

– Maistoin sitä jo. Kyllä se alas menee, virnistin.

Kun Mesereti oli istuutunut alas, tarjoilija toi ruokalistat ja palasi keittiöön. Syvennyimme listojen puoleen.

– Huomaan että sinua painaa joku, Mesereti sanoi kääntämättä katsettaan ruokalistasta. – Mistä se johtuu?

– Ei minua mikään paina. Mistä sellaista olet saanut päähäsi?

– Sinä valehtelet huonosti. Se on hyvä piirre.

– Antaa sen olla. Puhutaan mieluimmin sinusta. Miten päädyit Suomeen?

– Kuten kerroin, olen syntynyt Danakil tasangolla, mutta muutin jo nuorena Addis Abebaan. Se on Etiopian ja koko Afrikan pääkaupunki.

– Onko Afrikalla pääkaupunki?

– Addis Abebassa on Afrikan unionin päämaja, kaikkien Afrikan maiden edustustot ja muuta järjestötoimintaa. Koska sukuni oli varakas, he laittoivat minut opiskelemaan. Minusta piti tulla kauppatieteiden maisteri. Siihen aikaan Afrikan talousajattelu oli optimistista ja tulevaisuudennäkymät valoisia. Mutta sitten tuli AIDS, Eritrean kriisit ja kaikki muuttui mustaksi. Mesereti otti siemauksen lasistaan ja nojautui eteenpäin. Hänen hiustensa tuoksu kantautui pöydän yli.

– Vaihdoitko alaa?

– Suoritin alemman tutkinnon taloustieteestä ja aloin lukea psykologiaa ja jonkun verran fysiikkaa. Lopulta päädyin erään rastafarin mukana Suomeen.

– Rastafarin?

– Niin. Heitä elää paljon Addis Abebassa. Mutta se on masentava tarina ja taakse jäänyttä elämää. Meseret sanoi ja heilautti kädellään poispäin.

– Luulin että rastafarit ovat Jamaikalta.

– Ovat mutta eräs Etiopian keisareista lahjoitti heille maata Etiopiasta, Oromojoen alueelta. Asuin jonkin aikaa kylässä nimeltä Sashamane. Siellä asuu paljon rastafareja. Alueesta piti tulla rastafarien luvattu maa.

– Oletko sinäkin rastafari?

Meseret pudisti päätään. – Minä olen Solaristi.

– Mitä se tarkoittaa?

– Meille tulee pitkä ilta.

– Minulla on aikaa aamuun asti.

Tarjoilija toi ruoka-annokset pöytään. Lautasilla höyrysi keitettyä riisiä ja lampaanviulu. Kun tarjoilija oli mennyt Meseret katsoi taas minua.

– Solarismin pyrkimyksenä on saada ihmiskunta järkiinsä.

– Aika hurja lähtökohta.

– Ihmiset haaaskaavat pian mahdollisuutensa jos eivät ala toimia. Minun kotimaani sota heijastuu myös teidän maailmaanne Euroopassa. Mikäli te ette välitä meistä, emme mekään välitä teistä. Se ei ole järkevää, ihmisten täytyy oppia katseomaan pidemmälle kuin oman valtionsa sisälle. Kun talous kansainvälistyy, politiikankin pitää kansainvälistyä.

– Ehkä ihmiset rajaavat elinpiirinsä koska pelkäävät joutuvansa itse hankaluuksiin. Tärkeää on pitää myös oma kenttä puhtaana.

– Meillä Etiopiassa väestönsääntelyn toimimattomuus on suuri ongelma. Ihmiset eivät toimi rationaalisesti, vaan heitä ohjaavat pelkät vietit. Monet kauhisteleva kuinka hirvittävää on puuttua ihmisten lisääntymiseen. Mutta eikö se ole pienempi paha sillä ylimääräiset suut syövät resursseja koko maapallolta koko elämänsä ajan. Yhden syntymättömän lapsen mukana säästynyt päästömäärä vastaa miljardien kilometrien autolla ajamista.

– Organismien tehtävä on lisääntyä ja lisääntyä kunnes raja tulee vastaan. Yhteiskunnat eivät vielä ole kehittyneet tasolle, joka mahdollistaisi yliotteen biologiasta. Monet muutkin mekanismit ja ihmisten toimintamallit ovat saman järjestelmän alaisia.

– Etiopiassa miehisyyttä on sotia heimonsa etujen puolesta, kostaa armotta vihollisille, murhaa heitä kylmäverisesti, olla murtumaton päätöksissään ja sotahulluudessan. Solaristi näkee miehisyyttä ja naiseutta olevan viisaus ja pyrkimys rauhaan. Afrikan talouskasvusta ja kehityksestä voi olla yksilöille hyötyä vain sitten kun kaikki saavutukset eivät valu uusiin nälkäisiin suihin. Syntyvyyden härkää on otettava sarvista ja sallittava vain kaksi lasta synnyttäjää kohden. Lisäksi Afrikkaan ja miksei koko maailmaan on saatava yksi yhteinen kieli joka mahdollistaa kansojen yli käyvän kanssakäymisen. Tämä edistää rauhaa ja ehkäisee sotia. Kolmanneksi sodat on lopetettava rationaalisista ja järkiperäisistä syistä. Solaristien poliittiset pyrkimyksenä on yhdistää poliittiset eroavaisuudet. Tehdä taloudesta veturi jolla vetää itseään ja koko kansaa mukanaan. Tuottaa tasa-arvoa, sekä tieteen, talouden ja uskontojen välistä tasapainoa. Poliitikkojen ei pitäisi ajaa vain omien äänestäjiensä pyrkimyksiä vaan politiikan tehtävänä on luoda ylätasoja. Kukaan ei saisi ajaa pelkästään omia etujaan vaan kaikkien yhteistä etua, koska vain se on todellisuudessa myös yksilöiden etu pitkällä aikavälillä.

– Tuo kuulosta järkevältä politiikalta.

– Solarismi on paremminkin ideologia. Poliitikot ovat liian usein ihmisiä, jotka yrittävät täyttää tyhjyytensä ja kyvyttömyytensä vallanhimolla. Poliitikot ovat sitä varten että ne opettavat ihmiset ylistämään omaa kulttuuriaan ja ryhmäänsä muiden kustannuksella. Ne opettavat ihmiset väkivaltaisiksi ja epäluuloisiksi. Kaikki erilainen ja outo leimataan uhkaavaksi ja asiat paisutellaan muodottomiksi. Todellisuudessa ihmiset kaikkialla maailmassa ovat rauhaa rakastavia, mutta heidän valtiomiehensä ja mediansa pitävät huolen että mittasuhteet ja todellisuudentaju katoavat. Huolestuttavinta on että kansa ei edes halua herätä tästä unestaan, vaan heille voidaan syöttää mitä tahansa. Eliitti makaa tavallaan ja kansa kärsii hiljaa ja äänestää samat narsistiset hullut valtaan kerta toisensa jälkeen. Kunnioitusta saa kyynärpäillä, sukkelalla käytöksellä ja suurella verkostolla. Poliitikot ovat ihmisiä, jotka ovat usein väärässä, mutta harvoin epävarmoja.

– Miten Solaristit poikkeavat tästä?

– Solaristit ajattelevat että jos koko maailmaa laittaa kuntoon kerralla, paranee heidän itsensä, heidän lastensa ja samassa kaikkien muidenkin elämä. Paratiisia ei voi luoda mutta inhimillisen maailman voi, Mesereti nauroi. – Mutta unohdetaan jo solarismi, nyt on sinun vuorosi. Mitä sinä teet työksesi?

– Olen meklari yhdessä pankissa.

– Sinusta näkee että juokset rahan perässä, siis sen lisäksi että sinua painaa pahasti jokin asia.

– Ehkä tarvitsisin rahan tilalle jonkin ideologian.

– Sinulla on sama ongelma kuin monilla länsimaalaisilla, olet poissa nykyhetkestä. Olet murheinesi menneisyydessä ja toiveinesi tulevaisuudessa. Ne repivät sinut hajalle, tuhoavat itsetuntosi ja elämänhalusi. Hetki nyt ei tuota enää voimaa vaan velka painaa pääsi kumaraan ja ahneus saa silmäsi verestämään. Sinä olet käyttäytymispätkien ja mallien orja etkä pääse niistä irti.

– Mitä minun pitäisi tehdä? Mesereti todella laittoi tuulemaan, ajattelin.

– Muuta asumaan hetkeen nyt.

Mustat pilvet jotka olivat vaivihkaa vaeltaneet taivaalle, repesivät sisuksistaan, niistä alkoi sataa suuria pisaroita, ensin harvakseltaan ja kohta tiheänä helmiäishohteena.

– Miten? Vesipisaroiden putoillessa pöydälle aloin kerätä tavaroita.

– Ota hetkistä ilo irti. Tee jotain irrationaalista. Yllätä itsesi.

Meseret istui edelleen rauhallisesti sateesta välittämättä. Nousin ylös.

– Mennään suojaan sateelta.

– Meillä Afrikassa sataa kaatamalla joka ilta. Me emme anna ulkoisten asioiden vaikuttaa itseemme. Istu alas.

Meseretin tummat silmät saivat minut hämilleen.

Sade juoksi pitkin rännejä ja koko pöytä oli likomärkä. Lautasellamme oli vielä ruoka puoliksi syömättä. Istuin alas. Tartuin haarukkaani. Sade valui noroina hiuksista.

– Tämä on järjetöntä.

– Miten niin? On elämän halventamista suhtautua elämään jonain hetkinä vähempiarvoisesti kuin elämään. Jokainen hetki on elämää. Unohda rahat ja nauti lämpimästä sateesta.

Meseret oli oikeassa. Vaikka olikin järjetöntä istua sateessa ei kuitenkaan ollut järjetöntä toimia joskus myös järjen vastaisesti. Oli tärkeää saada vaihtelua elämään.

Tilasin pöytään toisen viinipullon. Tarjoilija yritti häätää meitä suojaan sateelta mutta me emme välittäneet hänestä. Annoimme hänen pyöritellä päätään ja muljautella silmiään kaikessa rauhassa.

Juttelimme pitkään ja tilasimme lisää viiniä.

Lopulta tarjoilija tuli ilmoittamaan laittavansa ravintolan kiinni.

Sade juoksi Meseretin mustilta hiuksilta ja valui hänen huulilleen. Minun teki mieli nuolaista pisarat hänen huultensa pinnalta. Sen sijaan nousin ylös.

– Mitä aiot tehdä nyt?

– Mennä kotiini. Meillä oli mukavaa yhdessä ja tiedän että voisi olla enemmänkin, mutta minä…

– Älä sano enempää. Meseret käänsi katseensa. – Minä ymmärrän.

– Se on parasta niin.

– Meillä oli tosiaan mukava ilta.

Halasin Meseretiä ja suutelin häntä poskelle. Sitten käännyin ja lähdin astelemaan kotiin päin. Kiehtova nainen oli saanut minut ajattelemaan asioita toisin.

Torstai

18. Syyskuuta 2008

Härätys. Suihku. Aamiainen. Töihin.

Avasin monitorit. Aasia näytti yön aikana pudonneen voimakkaasti. Syytä ei löytynyt. Lisäksi kaupankäyntijärjestelmässä oli jokin häiriö. Sen näytti myyntitoimeksiantojen vyöryä. Se ei voinut olla mahdollista. Vai voiko? Hitto vieköön. Koko pörssi romahtaa jos nämä kaikki toteutuvat. Tämän on oltava jokin väärinkäsitys. Kohta järjestelmät ilmoittivat että kaikki kaupat oli pysäytetty. Uutisissa kerrottiin valtioiden päämiesten suunnittelevan hätäkokouksta. Mainasivatko markkinat romahtaa sisältäkäsin?

CBNC:ssä pyöritettiin pätkää jossa Bernanke ilmoitti välittömistä tukitoimista.

– Mitä tämä tarkoittaa? Huikkaisn Henrylle.

– En tiedä, kaupankäynti on jumissa.

– Näitkö mikä määrä toimeksiantoja?

– Joo, mutta sen täytyy olla virhe.

– Niin kai. Juuri kun ajattelin vaihtaa taktiikkaa ja siirtyä Afrikan markkinoille.

– Mistä moinen kiinnostus?

– Ajattelin tehdä välillä moraalista bisnestä.

– Mistä tiedät mikä on moraalisesti hyvää? He saavat vain lisää rahaa aseisiinsa joilla naapuriheimot voivat tappavat toisiaan. Länsimaat ovat nostaneet vanhoihin siirtomaihinsa korpputointuneita sotahulluja. Joillekin alueille pitäisi lähettää ladatut vesitykit, vesikonekiväärit ja vesikranaatit niin sotimisesta olisi jotain hyötyäkin.

– Kiina rakentaa Afrikkaan kovaa vauhtia infrastruktuuria. Kiinalaiset yrittävät vastineeksi viedä Afrikasta raaka-aineita. Kapitalismi leviää sinne missä on halvin työvoima. Ja kun se on Kiinasta loppunut, niin siirrytään Afrikkaan. Näin he voivat itse auttaa itseään kehittymällä taloudellisesti.

– Entä sen jälkeen? Ei prosessi siihen lopu.

– Mitä tarkoitat?

– Afrikan jälkeen kapitalistien on pakko etsiä vielä halvempaa työvoimaa.

– Ja se on?

– Robotit. Ne siirtyvät robotteihin. Ne ovat seuraavaa halpatyövoimaa, joiden hinnan määrää vain energian hinta. – Kuka niitä tavaroita ostaa kun kukaan ei saa enää palkkaa. Robotit myyvät tavaroita toisille roboteille vai?

– Älä sinä siitä välitä. Osta seuraavasta dipistä energiayhtiöitä niin tulet rikkaaksi.

Kaupankäynti alkoi lopulta normaalisti. Ryhdyin työhön. Kahlasin uutisvirrassa ja yritin ottaa selkoa siitä mitä oli tapahtumassa.

Myöhään illalla olin yhä kiinni monitoreissa. Taloudessa tuntui tapahtuvan päivän aikana enemmän kuin normaalina kuukautena yhteensä.

Näin toimitusjohtajan poistuvan huoneestaan ja väkimäärän vähenevän hiljakseen. Lopulta Henry oli ainoa joka oli enää jäänyt jäljelle ja hänkin alkoi tehdä lähtöä.

– Minä häivyn jo. Jäätkö sinä vielä? Henry kysyi pukiessaan takkiaan.

– Joo, en halua viedä töitä kotiin. Pakko perehtyä vielä näihin että on huomenna iskussa.

– Tieto parantaa vaistoja. Muista sammuttaa valot. Moi.

– Moi ja hyvät yöt.

Henryn mentyä mietin menenkö Veeran huoneeseen ja tuhoan Juniorin firman tiedot. Teknisesti se olisi helppoa. Huoneen ovi on niin vanhaa mallia että lukon saisi auki hetkessä. Vieläpä ilman, että siihen jäisi edes jälkiä. Mutta kamerat olivat pahempi juttu. Toisaalta nekin olisi kierrettävissä yksinkertaisesti sammuttamalla valot. Tiesin liiketunnistimien paikat eikä niistä yksikään ollut toimitusjohtajan huoneen lähellä. Kaikki varotoimenpiteet kohdistuivat sisääntuloreiteille. Kenenkään päähän ei tullut mieleen tilanne jossa murtautuja olisikin joku joka oli jo valmiiksi sisällä.

Suurin riskeistä oli kuitenkin omatuntoni. Se ei tahtonut ryhtyä Juniorin vaatimiin toimenpiteisiin. Lyhyehkön sisäisen keskustelun päätteeksi päätin olla tekemättä yhtään mitään. Juniori laittakoon kääpiönsä asialle.

Kaivoin puhelimen taskusta ja näppäilin tekstiviestin: Lapioi paskaa. Firmasi on ja pysyy veloissa. Lähetin viestin Juniorille. Sitten unohdin koko jutun ja aloin perehtyä seuraavan viikon makrodataan.

Useita tunteja myöhemmin istuin edelleen monitorin kelmeässä valokehässä raportteihin syventyneenä. Äkkiä tajusin jonkun seisovan vierelläni. Käänsin pääni ja näin ihmishahmon jolla oli härän pää.

Huudahdin pelästyneenä. Samalla huitaisin vaistonvaraisesti hahmon suuntaan niin että nippu papereita lensi pöydältä lattialle.

– Ai, anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää. Tulin siivoamaan, hahmo sanoi ja kumartui keräilemään papereita.

Katsoin hahmoa uudelleen. Äskeinen sarvipäähahmo oli todellakin pelkkä siivooja. Sarvet osoittautuivat olevan pitkän varren päässä oleva kuivauslasta. – Mitä kello on?

– Kello on puoli yksi yöllä. Sinulla on tainnut työpäivä venähtää.

– Hitto, onko se jo niin paljon? Hyvä että keskeytit, olisin muuten ollut aamuun asti tajuamatta ajasta mitään, sanoin ja aloin pakata tavaroitani. Siivooja ryhtyi tyhjentämään roskakoreja.

– Hei sitten, huusin siivojalle sulloessani tulostimesta printtejä salkkuuni ja astelin hissiin. Hississä tajusin että olin unohtanut siivoojan kokonaan. Jos olisin ryhtynyt Juniorin haluamiin toimenpiteisiin olisi siivoojasta tullut todennäköisesti kaiken todistaja ja silminnäkijä.

Häränpää. Mietin mielikuvitukseni tekemää kepposta, markkinoilla härkä symbolisoi nousumarkkinaa, bullia. Hissi saapui parkkitasanteelle. Autoni ei tietenkään käynnistynyt.

Olisin voinut tilata taksin mutta päätin kävellä kotiin. Kadut kiilsivät sateen jäljiltä. Kävin ostamassa läpi yön auki olevalta huoltoasemalta savukkeita ja palasin urheilukentän viereistä sivukujaa pitkin takaisin.

Äkkiä sivukadulta syöksyi kimppuuni tumma hahmo. Kumarruin vaistomaisesti. Sain heitettyä hyökkääjän selkäni ylitse. Mies kiepahti kuperkeikan asfaltilla ja oli taas pystyssä. Hänen kädessään välähti veitsenterä. Mies hyökkäsi uudelleen. Sain kiinni hänen veitsikädestään ja taivutin käden selän taakse. Vatsaani pamahti nyrkinisku. Isku pakotti vartaloni kaksinkerroin. Painuessani henkeä haukkoen kyyryyn tartuin samalla hyökkääjää jaloista ja kiepsahdin hänen päälleen. Kaaduimme rytinällä katuun. Hänen veitsikätensä jäi alle. Mies parahti. Höyryävää verta alkoi valua märälle kadulle. Nyt vasta näin hyökkääjän kunnolla. Varmistuin siitä minkä olin jo arvannutkin. Mies oli Vasil. Hän katsoi minua avuttomana ja haukkoi henkeä. Vielä muutama epätoivoinen veto. Hänen päänsä retkahti sivulle ja katse jäätyi taivaaseen kiinni. Puukko oli lävistänyt toisen keuhkoista. Verilammikko kadulla laajeni.

Katsoin ympärilleni, ketään ihmisiä ei näkynyt. Kaivoin kännykkäni taskusta. Soitin hätäkeskukseen. Kerroin sijaintini ja pyysin paikalle ambulanssin. Suljin puhelimen.

Kylmä sade putosi kasvoilleni ja ropisi takilleni. Edessäni makasi Vasilin verinen ruumis hitaasti kylmentyen. Kaivoin askista tupakan. Ihmettelin etteivät käteni tärisseet. Kehoni oli saanut napakan adrenaliiniruiskeen. Polttelin savuketta. Kulman takaa alkoi kuulua hälytysajoneuvon ääni. Kohta esiin kurvasi ambulanssi ja poliisiauto.

– Te siis sanoitte ettette tuntenut hyökkääjää? Vanhempi konstaapeli kysyi. Istuin poliisilaitoksella antamassa lausuntoani. Edessäni höyrysi kuppiin tarjottu parsakeitto ja vastapäätäni istui poliisimies, jolla oli paksut viikset ja pistävä katse.

– En ole ikinä nähnytkään, täysin tuntematon mies.

– Mitä syytä hänellä olisi voinut olla käydä kimppuunne? Konstaapeli kysyi.

– Hän yritti ryöstää minut, sanoin. Tiesin että Vasilin tarkoituksena oli pelotella minua Juniorin toimesta, viiltää puukolla kerran pari varoitukseksi ja vaatia minua tekemään Juniorin antama tehtävä. Mutta tilanne olikin kehittynyt vakavammaksi. Parempi silti että sairaalassa makasi Vasil enkä minä.

– Sanoiko hän jotain sellaista? Vaatiko hän rahaa?

– Ei. Luultavasti hän ei ehtinyt. Aloimme painia heti kun hän oli hyökännyt kimppuni.

– Omituista, olisi luullut hänen pyytävän rahaa ennen kuin hyökkäsi kimppuusi.

– Ehkä hän yritti ryöstömurhaa?

– Sellainen ei ole tavallista tässä kaupungissa. Joka tapauksessa te toimitte rohkeasti, saitte hänet taltutettua.

– Hätätilanne toi lisävoimia. Olen nuorempana harrastanut kamppailulajeja, ehkä niistä oli hyötyä, refleksit toimivat.

Nuorempi konstaapeli saapui huoneeseen. Löysimme lompakon. Pankkikorteista päätellen mies on Ruotsin kansalainen.

– Ruotsin? Mikä hänen nimensä on? Esitin tietämätöntä.

– Emme tiedä vielä. Kortin allekirjoituksesta ei saa selvää.

Konstaapeli taputti etusormella alahuultaan. – Ota yhteyttä Ruotsin poliisiin. Miehestä täytyy olla tietoja siellä. Nuorempi poliisi nyökkäsi ja poistui huoneesta. Konstaapeli nojautui eteenpäin ja laski käsivartensa ristiin pöydälle.

– No niin. Me alamme olla valmiit. Mutta koska ryöstäjä kuoli meidän on tehtävä tästä tavanomainen rikostutkinta, tämä on pelkkä muodollisuus, mutta me kuulustelemme teitä vielä myöhemmin.

– Aivan, minä ymmärrän.

– Te olette varmasti järkyttynyt ja väsynyt. Me päästämme teidät nyt lähtemään. Yrittäkää kestää ja käykää lääkärissä näyttäytymässä.

– Olen kunnossa. Tässä on numeroni.

– Kiitoksia. Me soitamme myöhemmin. Harmillista. Kaupungissamme ei kovin usein tapahdu tällaista. Tarvitsetko kyydin tai jotain?

– Ei. Minä kävelen. Saan aikaa rauhoittua ja selvitellä ajatuksiani.

– Tehkää niin.

Poistuin poliisilaitokselta. Ulkona oli sateista ja viemärit höyrysivät. Otin suunnan kotiin ja lähdin astelemaan sankan sadeverhon lävitse. Kävelin mietteliääniä. Vasil oli vanha tuttuni, vaikka hyökkäsikin kimppuuni. En ollut koskaan pitänyt hänestä erityisemmin mutta meillä oli kuitenkin ollut yhteinen tausta, Tukholma.

Saavuin kotiovelle. Kello oli puoli neljä aamuyöllä.

Julia oli jo nukkumassa. Kömmin hänen viereensä ja vaivuin mustaan tiedottomuuteen.

Unessa kamppailin painajaismaisen olennon kanssa. Olennolla oli yllään musta huppari. Hupun läpi kasvoi terävät sarvet. Hupun alta paljastui härän pää, jolla oli pienet mustat silmät. Sorkkien tilalla olennolla oli kiiltävät veitset, joilla se yritti huitoa minua. Minulla puolestani oli kädessäni revolveri. Aina kun olento tuli lähemmäs, osoitin olentoa revolverillani jolloin se perääntyi. Uneni oli katkonaista ja heräilin vähän väliä. Joka kerta kun nukahdin uudelleen, oli olento minua odottamassa. Toisinaan aseenani oli pelkkä veitsi. Ympäristönä olivat aina Tukholman sateiset kadut. Häränpäinen olento käveli täsmälleen samalla tavalla kuin mies jonka olin tappanut kauan sitten.

Perjantai

19. Syyskuuta 2008

Aamulla heräsin hikisenä. Nousin ylös ja astelin vessaan. Katsoin itseäni pelistä, kasvoissa ei ollut naarmuja ja vartalossa olevat naarmut olivat vähäiset. Heitin aamukuset ja astelin keittiöön. Tein valmiiksi pari voileipää ja laitoin ne jääkaappiin. Leipiä tehdessäni päätin olla kertomatta Julialle Vasilin hyökkäyksestä, hänellä oli muutenkin tarpeeksi ajateltavaa lapsen kanssa. Tekisin tilini menneisyydestäni myöhemmin.

Palasin makuuhuoneeseen. Nostin peiton Julian jalkopäästään ja kutitin varpaita. Julia ynähti ja kääntyi. Hieroin hänet olkapäistä hereille. Olin allapäin koska olin salannut häneltä asioita. Siinä tilanteessa en voinut kuvitellakaan, että Juniori sotkisi kuvioihinsa myös Julian.

Kahvipöydässä Julia istui hiljaa tuolillaan. Arvelin hänen ottaneen illalla unilääkettä. Se sai hänet aina tavallista tokkuraisemmaksi aamulla. Mutta nyt hänessä oli jotain muutakin. Hänen asentonsa oli jäykkä ja kohdatessani hänen katseensa aistin levottomuutta.

– Mikä hätänä? Vaikutat huolestuneelta.

Julia laski kätensä pöydälle. – Missä sinä oikein olet ollut kahtena viime iltana?

– Keskiviikkona olin ulkona ja eilen meni töissä myöhään. Tulin kotiin vasta puoli neljän aikaan yöllä.

– Minua on alkanut toden teolla huolestuttamaan se sinun työpaikkasi. Julia hörppäsi kahvia kupistaan.

– Miksi?

– Minulle tuli eilen uusi potilas. Hänet toimitettiin osastolle vankilasta. Ilmeni että hän on ollut töissä samassa pankissa kuin sinä. Vieläpä toiminut pankin osastonjohtajana.

– Mitä sinä oikein puhut?

– Hän kertoi että kärsi burn-outista, ettei hän jaksanut enää pankinjohtajan paineiden alla. Kukaan ei kuulemma selviä siinä ammatissa pitkään. Heidän hiustensa väitetään alkavan harmaantua jo kolmenkymmenen vuoden iässä. Niin hän ainakin väitti.

– Sinä puhuit vankilasta? En minä ole kuullut että pankista olisi kukaan sairaslomalla saati vankilassa. Oletko aivan varma?

– Olen tietenkin. Hänellä on tuomio mutta vankeinhoitolaitos ohjasi hänet meille hoidettavaksi. Kun kerroin hänelle että mieheni työskentelee samassa pankissa hän meni hiljaiseksi. Aivan kuin hän olisi pelännyt jotain. Sitten hän sanoi että haluaisi tavata sinut.

– Tavata minut? Miksi ihmeessä?

– En tiedä. Hän sanoi haluavansa jutella kanssasi.

– Millä osastolla hän oli?

– 1 D

– Sehän on suljettujen osasto!

– Se minua tässä jutussa häiritseekin!

Työpaikalla kaikki oli normaalisti. Meklarit syventivät aamun kaupankäyntiin ja raapivat päätään monitorien äärellä. Pöytärivien välissä harppoi pizzapoika pahvilaatikoiden kanssa. Salissa haisi hien, pesuaineen, sekä pizzan ja kahvin ainutlaatuinen sekoitus. Äänimaailmana oli juoma-automaatin koriseva säiliö, narisevat istuimet, tuulettimen suhina ja meklarien väliset lyhyet sananvaihdot. Istuin paikoilleni ja aukaisin monitorini.

Dax aloitti lukemista 5 986. Minun oli vaikea keskittyä treidaamiseen mutta laskin siimat kuitenkin veteen ja asetin sopivat Stopp-loss tasot. Siten minun ei tarvinnut joka sekunti huolehtia missä dax milloinkin poukkoili, vaan saatoin keskittyä hoitamaan aamun tärkeätä asiakasta, joka oli sijoittamassa isoa pottia osakemarkkinoille. Yritin myydä hänelle omaa mallisalkkuani pientä proviisiota vastaan ja iltapäivään mennessä olinkin saanut puhuttua asiakkaan ostamaan tuotteeni. Saatoin jälleen keskittyä daxiin, joka oli alkanut liikehtiä. Roikuin mukana pari tuntia, mutta ilman selvää tulosta. Pudistelin päätäni ja venyttelin sormiani turhautuneena.

Antero Lindgren, tekniseen analyysiin erikoistunut meklari, asteli monitorieni viereen.

– Morjen Aleksi, kuulin että olen golfkerhon jäsen. Kiinnostaisiko lähteä pelaamaan lauantaina?

– Eipä ole reissuja suunnitteilla eli voisin lähteäkin, vastasin.

Antero katseli monitorejani uteliaana.

– Mitä sinulla on meneillään?

– Daxia veivaan. TA:n näyttää menevän kohta 20 päivän keskiarvosta läpi. Onko sinulla näkemystä päivän suunnasta?

– Olen odottanut keskiarvon läpäisyä koko aamupäivän, Antero sanoi ja alkoi suoltaa teknistä analyysiä. – Oletan, että DAX aloitti impulssin ylöspäin jo kesällä. Mahdollisesti ollaan tekemässä nelosaaltoa tuossa impulssissa. Hän osoitti monitoria jossa näkyi Daxin kuuden kuukauden historia. – Minun veikkaukseni on, että nelosesta tulee horizontal triangle, jossa tehdään toista b-aaltoa. Myös diagonal triangle on mahdollinen, eli mahdollisesti ollaan jo tekemässä vitosta ja nelosaalto päättyi elokuun pohjaan. Ainakin sentimentti oli elokuussa niin pessimistinen, että kyseinen pohja sopisi nelosaallon päätepisteeksi.

Anteron analyysit olivat omaa luokkaansa. Ulkopuolinen ei olisi ymmärtänyt niitä yhtään mitään. Antero tiesi TA:n olevan silkkaa paskaa mutta seurasi niitä harrastuksenaan. Kari, naapuripöydän meklari oli kuullut Anteron selostuksen ja rullasi tuolinsa viereemme.

– Älä puhu paskaa Antero. Ei daxia veivata käppyrätulkinnoilla tai tietokonelaskelmilla. Dax on taidetta. Sitä ei hallita tietoisesti vaan villeillä vaistoilla. Pitää laittaa silmät kiinni ja hengittää syvään. Kerätä saatavilla olevat tiedot ja antaa alitajunnan laskea kaikki yhteen.

Nostin kädet ylös näppäimistöltä. – Viimeksi te valistitte minua Daxin vaaroista ja nyt te keräännytte tämän näytön ääreen antamaan omat esityksenne indeksin hallinasta.

– Daxissa on kieltämättä jännityksensä, Kari sanoi ja Antero komppasi pään nyökäytyksellä.

– Se on ihan toista kuin Dow Jones. Joe on vanha ja väsynyt eikä jaksa irrotella. Silloin kun se liikkuu, sen jokainen tanssiaskel on ennakoitavissa. Tangoon se lähtee vain asuntokaupan, keskuspankin korkopolitiikan ja dollarin arvojen noustessa lavalle soittamaan. Muuten se elelee hiljakseen. Jonesiin verrattuna Dax on juovuspäinen poikamies haaremissa. Koskaan et tiedä mihin suuntaan se lähtee, se on kuin kallioon ammuttu luoti joka sinkoaa mihin suuntaan tahansa. Kuin jänis auton etuvaloissa, eteenpäin se menee mutta kumpaan suuntaan? Sitä ei voi ennustaa.

– Miksette sitten molemmat tee kauppaa Daxilla? Hittoako te niillä Nokioilla ja Sammoilla räpläätte? hämmästelin huomatessani millaisella innolla he puhuivat Daxista.

– Riskien takia. Voit tehdä voittoa miljoonan, mutta samaa tahtia tulee takkiin. Ainoa järkevä tapa sijoittaa warrantteihin on lyödä kerralla pataan kunnon summa ja odottaa erääntymispäivään asti. Mutta jos käytössä olisi rajattomasti rahaa niin tietenkin pelaisin Daxilla.

– Niin kuin sillä Société Généralen tyypillä. Kuulitteko te siitä hepusta, Jerome Kervielistä? Miettikää. Jätkä kasaa 50 miljardia pankin rahoja, pistää ne johdannaisiin likoamaan, alkaa raapia persettään ja antaa ajan tehdä likaisen työn.

– Se mies tiesi mitä teki. Ne tiesi siellä pankissakin siitä. Se jätkä oli kehittänyt jonkin systeemin, jolla teki massia mikäli pääomia vain oli riittävästi käytössä. Se myi sen idean johtajille ja nämä suostuivat. Mutta nepä eivät arvanneet että talouskriisi äityisi näin pahaksi. Niiden oli pakko paljastaa peli ja uhrata Jerome Syntipukiksi. Ja se kannatti. Lehdet nielivät tarinan koukkuineen. Jätkästä tuli jonkinlainen legenda ja pankki säilytti maineensa.

– Jostain luin että Jeromella on jo uusi työpaikka.

– Tietysti. Luultavasti se sovittiin jo potkujen yhteydessä.

– Mitä jos joku tekisi samanlaisen kuprun Suomessa?

Vilkaisin Anteroa oliko tämä tosissaan. – Suomessa se ei onnistuisi kun ei ole millä mällätä. Suurimpienkin pankkien tuotot ovat pari hassua miljardia. Nokia ja Suomen valtio ovat ainoita joilla edes budjetit ovat sitä tasoa.

– Upottihan ne Soneraankin miljardin niin ettei ehtinyt tissiä sanoa.

– Se olikin valtionyhtiö. Poliitikkojen kesken onnistuu mikä tahansa hämäräpeli. Veronmaksajien rahoilla on helppo pelata kun ei tarvitse omaa rahaa riskeerata. Taloustieteelliseseti ne Urpot on ihan lahopäitä.

– Entä Ruotsissa? Antero kysyi ja loi minuun kysyvän katseen. – Niillä olisi pääomia tehdä Jeromet.

– Ei siellä sen suurempia rahoja ole. Ne on enemmän hajallaan. Jeromen ennätys on ja pysyy omassa sarjassaan.

– Tämän pankin Jerome tyri vaan parikymmentä milliä… Antero aloitti mutta Kari tökkäsi häntä kylkeen.

Katsoin molempia hämilläni. – Kenestä te puhutte?

– Pakko meidän on Aleksille kertoa, Antero sanoi Henrylle.

– Liittyykö se tämän pankin edelliseen johtajaan? Kysyin, kun muistin Julian aamulla kertomasta miehestä. – Kuulin oudon huhun että dax meklari ja vanha osastonjohtaja on suljetulla. Latasin pöytään tietoni etteivät Kari ja Antero voisi enää perääntyä.

Miehet menivät hiljaiseksi.

– Mikä perkele siinä mättää? Antaa tulla vaan. Molemmat vääntelehtivät tuoleillaan kuin niiden istuimet olisivat muuttuneet keittolevyiksi.

– Käydään syömässä. Pois näiden seinien sisältä, Kari sanoi.

– Hyvä on. Mennään alakerran Kiinalaiseen.

Kävelimme kolmistaan ravintolaan. Istuuduimme suuren vihreän lohikäärmeen alle ja tilasimme annokset.

– Niin, se Patrikin tapaus… Mies tosiaan oli osastonjohtaja ennen Veeraa. Veeruska on kieltänyt potkujen uhalla keskustelemasta koko aiheesta. Huonoa mainosta pankille ja lisäksi… Kari pysähtyi.

– Mitä lisäksi? Yritin hoputtaa.

– Patrik oli Veeran uhri. Heistä liikkuu kaikenlaisia huhuja. Kuten että Veera teki miehen hulluksi.

– Onko tällä Patrikilla kauankin ollut vintti pimeänä? Kysyin kun tarjoilija oli saanut tilauksemme.

– Jonkun aikaa. Sinut palkattiin noin kuukausi siitä, kun Patrikilta paloi sulakkeet.

– Mitä hänelle tapahtui?

– Patrik otti daxin joskus vähän tosissaan. Se otti liian suuria riskejä ja kun pankille tuli tappiota niin se alkoi sekoilla ja ottaa yhä suurempia riskejä. Ja viinaa kanssa.

– Tuttu tarina. Minkä ikäinen hän oli? Ilmeisesti nuori joka ei osannut pitää riskejä kurissa. Siihen kehittyy taju vasta neljänkympin jälkeen. Siinä iässä menee kulminaatiopiste, jolloin varovaisuus voittaa ahneuden.

– Paskat, kyllä mies oli yli neljänkymmenen. Ehkä hän halusi tienata paremmat vanhuudenpäivät, tiedä häntä. Patrikin aivot menivät raejuustoksi daxin kanssa. Toisinaan osalstolta lähdetään puupalttoossa tai pakkopaidassa.

– Piireissä liikkuu huhuja että Patrikin kohtalona oli vähän muutakin. Karin ilme oli outo.

– Mitä huhuja?

– Katsos tämä meidän nykyinen johtajamme on melkoinen tekijä. Väittävät että Veeruska yritti siirtää Patrikin sivuun päästäkseen toimitusjohtajaksi. 

– Nyt en ymmärrä.

– Vielä kaksi vuotta sitten Patrik oli daxilla uransa luonut osastonjohtaja. Naimisissa ja kahden lapsen isä. Kaikki näytti hyvältä, ura eteni ja rahaa ja rakkautta löytyi. Mutta sitten osastolle palkattiin Veera. Omalla tavallaan superlahjakas nainen, joka pisti tuulemaan ensimmäisestä päivästä alkaen. Veera onnistui vetämään osastonjohtajan kikkelistä niin, että pian Veera oli yksi parhaiten palkatuista työntekijöitä suoraan osastonjohtajan työhuoneen vieressä. Mieti mitä tapahtuu kun vuosia seesteistä perhe-elämää viettänyt johtaja tuijottelee sälekaihtimiensa läpi avoimesti flirttaavaa, tiukassa jakkupuvussa pingottavaa Veeraa päivät pitkät. Siinä käy niin että mulkku alkaa huutelemaan omia näkemyksiään. Siinä jää mies toiseksi kun perse hohkaa päivästä toiseen ikkunassa. Tapahtuu kiinalainen sormiloukku. Mitä enemmän yrität katsella toiseen suuntaan, sitä enemmän alapään äänitorvi korottaa ääntään. Järki saa painua kadulle ja mulkusta tulee pomo. Kohta tämä uusi valtiomahti mobilisoi kaikki voimavaransa lopulliseen taisteluun Veeran kaatamiseksi. Veera puolestaan pelaa sissitaktiikkaa ja päästää joukot sisään. Kun Patrik on luullut valloittaneensa kaupungin ja kasaa mailleen jo palatsia, Veera räjäyttää koko roskan taivaan tuuliin.

– Miten se tapahtuu?

– Raiskaussyytteellä. Huhut on hurjia. Yksi kuvio menee niin että Veera syöttää sille jotain kiimakemikaalia, härnää sen räjähtäväksi kattilaksi ja aktin jälkeen syyttää sitä raiskauksesta. Se soittaa paikalle poliisit ja luettelee oman tarinansa.

– Ei saatana. Menee liian paksuksi. Sinä kusetat.

– Enkä kuseta. Veeran kaltaiset tekee mitä lystää. Juuri siksi ne onkin osastonjohtajia.

Työpäivän jälkeen menin katsomaan Patrikia. Ajoin Julian työpaikalle sairaalaan. En puhunut Julialle mitään kuulemistani jutuista, halusin nähdä miehen ensin omin silmin. Julia ohjasi minut osastolle. – Patrik on ollut tänään erittäin huonovointinen. Hänet löydettiin yöllä värkkäämästä itselleen hirttonarua sairaalan lakanoista. Jos mies olisi saanut puuhata tunninkin kauemmin yksinänsä, meillä olisi ollut osastolla kylmä kalkkuna.

Vedin syvään henkeä ennen kuin astuin ovesta sisään. Patrik oli kalman kalpea. Ainoa väri jota hänen kasvoiltaan löytyi oli sairaalloisen keltainen. Työongelmien lisäksi hänellä oli alkoholiongelma, joka ilmeni piiputtavan maksan muodossa. Mietin oliko tuliaiseni sittenkään sovelias. Astuin huoneeseen ja vedin oven perässäni kiinni. Huone oli täynnä ruutupaperiarkkeja. Niitä lojui lattialla ja vuoteella. Nurkassa oli polvenkorkuisia kasoja paperia. Kaikki paperit oli kirjoitettu täyteen matemaattisia kaavoja. Kaavojen seassa oli mukana outoja symboleja. Sängyn alusta näytti olevan pyhitetty epäonnisille kaavoille. Sängynalus oli täynnä palloiksi rypistettyjä tai kahtia revittyjä sivuja.

Mies katsoi minua epäluuloisesti.

– Terve. Olen Aleksi, Julian mies. Sinä halusit kuulemma nähdä minut? Olen töissä pankissa, samassa missä sinä olit osastonjohtajana. Astuin peremmälle huoneeseen. Mies perääntyi. Vedin pullon esiin pussista.

– Salakuljetin sinulle viskiä, sanoin ja ojensin pullon.

– Kiitos. Patrik katseli pulloa kuin vanhaa ystävää, jota ei ollut tavannut pitkiin aikoihin. Reaktion nähdessäni kaduin saman tien että olin antanut sen hänelle, kuin bensakanisterin pyromaanille.

– Mitä sinulla on mielessäsi? Patrikin henkilökohtainen aika vaikutti pysähtyneen. Istuuduin ainoalle tuolille joka huoneessa oli.

– Minä olin joskus sen pankin johtaja, hän sanoi hiljaa kuiskaten ja nosti katseensa. Silmät olivat harmaat, ehkä hieman harittavat mutta muuten katse vaikutti täysipäiseltä. Ilmeittä oli vaikea tulkita.

– Tiedän. Keskustelin työkavereidesi kanssa tänään. Työskentelen Veeran alaisena. Kuulin että teit kauppaa Daxilla.

Patrik jähmettyi kuin hiiri, joka oli juuri kuullut rasahduksen. En ollut varma johtuiko se Veerasta vai Daxista. Sitten hän alkoi huutaa: – Dax on paholaisen indeksi! Älä polta siihen käsiäsi. Kuulitko! Mies keuhkosi.

– Otetaan rauhallisesti, sanoin mutta sanoillani ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.

– Sille pitää antaa jotain. Se ei kesyynny ilman uhria. Se on elävä olento jollaista maailma ei ole ennen kohdannut. Usko minua se haluaa uhreikseen ihmisiä. Se raatelee ne elävältä ja heittää nyljettyinä ja kaluttuina menemään. Se lihoo ja kasvaa yhä uusista uhreista eikä sitä hallitse kukaan.

Mieshän oli täysin kahjo ajattelin. – Puhutko sinä Veerasta vai Daxista? Yritin saada miehen puheisiin tolkkua.

Miehen ääni vaihtui nyt alakuloiseksi. Hänen puheensa kääntyi sisäänpäin aivan kuin hän olisi puhunut jollekin joka oli hänen sisällään.

– Vielä joskus ajattelin toiveikkaasti että sen tempoilujen takana olisi pankkien salaliitto ja että sitä hallitsivat pieni pankkiirieliitti, mutta minä olin väärässä. Daxia ei hallitse kukaan. Peto on päässyt irti ja se raivoaa tantereella kunnes tanner on verestä punainen. Dax murtaa tämän planeetan ja syöksee ihmiset mukaansa kurimukseen.

– Mitä sinä yrität sanoa? Minä en ymmärrä.

Mies painoi päänsä, nosti sitten katseensa takaisin minuun kuin olisi juuri muistanut jotain. Hänen silmiinsä syttyi jälleen hullu kiilto.

Yritin tulkita miestä hänen työkavereidensa kertoman mukaan. Ehkä hänen käytöksessään oli jonkinlaista transferoitua logiikkaa. Ehkä Patrik himoitsi edelleen Veeraa koko hullusta sydämestään. Veeran sijasta hän siirsi turhautumisensa kohdistumaan johonkin neutraaliin, kuten Daxiin. Jos Patrik olisi katsonut todellisuutta silmiin hän olisi joutunut myöntämään olleensa idiootti. Hän oli vaihtanut hyvän vaimon, lapsen ja sosiaalisen asemansa muutamaan panoon alaisensa kanssa. Vieläpä sellaisen, jonka ainoa tehtävä oli kiivetä urallaan hänen paikalleen. Ehkä Patrikissa ei ollut miestä näkemään todellisuutta. Ainakaan vielä. Siksi kai ihmiset joutuivat suljetulle. Koska eivät pystyneet kohtaamaan tosiasioita. Päätin kokeilla teoriaani.

– Kuulin että sinulla ja Veeralla oli jotain sutinaa? Pitääkö se paikkaansa?

Patrik katsoi takaisin kuin olisi seissyt teloitusrivissä. Hänen katseensa haritti. – Me olemme tuhon omat! On aikoja jolloin Dax antaa ottaa itseään niskavilloista ja luulet että se on sinulla hallinnassa, silloin voit tehdä millin päivässä. Mutta sitten kaikki muuttuu, pilvet ilmaantuvat taivaalle varoittamatta ja kun ensimmäinen salama lyö sinä ihmettelet mikä iski. Ensimmäisestä tappiosta alkaen sinä et saa sitä enää kuriisi vaan se tallaa sinut jalkoihisi kuin onnettoman itikan. Se tulee kuin räkänokkalauma joka ilmestyy kulman takaa ja potkii palleistasi itiöt pihalle.

Keskustelusta ei näyttänyt tulevan mitään. Patrik ei ollut edes kuullut kysymystäni. Mies oli pähkähullu. Minulle ei koskaan tulisi selviämään miksi hän oli halunnut jutella minun kanssani. Miesparka oli henkisesti aivan raunioina. Tai sitten tämä oli hänen tapansa varoittaa minua oikeasti daxista. En tiennyt. Minä päätin luovuttaa.

– Minä lähden nyt. Kiitin Patrikia tapaamisesta, toivotin pikaista paranemista ja poistuin huoneesta. Sitten soitin Julialle.

– Moi. Miten tapaamisenne meni?

– Ei siitä tullut lasta eikä paskaa. Kerron myöhemmin. Oletko jo tulossa kotiin? Pääsisit kyydillä.

– Itse asiassa, pääsen vartin päästä. Voitko odottaa sen verran?

– Jos minä olen odottanut sinua kolmekymmentä vuotta, niin kai minä vartin voin vielä odottaa.

– Kiitos kulta. Työpaikan likat varasivat viikonlopuksi mökin sairaalan lomahuvilalta. Ajattelin mennä mukaan, sopiiko se sinulle? Onko sinulla tekemistä viikonlopuksi?

– Kyllä se sopii, lupasin työkavereille lähteä huomenna aamulla golfaamaan. Milloin lähdet?

– Ajattelin lähteä kuuden Leenan kyydillä.

– Etkö voisi lähteä vasta huomenna? Kai he ilman sinua yhden illan pärjäävät. Voisit heittää minut huomenna aamulla golfkentälle ja voisit sitten oottaa auton. Saisimme viettää tämän illan yhdessä. Tehdään kotona ruokaa. Ostetaan pullo viiniä ja katsotaan mitä siitä seuraa.

– Hyvä on, sanon sitten likoille että liityn seuraan vasta huomenna.

Lauantai

20. Syyskuuta. 2008

Aamulla nousimme aikaisin. Vedin verhot sivuun ja katsoin ulos. Aurinko paistoi kirkkaana. Voimistelin hetken tehden jalkakyykkyjä ja etunojapunnerruksia. Keitin kahvit. Kaivoin golkassini kaapista ja pakkasin sen autoon valmiiksi. Aamiaisen jälkeen Julia heitti minut kentälle. Sitten Julia ajoi tiehensä.

Golfklubin baarissa oli vasta vähän asiakkaita. Huomasin Henryn ja Anteron ikkunan viereisessä pöydässä. Heidän seurassaan istui tuntematon mies. Tilasin kahvin ja voileivän. Istuuduin pöytään muiden seuraan.

– Huomenta. Mikäs Tiger Woodseilla pelifiilis?

– Ilma ainakin on parempi kuin tämä kahvi, Henry sanoi ja työnsi kuppinsa syrjään. Sitten hän esitteli pöydässä istuvan tuntemattoman miehen. – Tämä on Tapio, hän lensi suoraan Brysselistä. Hän on EU:n virkamiehitä talouspuolelta.

Ojensin käteni. Tapio oli karskin oloinen virkamieheksi. Mies oli tyyni mutta vaistosin että sisällä myllersi paljon enemmän kuin ulospäin näytti.

– Nyt kun meitä on neljä voimme pelata pareittain. Et varmaankaan lentänyt tänne pelkän pelin takia?

– No en. Mikä on tasoituksesi? Tapio väisti kysymykseni.

– Tälle kentälle 37.

– Golfpaarman purema on siis tuore. Kentän par on vain 70, joten eiköhän me pärjätä.

Siirryimme ravintolasta viheriölle. Henry ja Antero pelasivat toisena ja minä ja Tapio toisena parina. Henry löi ensimmäisenä. Pallo pysyi juuri ja juuri väylällä ja pomppi viheriön laitaan. Antero valmistautui swingaamaan omaa palloaan.

– Kuulin, että olit aikaisemmin Tukholmassa. Mitä sinä siellä teit? Tapio kysyi. Antero osui hyvin ja pallo lensi lähelle lippua.

– Johdannaiskauppaa. Veivasin samoilla papereilla kuin nyt.

– En tiedä millaista meno siellä poukaman takana oli mutta meillä on täällä Suomessa aika pienet kuviot. Ja ne halutaan pitääkin pienenä. Nykyajan demokratioissa on syytä pitää volyymi matalana jos haluaa jotain tienata.

– Pienet ne oli kuviot Ruotsissakin.

Tapio kaivoi bägistään rautaviitosen ja hieroi sen lyöntipäätä puhtaaksi hansikkaallaan. – Tiedätkö sinä pankkitoiminnan historian, sen miten se alkoi?

– Olen minä siitä opiskeluaikoina lukenut, mutta kerro pois. Historian kertaus on aina paikallaan, laskin oman bägini viheriölle.

– Pankkitoiminta alkoi kultasepistä. Keskiajalla ihmiset toimittivat sepille kultaa, jotta nämä voisivat takoa heille koruja. Kulta jätettiin kultasepälle määräajaksi, jonka jälkeen korun tuli olla valmis. Koska koruja oli tekeillä useita samaan aikaan, alkoi kultasepille kasautua suuret määrät kultaa. Pääoma ei tosin ollut heidän omaansa. Siitä huolimatta kultasepät keksivät lainata kultaa eteenpäin korvausta vastaan. He lainasivat haltuunsa saamaa pääomaa tiettyä voittoa vastaan eli pyysivät lainasta korkoa. Tästä tuli lopulta julkinen käytäntö. Sitten kultasepät keksivät vielä tehokkaamman ansaintakeinon. He lopettivat lainaamasta arvokasta ja painavaa kultaa ja sen sijaan lainasivat kultaan perustuvia vakuuksia. Papereita joiden arvo oli sidottu heidän kultansa arvoon. Paperissa oli heidän leimansa. Paperilla saattoi ostaa niin kuin kullallakin koska kultaseppien leima takasi että paperin saattoi vaihtaa takasisin kullaksi koska tahansa. Kultasepät olivat keksineet pankkitoiminnan alun. Tapio työnsi tiin maahan, laski pallonsa sen päälle ja otti swingiasennon.

– Sitten kultasepät keksivät vieläkin paremman keinotteluidean. Koska kukaan ei tiennyt heidän todellisia kultavarantojaan, he laskivat papereita liikkeelle enemmän kuin heillä oli vastaavasti kultaa. Alkoi syntyä ensimmäinen kupla. Tapio löi harjoituswingin pallon viereen.

– Ja sitä samaa touhua se on yhä tänä päivänä. Kaupunkien korkeimmat rakennukset ovat pankkirakennuksia koska niillä on edelleen oikeus lainata kymmenkertaisesti omistamansa summa. Rahaa tehdään tyhjästä ja vielä kerran se muuttuu tyhjäksi, mutta sitä ennen me käärimme vähän välistä. Tapio löi tyylipuhtaan swingin. Pallo lensi kaaressa taivaalle kadoten hetkeksi näkyvistä. Kohta pallo erottui taas metsänreunaa vasten sen pudotessa viheriölle lipun viereen. – Siinä ne tärkeimmät, mies sanoi tyytyväisenä lyöntiinsä.

– Kieltämättä nerokasta, sanoin ja asettelin oman palloni tiille ja annoin pallolle oman swingini. Pallo lensi korkealle ja putosi metsän puolelle, viidenkymmenen metrin päähän lipusta. Kokosimme bägit ja lähdimme kävelemään pallojen luoke.

– Kun periaate on selvillä, pitää vielä voimistaa lainaamisen tarvetta. Ihmisille luodaan mielikuvia hienosta asunnosta, nopeista autoista, etelänmatkoista ja kesämökistä. Siihen pari muksua päälle ja elämä on täydellistä. Sellaista kaikkien tulisi tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Siihen on valjastettu televisio, sanomalehdet ja internet. Kaikki tietysti velkarahalla, jotka pankki lainaa. Jokaista velkasummaa vastaan, minkä Pantti Pantinpoika maksaa korkoineen takaisin, pankit lainaavat kymmenkertaisena edelleen eteenpäin. Me luomme rahaa tyhjästä ja karjalauma polkee. Se kenellä on rahat, määrää lopulta myös lait ja yhteiskunnallisen järjestelmän. Meidän nykyajan kultaseppien on syytä pitää yhtä keskenämme.

– Lainalla se on minunkin taloni ostettu.

– Siinä näet. Itsekin luulet hirttoköyttä kravatiksi. Helvetin tehokas järjestelmä. Joku päivä tulee joku ja sanoo, että maksakaa ihmiset kaikki lainanne takaisin älkääkä ottako enempää. Mitä siitä seuraa? Koko rahajärjestelmä kaatuu. Ei lainaa, ei rahaa, ei rahamaailman valtaa. Sen jälkeen ihmiset nauttivat elämästään sen sijaan että hukkaavat sen liukuhihnoilla kyetäkseen ostamaan auton. Saavuimme ensin minun palloni luokse. Nostin sen sammaleisen kannon juurakoista ja siirsin kentän laitaan nurmikolle.

– Minä en osta autoja. Minä ostan säilykeruokaa, nyt kun se vielä on halpaa. Se ainakin säilyttää arvonsa, sanoin ja löin palloa reilulla voimalla koska matkaa lipulle oli yhä viisikymmentä metriä. Maasta irtosi pallon mukana nurmea pieni tuppo. Pallo lensi noin kolmekymmentä metriä lipusta vasemmalle.

– Sinulla on poika järkeä. Mutta pelata sinä et osaa.

Jatkoimme peliä kauniissa säässä. Tapio oli tuntui vetävän jonkinlaista pankkialan asiantuntijan roolia. Olin hävinnyt tasaisesti kaikki tähänastiset kolme reikää ja astelimme neljännelle. Säärintaman vyöryessä päälle läheisen metsänreunan puiden latvat alkoivat taipua tuulessa. Kohta tummat pilvet kerääntyivät kentän yläpuolelle.

– Täytyy lopetella. Ukkosella on vaarallista pelata, sanoin.

– Mitä sinä puhut? Et kai sinä pientä tuulenvirettä pelkää?

Ukkospuuska halkoi taivaan matalana jylynä. Kosteat vaahteranlehdet lähtivät liikkeelle tuulen potkimina ja tarttuivat lahkeisiin. Ilma oli muuttunut hämäräksi vaikka auringon laskuun oli aikaa vielä monta tuntia. Kello oli vasta kaksi iltapäivällä.

– Antaa palaa vaan, Tapio huusi. Kirkas salama rätisi alas taivaalta ja osui jonnekin etäälle. – Nyt näkee taas hyvin pelata.

Keräännyimme hiekkabunkkerin reunalle. Olin lyönyt palloni sinne ja mittailin epätoivoisesti pelastusreittiä.

– Meillä on illalla tärkeä talousaiheinen kokous. kiinnostaisiko liittyä seuraan?

– Millainen kokous.

– Se liittyy tähän perhanan finanssikriisiin. Kokous on suurten teollisuusmaiden toimeenpanema. Hallitusten ja rahamaailman lähettiläät jakavat suosituksia taloudellisesta tilasta ja sen korjaamiseksi tehtävistä toimenpiteistä. Paikalla on kermaa finanssimaailmasta ja tämän kaupungin päättäjistä. Saadaan asiat hoitumaan helpommin kuin puhalletaan yhteen hiileen.

– Kuulostaa mielenkiintoiselta. Minä tulen paikalle.

– Hienoa. Auto odottaa sinua talosi edessä kahdeksalta.

– Olen silloin valmiina. Löin rautavitosella. Pallo lensi korkeassa kaaressa yli viheriön ja putosi suoraan vesiesteeseen. Paiskasin mailan pensaikkoon ja lopetin pelit siihen.

Palattuani kotiin rojahdin sohvalle ja soitin Julialle.

– Miten teillä menee siellä?

– Hienosti, olimme juuri saunassa. En ollut kauaa vauvan takia mutta kävin uimassa. Se piristi. Nyt makoillaan verannalla ja jutellaan niitä näitä. Miten golfkentällä meni?

– Hävisin kaikille mutta se ei ollut yllätys. Kaikki olivat kokeneempia pelaajia. Mutta sain kutsun kokoukseen joka pidetään tänä iltana.

– Millaiseen kokoukseen?

– En tiedä, jotain tylsiä talousasioita. Sinne on tulossa pankkimaailman sisäpiiriporukkaa.

– Hyvä että se on tänään, nyt kun olen täällä. Minä tulen huomenna illalla.

– Nähdää huomenna, pitäkää hauskaa. Rakastan sinua. Lopetin puhelun ja kävin sohvalle makuulleni lepuuttaakseni golfissa kipeytynyttä selkääni. Aukaisin television ja katsoin uutiset. Unkarissa hallitus natisi hajoamisen partaalla. Yhdysvalloissa jälleen yksi pankki oli laitettu konkurssiin. Pakistanissa pommi-isku. Aurinkokuntaan on nimetty uusi kääpioplaneetta Haumea, joka vastaa kooltaan Plutoa. Paikallisuutisissa nainen pahoinpiteli taksinkuljettajaa puremalla tätä kahdesti käteen. Viihdekevennyksissä suositeltiin koiran ottamista mukaan sieni-retkelle, sen saattoi kuulemma kouluttaa varsinaiseksi asiantuntijaksi.

Kello tuli puoli kahdeksan. Puin puvun ylleni ja odottelin auton saapumista. Vilkuilin ulos kärsimättömänä. Katulamppujen valossa näkyi pelkkää hentoa tihkusadetta. Varmistin että lompakko oli takkini taskussa ja vilkaisin uudelleen ulos. Pihaan lipui pitkämallinen Mersu. Painoin valot pois katkaisimesta ja astelin ulos. Nousin autoon. Kuljettaja oli uniformuun pukeutunut, arvokkaan näköinen mies, joka oli varmasti tottunut näkemään kaikenlaista. Auto suuntasi satamaan. Ajoimme hiljaisuuden vallitessa. Vähän ennen satamaa taksi kaarsi linnan pihaan. Katsoin kuljettajaa kysyvästi. Hän nyökkäsi päätään. Nousin autosta.

Edessäni kohosi keskiaikainen renessanssilinna, jonka muurit oli kalkittu vitivalkoisiksi. Muurin harjat kohosivat korkealle taivaaseen ja päätymuurin alaosassa kaartui sisäänkäynti. Sisäänkäynnin molemmin puolin rätisi kaksi soihtua joiden valo lepatti laastista halkeilleilla seinillä. Ihmisiä ei linnan edustalla näkynyt. Astelin sisäänkäynnin luo puiselle ovelle. Ovella oli kaksi miestä, jotka pysäyttivät minut. Näytin heille henkilötodistukseni. He päästivät minut läpi. Saavuin linnan sisäpihalle. Siellä paloi lisää soihtuja. Soihdut valaisivat jalkapallokentän kokoisen linnanpihan, joka oli kivetty nupukivillä. Seinissä kiersi ikkunoita useassa kerroksessa ja monissa niistä paloi valo. Kauempana näkyi ihmisiä ja heidän takanaan olevasta avonaisesta ovesta tulvi valoa. Ovella Hovimestari ohjasi minut syvemmälle linnaan. Nousin ylös portaita ja saavuin jonkinlaiseen saliin. Salissa oli tummapukuisia ihmisiä ja pitkiä pöytiä. Pöydät notkuivat hedelmiä, lihaa kalaa ja vihanneksia. Toisessa päässä oli olutta, viiniä ja väkeviä. Siirryin niiden ääreen ja astelin lasi kädessäni sivummalle tarkkailuasemiin. Jotkut kokousvieraista olin nähnyt pankkiympyröissä aikaisemminkin, mutta suurin osa oli täysin tuntemattomia.

– Hauska että pääsit tulemaan. Tapion ääni sanoi sivullani. – Katsele kaikessa rauhassa. Täällä on edustajia kaikista maailman finanssikeskittymistä. New Yorkin Manhattanilta, Lontoon Citystä, Frankfurtista ja Tokion rahakortteleista. Pidä silmäsi auki ja korvat kuulolla.

– Miksi syrjäisessä Suomessa on tällaista väkeä?

– Kerrankin saimme tähän kaupunkiin eloa. En tiedä miksi mutta Eurooppaa koskeva kokous päätettiin järjestää täällä. Ehkä juuri syrjäisyyden takia.

Tapio taputti minua olkapäälle ja hymyili. – Kokouksen jälkeen meillä on ollut tapana hieman rentoutua. Kun nouset kolmanteen kerrokseen pyydän, että jätät kaiken siellä tapahtuvat näiden muurien sisäpuolelle. Se on etiketti.

– Oletko sinä tosissasi?

– Voit tehdä mitä haluat kunhan pysyt kohtuuden rajoissa. Portaat ovat tuolla, Tapio sanoi ja osoitti salin nurkasta lähtevää portaikkoa. – Ne johtavat ritarihuoneeseen, kuninkaansaliin, kuningattarensaliin ja pylvässaliin. Mutta työasiat ensin. Tapio veti minut keskemmälle salia jossa seurusteli ryhmä ihmisiä. Kaikilla oli yllään tyylikkäät puvut. Heidän joukossaan oli myös Henry. – Sinä pääsit nopeasti piireihin, hän sanoi.

Tapio jutteli hetken vanhemman miehen kanssa. He puhuivat saksaa enkä ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan. Kohta Tapio osoitti minua ja esitteli meidät. – Tässä on Hermann. Hän on töissä Bundes Bankissa. Hän on meidän linkkimme Saksan pankkimaailmaan. Hansakauppa elää edelleen.

Hermann ojensi kätensä, puristus oli kuiva ja voimakas.

– Nice to meet you. Keep your ears and eyes open, and take it in your advance, Hermann sanoi vahvasti saksalaisittain englanniksi ääntäen.

Kokousväki alkoi kokoontua linnan suurimpaan saliin. Sali oli täynnä upeita nojatuoleja joissa oli koristeelliset tummanpunaiset verhoilut. Istuuduin yhdelle tuoleista salin takariviin.

Hermann asteli salin edessä olevaan puhujapönttöön. Hän puhui nopealla ja hurmoksellisella tempolla – You are invited because of the global grisis…Teidät on kutsuttu tänne siksi koska koko finanssijärjestelmämme on vaarassa. Pankki ja rahoituslaitos ovat kriisissä jollaista se ei ole kohdannut historiansa aikana milloinkaan ennen. Meidän on siksi herätettävä Deus ex machina, luotava rahaa tyhjästä ja pelastettava taloutemme. Nämä ohjeet ovat tulleet suoraan yhdysvalloista, jonne on luotu valmius asettua tarvittaessa poikkeustilaan, te tiedätte mitä se merkitsee. Se merkitsee sotatilaa hyvät herrat. Itsemme ja koko Euroopan vuoksi me teemme tämän. Me palautamme markkinoille luottamuksen takaamalla talousjärjestelmämme jatkuvuuden...

Luentoa jatkui kolmen vartin ajan. Siinä ajassa ymmärsin että olin kuin vastakuoriutunut käenpoika keskellä uutta maailmaa. Päässä pyöri ristiriitaisia tuntemuksia. Vaikka olin ollut mukana kaikenlaisessa, tajusin olleeni naiivii. En ollut tiennyt talouden olevan näin tiukassa ohjauksessa. Koko opiskeluajan minulle oli toitotettu Kaynesiläisestä taloudesta ja vapaasta pääomien liikkumisesta. Se kaikki oli roskapuhetta. Politiikka kyllä ohjasi taloutta, mutta kun suuret talousvaikuttajat keräsivät voimansa, saattoi koko maailmaa ohjata kuin perässä vedettävää leluautoa.

Nousin paikaltani. Olin juonut liikaa ja halusin ulos salista. Raikkaaseen ulkoilmaan. Päästyäni ulos vetäydyin linnanpihan varjoihin. Ehdin tuskin hengähtää kun seuraani lyöttäytyi vanha mies. Hänellä oli hajallaan sojottavat, valkoiset hiukset. Mies oli humalassa ja puhui huonoa englantia.

– I saw you to leave…Huomasin että poistuit kesken luennon. Onko kaikki kunnossa?

– Kyllä. Kaipasin vain raikasta ilmaa. Siinä kaikki.

– Minä ymmärrän. Olet vielä uusi. Hermannin esitys saattoi olla rankkaa kuultavaa, mutta niin maailma toimii.

– Hermann esitti asiansa toisella tavalla mitä se suurelle yleisölle esitetään.

– Mitäpä suuri yleisö taloudesta välittäisi. Kun ihmisiä on riittävästi, heidät voidaan polkea vaikka mutaan oikealla tavalla käsiteltyinä. Muinaisilla jumalvaltiaita, kuten faaraoita, uhkasivat veren kautta omat perilliset. Myöhemmin kuninkailla uhkana saattoi olla hänen sotajoukkonsa mahtavimmat päälliköt. Monarkioissa valtaa uhkasivat säädyt kuten porvaristo ja aatelisto. Lopulta keksittiin demokratia, joka vakiinnutti hallitsijoiden aseman. Kun demokratia ja raha löivät kättä, syntyi median ja mielipiteenmuokkaajien diktatuuri, jossa ihmiset eivät edes tajua elävänsä.

Mies veti taskustaan sikarilaatikon. Hän aukaisi kannen ja tarjosi sikaria. Kieltäydyin. Mies leikkasi sikarin leikkurilla ja sytytti sen palamaan tulitikulla. Kohta paksu savu purkautui ilmoille hänen suustaan.

– Hallitsijoiden valta on sekä rajaton että uhaton. Kansalle syötetään viihdettä ja sirkushuveja että hallitsijat saavat olla rauhassa. Heillä on BB, seiskat ja muu sonta ja valta saa olla kaikessa rauhassa.

– Olen eri mieltä. Esimerkiksi internet aiheuttaa melkoista kuohuntaa.

– Internet on samaa mediaa kuin kaikki muutkin. Siellä on satamäärin mielipiteenmuokkaajia kirjoittelemassa lehtien keskustelupalstoille mitättömällä tuntipalkalla. Tämän sukupolven ovat kasvattaneet elokuvat ja popteollisuus. Heidän vanhempiansa ovat Madonna, demokratia ja dollari. Heidät on opetettu ylistämään nykyjärjestelmää ja he itse pitävät huolta omista kahleistaan. Mies otti kulauksen taskumatistaan. – Ihmisten turhanpäiväisissä asioissa rypemisen tarve on loputonta.… Mies alkoi olla humalassa ja toistella hokemisiaan. – Ihmiset haluavat vaikka väkivalloin olla yhtä ja samaa paskaa nielevää määkivää lammaslaumaa, joka haluaa tulla syödyksi. Typeryys on ehtymätön luonnonvara.

Kaheli mikä kaheli, ajattelin. Koko porukka. Halusin miehestä eroon. Mitä nopeammin, sen parempi. Hiljaa mielessäni toivoin kaikille maailman rehellisille ja omilla aivoillaan ajatteleville päättäjille voimia koko sydämestäni.

Olin itsekin pahasti humalassa. Halusin unohtaa talousasiat edes hetkeksi. Tarvitsin muuta toimintaa. Muistin Tapion vihjeen.

– Anteekis mutta minun on poistuttava vessaan, sanoin ja poistuin linnanpihalta. Palattuani takaisin sisälle linnaan, nousin kapeaa porraskäytävää ylöspäin. Ensimmäinen sali oli pieni. Sen reunoilla kasvoi reheviä ruukkukasveja, joiden lehdet kurkottelivat lattiasta katoon. Lattialla oli kokolattiamatto johon oli kirjailtu punainen sisäkkäisten ympyröiden muodostama kuvio. Puutarhakasvien lomassa näin naisia ja miehiä jotka kulkivat syvemmälle linnan uumeniin.

Kävelin heidän perässään.

Edessäpäin olevilla käytävillä näkyi ihmisiä. Jotkut ihmisitä nuuskasivat sieraimiinsa valkoista jauhetta pieniltä pöydiltä joilla sitä oli kasoittain. Ohi kulki tirskuvia naisia. Jatkoin eteenpäin. Pylvässali oli saanut sisustuksen jollaista en linnassa ollut ennen nähnyt. Lattioille oli levitetty suuret purppuraiset kokolattiamatot ja salin valaistus oli hämärä. Saavuin kuninkaansaliin. Eteeni avautui melkoinen näky. Lattialla oli valtavia tyynyjä joiden päällä kiemurteli alastomia vartaloita. Tajusin nähneeni tämän hetken näyssä Meseretin luona. Nostin pöydällä olleelta tarjottimelta lasin ja siirryin läheisen holvikaaren luo katselemaan tapahtumia. Keskellä salia makasi tyynyjen päällä nainen jonka kuparinkiiltoinen iho helmeili hiestä kosteana. Hänen edessään hytkyi pulska mies maski kasvoillaan ja yhtyi naiseen hitain ja nautinnollisin liikkein. Naisen selkä taipui kaarelle hänen voihkiessa nautinnosta. Heidän vieressään oli nojatuoli jolla istui kalju mies ja hänen päällään kiemurteli itämainen nainen.

Äkkiä tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni. Käännytin ja näin kauniin, pohjoismaalaisen naisen seisovan vierelläni. Hänellä oli tiukka mekko ja punaröyhelöinen rintahuivi.

– Hi, my name is Credit, nainen sanoi.

Tunsin kosketuksen myös toisella olkapäälläni.

– Hi Hun, My name is Debet. Tumma, iholtaan lähes musta nainen kuiskasi. Hänellä oli lyhyt minihame ja rinnat hädin tuskin verhoava pusero. Naiset hymyilivät, räpäyttivät silmäripsiään ja tarttuivat minua kädestä. He lähtivät taluttamaan minua syvemmälle linnaan, jossa oli lukuisia kammioita. Kohta saavuimme kammioon joka oli tyhjä ihmisistä. Huoneen seinustalla oli suuri sohva ja sen vieressä pöytä ja juomakaappi.

– Would you like to taste a little? nainen kysyi ja imaisi savukkeestani henkosen. Hänen silmänsä olivat raukeat ja kieli lipoi alahuulta pitkin. Ennen kuin huomasinkaan oli Debet kaatanut minulle lasin täyteen juomaa. Credit puolestaan otti rintojensa välistä pienen pussin ja ripotteli siitä osan pöydän lasipinnalle. Hän kääri setelin ja nuuskaisi jauheen sieraimeensa. Credit nosti reitensä päälleni ja alkoi nuolla korvaani. Debet nosti lasin huulilleni, join suuren kulauksen.

– There is something else than alcohol, Credit kuiskasi ja työnsi kielensä suuhuni.

Vastasin hänen suudelmaansa. Kohta olin mennyt täysin mukaan heidän leikkiinsä.

Juoma alkoi vaikuttaa keskushermostossa. Aloin saada lieviä hallusinaatioita. Ensimmäiseksi muuttuivat värisävyt. Jotkin sävyistä alkoivat loistaa omaa sisäistä valoa. Punertavat tyynyt muuttuivat kirkkaiksi lyhdyiksi. Ne loistivat aaltopituudella, jollaista ei normaalimaailmassa ollut olemassakaan.

Debet oli valohehkuinen papitar. Hänen punaisina kirkuvat huulet väreilivät hehkuvina kekäleinä. Aloin riisua hänen vaatteitaan. Punainen röyhelöhuivi alkoi elää. Sen reunat muuttuivat kieliksi jotka lipoivat kättäni.

Kredit oli musta kuin pantteri. Musta syöveri joka imi kaiken valon itseensä. Tumma kiiltelevä pinta joka sykki erotiikkaa. Hänen ihonsa tuoksui silkalta rivoudelta. Kun Kredit kumartui riisumaan kenkiään hänen takapuolensa kääntyi minuun päin ja pakaroiden täyteläiset posket heilahtivat raottaen hetkeksi kätketyn laakson. Vaaleanpunainen liha vilahti riettaasti ja aiheutti minulle välittömän erektion. Musta syöveri alkoi imeä minua sisäänsä. Alkoholi ja muut kemikaalit eliminoivat kaiken pidättyväisyyden, järjellisyyden ja uskollisuuden Juliaa kohtaan. Ne sammuttivat kaikki estot jättäen jäljelle vain eläimellisen himon.

– Come on Hun, fuck us like a Bull. Debet kuiskasi. Hänen suustaan työntyi esiin haarakas kieli. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tuliset kekäleet. Silmämunat muuttuivat kahdeksi kiiltäväksi kolikoksi, jotka kierivät kasvoilta lattialle. Kohta tyhjiksi jääneistä silmäkuopista alkoi valua lisää rahaa. Hänen suunsa aukesi luonnottoman suureksi. Nielusta ilmestyi yhä enemmän kolikoita, jotka kilisivät lattialle leviten ympäri huonetta.

Näyt laimenivat hetkeksi. Erektioni sen sijaan ei. Asettelin molemmat naiset sohvalle perse pystyssä. He kumartuivat niin että pakarat nousivat ylös. Työnnyin Kreditiin rajusti takaapäin. Kredit voihkaisi. Tunsin pohjalla kohdun nipukan jota vasten aloin työnnellä. Olin kuin villi elukka. Siirryin välillä Debetin taakse. Päähäni kasvoivat jykevät sarvet. Debet huohotti ja riuhdoin yhä hurjemmin. Ryskin kuin raivo härkä. Debet alkoi voihki. Kaappasin Debetin ja Kreditin syliini ja kaadoin heidät molemmat sängylle eläimellisesti mylvien.

Sunnuntai

21. Syyskuuta 2008

Heräsin ahdistukseen joka oli syvä kuin loputon kuilu. Oksetti. Muistikuvat eilisestä kaatuivat päälleni. Kehoni vapisi. Hitaasti tajusin makaavani omassa sängyssäni. Muistikuvat loppuillalta olivat katkonaiset, filmi oli repaleinen. Ruoansulatusjärjestelmäni halusi kääntyä ylösalaisin. Syöksyin vessaan. Oksensin vatsalaukkuni tyhjäksi ja jäin pöntön äärelle huohottamaan. Pidin pöntöstä kiinni kuin se olisi ollut pelastusrengas myrskyävällä merellä. Pönttö oli ainoa asia, joka piti minut pinnalla. Tarrauduin siihen kaikilla voimillani. Putosin helpottavaan tiedottomuuteen.

Heräsin muutamaa tuntia myöhemmin. Käsivarteni oli yhä kietoutuneena pöntön ympärille. Oloni alkoi kohentua, vaikka tärisinkin kylmästä. Onneksi Julia tulisi vasta myöhemmin illalla. Hän huolestuisi jos näkisi minut tässä tilassa. Otin kuuman kylvyn ja söin mitä pystyin. Laahustin television ääreen.

Olin nukahtanut ruudun ääreen kun Julia saapui kotiin. Julia kertoi tapahtumat lomamökillä samalla kun söimme iltapalaa. Söin mitä sisällä pysyi. Lopulta painuimme molemmat väsyneenä nukkumaan.

Maanantai

22. Syyskuuta 2008

Herätys. Suihku. Kahvi. Olo oli suht normaali lähtiessäni töihin. Työpäivä alkoi aamupalaverilla. Puheenvuoroissa käsiteltiin finanssikriisin uusimpia käänteitä. Ymmärrettävästi linnassa pidetystä kokouksesta ei puhuttu sanallakaan. Luennoimassa oli pari kaveria Suomen pankista. Kriisi näytti helpottaneen väliaikaisesti. Jonkinlaista luottamusta oli palautunut talouteen. Ilmeisesti ympäri maailmaa järjestetyt kokoukset olivat tehneet tehtävänsä. Ilmassa oli ollut suuren romahduksen vaara, joten kaikki valtiot ja rahalaitokset olivat ryhtyneet vaadittaviin toimenpiteisiin. Pahin näytti olevan toistaiseksi torjuttu.

Aamupalaverin jälkeen palasin työpisteelleni. Aukaisin monitorit. Luin rutiininomaiset taloustutkimukset ja tutkin TA:n. Otin positiot warranteille. Henry käveli pöytäni viereen.

– Taisi olla riehakas ilta lauantaina, Henry sanoi ja läimäytti olkapäälle.

– Hoiditko sinä minut kotiin?

– Olit sen verran humalassa että katsoin parhaaksi pyytää kuljettajaa saattamaan sinut kotiovelle asti, Henry sanoi vaimealla äänellä ja sujautti eteeni paperin.

– Se, niin kuin moni muukin homma tehtiin veronmaksajien rahoilla, joten ymmärtänet, että tietyistä asioista kannattaa pitää matalaa profiilia. Kansan omaksi eduksi tietenkin. Eikä muutenkaan ole kenenkään eduksi että yhteiskuntamme tukijalat esitetään huonossa valossa. Pyydän että vilkaiset vielä tätä.

Se oli vaitiolosopimuspaperi. Paperissa lueteltiin melkoiset rangaistukset, mikäli kertoi mitä tahansa kokouspaikan tapahtumista. Olin itse allekirjoittanut sen, vaikka paperi olikin kopio. – Joo, tietenkin. Muistin lapun joten kuten.

– Hienoa. Henry repi lapun neljään osaan ja tunki palaset silppuriin. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi ja häippäsi omille teilleen.

Kotona Julia oli mietteliäänä.

– Miten pikkuinen jakselee?

– Se on olllut rauhallinen viimeaikoina. Yllättävää kyllä. Ei sitä juuri tunne kuin henkisellä tasolla. Sikiö on niin pieni vielä.

Tiistai

23. Syyskuuta 2008

– Google nousee taas kuin raketti.

– Melkoinen firma, sen tuotto oli kaksikymmentä kolme prosenttia sijoitetusta pääomasta. Onko toista samanlaista?

– Kossupullosta saa 40 prosenttia.

– Hyvä vitsi. Mitähän Google meinaa sillä kuvauksella tehdä?

– Ne rakentaa maapallo kakkosen.

– Mitä meinaat?

– Ne kuvaa maapallon kaikki kadut, sitten ne rakentaa niistä virtuaalisen maailman, jossa ihmiset voivat kulkea avatareina. Mieti markkinoita. Ihmiset voivat mennä virtuaaliseen nettikauppaan avatarinsa avulla toiselta puolen maapallo ja ostaa vaikka auton, kirjan, vaatteita, osakkeita tai perhana virtuaalihuoria.

– Ja mistä ne voitot käärii? Tiedätkö paljonko vaatii kapasiteettia pyörittää tuollaista myllyä?

– Voi jumalauta. Mieti sitä rahasummaa! Ne voi myydä koko virtuaalimaapallonsa virtuaalikauppialille ja yksityisille. Kyllä sinäkin sieltä talosi ostaisit parillakymmenellä sentillä että kaverisi voisivat tulla virtuaalisesti poikkeemaan. Mieti mikä rahasampo. Maailmankaikkeuden suurin virtuaalipeli.

– Taitaa olla paras ostaa Googlea lisää.

– Minä tyydyn siihen kossuun.

– Perustetaan yritys, kana ehdotti sialle. Ryhtykäämme valmistamaan kinkku-muna voileipiä. Minä munin munan ja sinä annat kinkunviipaleen. Usko pois, kauppa käy kuin siimaa!

– Hyvä ajatus, sikä innostui. Mutta tarkemmin asiaa ajateltuaan se totesi hämmentyneenä: – Mutta minähän kuolen siinä hommassa!

Kana siihen: – Älä siitä välitä, kaupassa aina joku häviää.

Lounaan jälkeen kävin Veeran juttusilla. Halusin korottaa kassaani joka oli huvennut pahasti. Minun oli lisättävä riskejä saadakseni tappiot takaisin.

– Jos sinulla on velkaa miljoona, sinulla on ongelma. Jos sinulla on velkaa miljardi, pankilla on ongelma. Veera sanoi ja piti kassan visusti samankokoisena.

Poistuttuani hänen huoneestaan tyhjin käsin, minun oli myönnettävä, että hän todella oli lahjakas omalla alallaan.

– Yrittikö hän avujaan sinuun.

– Miksi olisi tuhlannut. Minulla kun ei ole pankissa asemaa.

– Joskus kissa leikkii hiirellä huvikseen.

– Niele paskaa.

– Kuulin huonon vitsin.

– Olemme kuulleet sen jo.

– Ette tätä. Tässä on Rolls Royce. Wahlroos meni Helsinki–Vantaan lentokentällä olevaan pankkiin. Virkailijan katsoessa tulijaa yllättyneenä Nalle sanoin haluavansa ottaa kahdensadan euron lainan kahdeksi viikoksi. Pankkiirin kysyessä panttia Nalle heitti Rollsin avaimet tiskiin ja sanoin että siinä on pantti. Pankkiiri suostui lainaan viiden prosentin korolla ja auto ajettiin pankin parkkipaikalle. Parin viikon päästä Nalle palasi pankkiin ja maksoi lainan, sekä kahdenkymmenen euron koron. Pankkiiri ojensi avaimen ja kysyi miksi ihmeessä Wahlroos, joka oli tunnetusti varakas, tarvitsi kahdensadan lainaa? Wahlroos vastasi että sanopa mistä muualta lentokentällä saa parkkipaikan kahdeksi viikoksi kahdella kympillä.

– Tuo ei ollut hauska. Se oli sitä paitsi vanha.

– Juttu jatkuu niin että pankinjohtaja pyytää Nallea jättämään sen kaksisataa euroa talletukseksi ja lupaa maksaa prosentin koron. Tähän Nalle vastaa pankkimaailman kieroilut hyvin tietäen: – Minä annoin lainan vakuudeksi Rollssin, mutta mitä PANKKI pystyy antamaan vakuudeksi minulle?

Iltapäivällä kännykkääni soitti tuntematon numero. Vastasin puheluun.

– Poliisilaitokselta päivää. Onko Aleksi puhelimessa?

– Päivää. Kyllä olen. Koskeeko asia sitä ryöstöä?

– Kyllä. Me haluaisimme teiltä vielä lausunnon.

– Miten hän voi? Hyökkääjä tarkoitan.

– Hän on kuollut.

Olin hetken hiljaa. – Ikävä kuulla.

– Milloin pääsette tulemaan? Sopisiko tänään iltapäivällä?

– Kyllä se käy.

Poliisilaitos oli suuri tiiliskivestä rakennettu kompleksi. Neuvonnasta minut ohjattiin käytäviä pitkin karusti kalustettuun odotussaliin. Ilmeisesti kuulusteltavien haluttiin murtuvan jo odotellessa. Luin lehtiä. Kohta paikalle käveli sama korsto poliisi joka oli kuulustellut minua aikaisemmin.

– Anteeksi että vaivaamme teitä vielä, poliisi sanoi ja ojensi kätensä.

– Ymmärrän että tämä kuuluu asiaan. Harmi että hyökkääjä kuoli.

– Niin, meistä olisi kovasti kiinnostanut hänen motiivinsa.

– Ymmärrettävästi, niin olisi kiinnostanut minuakin.

Poliisi ohjasi minut kuulusteluhuoneeseen, jonka ainoat huonekalut olivat pöytä ja kaksi tuolia. Mies laski kahvikupin eteeni. Vilkaisin ylös ja huomasin että siellä oli kamera.

– Niin, me nauhoitamme tämän. Pelkkä rutiini. Teemme nauhoista pöytäkirjan.

Nyökkäsin ja hörppäsin kahvia. – Mitä halusitte tietää?

– Niin. katsokaahan. Mies vaikutti kiusaantuneelta. – Me olemme saaneet selville että te olette asuneet Ruotsissa.

– Pitää paikkansa, sanoin.

– Myös kimppuunne käynyt mies oli Ruotsin kansalainen. Hän asui vieläpä samalla suunnalla kuin te. Tunsitteko te hänet?

– Niinkö? En todellakaan tuntenut häntä.

– Vai ette? Hänet on pidätetty samaan aikaan kanssanne kaksikymmentä vuotta sitten Tukholmassa. Ja te väitätte ettette tuntenut häntä.

– Mikä hänen nimensä on?

– Vasil Lebanov.

– Todellako? Olipa hän muuttunut. Silloin yöllä oli pimeää. Kyllä minä tunnen Vasil Lebanovin. Siitä on jo kauan. Se oli nuoruuden hölmöilyä.

– Te sanotte apteekkimurtoa nuoruuden hölmöilyksi?

– Niin, se oli silloin. Ajat sitten taakse jäänyttä elämää.

– Kuten myös laiton aseen hallussapito?

– Se oli väärinkäsitys.

– Kaikki ei nyt täsmää. Te salaatte meiltä jotain.

– Miksi salaisin?

– Me uskomme että hyökkääjällä oli jokin syy. Emme vain tiedä mikä. Mutta me olemma varmoja että te tiedätte sen syyn.

– Tai sitten se kaikki oli sattumaa. Emme ole olleet missään tekemisissä vuosikausiin.

Poliisi mietti pitkään. Hän naputti etusormella pöytään ja tuijotti minua tiiviisti.

– Me emme voi pitää teitä täällä, mutta me tarkkailemme teitä. Määräämme teille poistumiskiellon tästä kaupungista. Poliisi ojensi määräyksen pöydän yli.

Otin lapun käteeni. – Mikäs siinä, jos kerran katsotte sen tarpeelliseksi. En ole menossa mihinkään.

Poliisi ohjasi minut ulos. Mietin tarkoittivatko poliisin sanat seurantaa. En nähnyt perässäni autoa tai mitään muutakaan. Ei kai heillä olisi ollut sellaiseen edes voimavaroja.

Kävimme kaupassa ja valmistimme ruokaa. Teimme pataa ja pilkoimme siihen aineksia.

– Lapsi tarvitsee vitamiineja ja proteiineja, niitä on kuulemma parsassa. Julia sanoi ja kaatoi parsanviipaleet pataan.

Ruoan jälkeen makasimme raukeina talomme lämmitetyllä terassilla. Loeskelimme ja nautimme läheisyydestä.

Kännykkäni alkoi vilkkua. Vilkaisin näyttöä. Se oli Juniori.

Nappasin puhelimen käteeni ja painuin ulos.

– Vasil on kuollut.

– Tiedän, syytä itseäsi. Sinä hänet laitoit perääni.

– Sinulla on kaksi päivää aikaa poistaa se firma. Meillä on tieto Julian työpaikasta. Tiedän että hän on raskaana. Entä jos hänen työpaikalleen murtautuu joku huumehörhö etsimään lääkkeitä? Entä jos Julialle sattuu jotain? Entä jos murtautuja kaivaa lapsen esiin rikotulla pullolla?

– Jumalauta. Jätä hänet rauhaan. Hän ei liity tähän mitenkään.

– Et taida uskoa että olen tosissani.

– Kusipää sinä olet. Jos Julialle tapahtuu jotain niin minä vannon että tapan sinut omin käsin. Katkaisin puhelun. Vilkaisin talon takana olevia marjapuskia. Olin varma että Juniori oli palkannut Boxin sinne nuuskimaan. Olin kuulevinani risahduksen.

Paiskasin puhelimeni äänen suuntaan ja juoksin itse perään. Puskien takan ei ollut ketään. Nostin puhelimeni maasta. Maassa, pehmeässä mullassa näin kaksi kengänjälkeä. Ne olivat liian pieniä ollakseen Julian tai minun tekemiä.

Isuuduin verannan keinuun. Rauhoitin hengitykseni. Kuulin kuinka läheisen viljasiilon kattopellit paukkuivat tuulsessa. Mietin Juniorin ongelmaan ratkaisua. Aabraham Junior oli idiootti. Hänenkaltaisensa olivat katselleet liikaa elokuvia. Mitä järkeä oli uhata viemällä kaiken? Mitä järkeä siinä oli? Ihminen jolla ei ole mitään menetettävää oli vaarallinen kuin raivopää.

Päätin hoidella Juniorin lopullisesti.

Keskiviikko

24. Syyskuuta 2008

Sateinen aamu. Dax aloitti lukemista 6 071. Treidasin minkä osasin mutta keskittymiseni oli päin persettä. Nivusia kutisi. Minun oli mahdotonta istua penkillä. Kävin raapimassa pallejani puolen tunnin välein. Loppupäivästä sain tarpeekseni. Soitin puhelun yksityiselle ja varasin ajan urologille heti töiden jälkeen.

– Vai kutinaa? Katsotaan mitä sieltä löytyy. Lääkäri sanoi.

Laskin housuni alas. Kauhukseni huomasin koko alapään punertavan.

Lääkäri tutki genitaalialuetta aikansa ja riisui sitten kumihanskat. – Tämä ei ole vakavaa. Tämä paranee lääkkeillä parissa viikossa. Kyseessä on pelkkä ihottuma.

– Hitto kun pelästyin. Luulin että pallit putoavat pois.

– Näitä sattuu elämässä joskus, lääkäri sanoi ymmärtäväisesti. – Kirjoitan sinulle reseptin niin homma on sillä selvä. Levittäkää voidetta aamuin illoin.

– Kiitoksia paljon, sanoin ja todella tarkoitin sitä. Maksoin käynnin kassalle ja ajoin apteekin kautta kotiin.

Otin oluen jääkaapista ja kävelin olohuoneeseen. Julia makasi sohvalla. Näin että hän oli itkenyt.

– Mitä nyt?

– Se oli hirveää, en ole ikinä ennen nähnyt niin karmeaa ruumista. Se roikkui siinä kuin mikäkin nukke. Paskat ja kuset housussa. Lattialle oli valunut iso lammikko kusta. Me emme voineet tehdä mitään vaikka hän oli seurannassa. Hän oli tehnyt sänkyyn mytyn vaatteistaan. Hoitaja luuli hänen nukkuvan. Jotenkin mies onnistui vetämään itsensä hirteen kameralta kuolleessa kulmassa. Hän oli ripustanut lakanat valvontakameran kiinnityskoukkuihin, Julia nyyhkytti ja pyyhki kyyneleitään hihaansa.

– Hirttikö Patrik itsensä? Se mies oli hullu, et sinä olisi voinut sitä estää, yritin lohduttaa vaikka tiesin epäonnistuvani.

– Miten sinä voit sanoa noin? Hän olisi voinut parantua, Julia voihkaisi.

– Ehkä niin mutta nyt se on myöhäistä. Asialle ei mahda enää mitään. Sinun on vain ohitettava se ja jatkettava niin kuin ennenkin. Silitin Julian olkapäätä ja hiuksia.

Kohta Julia käveli keittiöön ja palasi mukanaan pieni rasia.

– Patrik jätti jälkeensä tämän lippaan. Siinä on viesti. katso.

Viesti oli kirjoitettu vapisevalla käsialalla. Minä en kestä sitä mitä tein vaimolleni ja lapsilleni, siksi päätin tämän. Se on rangaistukseni. Mutta että paha saisi koko palkkansa haluan että toimitatte lippaan sisällön poliisille.

Aukaisimme lippaan. Se oli täynnä kasetteja ja papereita. Patrik oli kirjoittanut viestin vain hetkeä ennen itsemurhaansa.

– Mitä hittoa nämä ovat?

– Lipas on täynnä nauhoja ja kasetteja.

Katsoimme pari nauhaa jotka olivat täynnä Patrikin selostuksia. Patrik ei ollut Veeran ainoa uhri. Patrik oli tehnyt tarkkaa tutkimustyötä. Hän oli kerännyt todisteita Veeran puuhista. Veera oli laittanut monta syytöntä vankilaan perättömillä todistuksilla ja lavastuksilla. Yhden nauhan lopussa oli jättipotti. Tajusin että nauhat riittivät petos-syytteeseen.

– Miksei hän tuonut niitä itse julki ja kertonut koko juttua.

– Hänhän oli hullu, hän ajatteli omalla logiikallaan. Ei se olisi vapauttanut hänen omaatuntoaan. Hänen ongelmansa oli se mitä hän itse ajatteli vaimonsa ja perheensä pettämisestä. Ehkä hänen vaimonsa ja lapsensa olisivat antaneet anteeksi mutta ei hän itse. Hullun maailma on julmin hänelle itselleen.

– Mitä nyt tehdään?

– Viedään nämä poliisille, mutta ei aivan vielä.

Torstai

25. Syyskuuta 2008

Töissä Meklarit olivat kerääntyneet yhteen porukkaan keskelle salia.

– Taas toimittajat kirjoittaa paskaa ja vaatii treidarien päitä tilille. Ne kuvittelevat että treidaus on syypää finanssikriisiin. Ne syyt ovat kyllä ihan muualla.

– Media ei ilmeisesti pidä siitä että pörssi liikkuu. Se haluaisi että koko roska matelisi paikoillaan kuin pultsari ojassa. Ne ihmettelevät kun jotkut treidaavat alaspäin menevillä kursseilla. Niiden mielestä olisi parasta että pörssi tuottaisi vain aina ja ikuisesti voittoa ja että pörssistä nostettaisiin vain osingot.

– Kaikenlaista liikettä ja muutosta on vastuttettu maailman sivu.

– Treidaus pitää homman liikkeellä. Meille on täysin neutraalia meneekö pörssi ylös vai alas. Treidaus aiheuttaa ainoastaan suurempaa heiluntaa. Se taas hyödyttää pitkäaikaista sijoittajaa, koska he voivat silloin ostaa kun osakkeet ovat liioitellun halpoja. Muuten treidaajat tappelevat vain keskenään ja maksavat vielä lisäksi välityspalkkiot pankeille.

– Tuulipuvut ostavat silloin kun kurssit ovat korkeimmillaan ja itkevät kun häviävät mummonsa perinnöt.

– Jonkun täytyy hävitä että joku voittaa.

– Tyhjästä minäkin aloin ja nyt on jo satatonnia velkaa, yksi meklareista sanoi väliin ja muut nauroivat.

– Ensin sijoittajalla on rahaa ja meklarilla kokemusta, kohta meklarilla on rahaa ja sijoittajalla kokemusta, joku jatkoi juttua.

En osallistunut keskusteluun, koska tutkin internetistä Tukholmaan menevien laivojen aikataluja ja varaustilanetta. Löydettyäni vapaan laivan klikkasin yhden hengen meno-paluun Tukholmaan viikonlopuksi.

Meklarit alkoivat hajaantua ja siirtyä kukin monitotiensa ääreen. Kohta salin täytti taas tuttu näppäinten naputus ja lyhyet lausahdukset.

Mietin omaa uraani. Urani alussa pelkäsin miten pärjätä pörssimaailmassa ilman pitkää koulutusta. Muut meklarit kun olivat usein imeneet finanssimaailman periaatteet jo äidin maidossa. Heistä monet olivat tulleet suoraan eliittiyliopistoista ympäri Eurooppaa. Oltuani meklarin työssä reilun vuoden, tajusin, että oppimattomuudestani oli hyötyä. Markkinat eivät olleet stabiilit. Urani lähti liikkeelle suurista häviöistä, jopa niin suurista että ainakin kolmasti minä olin totaalisessa vararikossa. Mutta aina pääsin hitaasti jaloilleni. Minua ajoi eteenpäin vahva tunne mahdollisuudesta hallita markkinoita. Tuo tunne tuli paradoksaalisesti siitä, että tein jatkuvasti tappiota. Kun ostin jotain, kurssi romahti saman tien käsiini. Kun ostin kaksi kertaa turvallisempaa osaketta kaksi kertaa suuremmalla summalla, kurssit pysähtyivät ja kun kyllästyin ja vaihdoin yhtiötä, tempaisi tämä alkuperäinen taivaisiin. Kurssit käyttäytyivät aivan kuin sijoituksiani vastaan olisi punottu suuri salaliitto. Mutta miten hitossa se olisi ollut mahdollista. Ei kai kukaan olisi ryhtynyt siirtelemään pörssimiljardeja ainoastaan sen takia että minä olisin menettänyt kymppitonnin? Olivatko Jumalat vastoinkäymisteni takana? Halusivatko he rangaista minua Tukholman aikaisesta teostani? Minä todella olisin ansainnut rangaistuksen. Siitäkin huolimatta, että olin luvannut lahjoittaa kaiken lopulta hyväntekeväisyyteen.

Lopulta tajusin jotain oleellista. Tieto muuttui viisaudeksi. Kaikki ihmiset ovat hyvin samanlaisia, jopa huomattavasti samankaltaisempia mitä me ikinä edes arvaamme kuvitella. Markkinat ovat suurelta osin psykologiset ja minä olin tavallinen keskivertoinen sijoittaja. Tietenkin silloin kun minä ostin, markkinat romahtivat ja päinvastoin. Ihmisten toimivat kuin laumassa ja minä olin tuon lauman keskellä. Joku muu otti voitot. Reagoin aina suurimman massa mukaan, vaikka minun olisi pitänyt reagoida jo ENNEN suuria massoja. Minun oli pyrittävä lauman laidoille, joko kärkeen tai jälkeen. Aloin analysoida kauppoja huolellisesti ja kehittää järjestelmää. Minun oli luotava menetelmä, jossa en tekisi päätöksiäni psykologisesti vaan tunteeni sivuuttaen. Lopulta tein asiat oikein. Kun minä ostin, kurssit nousivat. Kun möin, myös kurssit romahtivat. Siihen auttoi kurinalainen kurssien seuranta, niiden liikkeiden oppiminen. Järjestelmiä ei voinut oppia kirjoista koska olosuhteet muuttuivat jatkuvasti. Parasta oli olla mukautuvainen ja analyyttinen toimien tietyn kaavan mukaan kulloisellakin hetkellä. Ja kun tuntui että rahaa tuli liiankin helposti tiesin, että pian pörssit muuttavat taktiikkaansa. Oli rakennettava uusi systemaattisuus. Tämä jatkuva liike aiheutti sen, että ilman koulutuksen taakkaa pystyin liikkumaan vikkelämmin, juoksemaan kovempaa kuin muut.

Optimisti oli jälleen saanut minut valtaansa. Kädessäni oli lämmin kahvimuksi ja monitorilla alkoi aueta hyviä ostopaikkoja. Heitin siimat veteen ja paistattelin auringonpaisteessa. Tein kauppoja hyvillä mielin ja koko maailma hymyili.

Kuusi tuntia myöhemmin kaikki oli toisin. Olin tehnyt tappiota perkeleesti. Kaikki tuntui turhalta. Vitutti ja maailma oli musta kuin yö.

Lopetin työt normaalia aikaisemmin. Päätin jättää auton parkkihalliin ja kävellä kaupungilla lepuuttaakseni hermojani. Vettä satoi kaatamalla, se sopi minulle mainiosti.

Kävelin kortteleita ristiin rastiin. Pysähdyin hetkeksi liikkeen eteen, jossa esiteltiin hauta-arkkuja. Kaksi tuntemaani ihmistä oli kuollut lyhyen ajan sisällä. Näyteikkunassa oli kuvia arkuista. Arkut olivat kauniita ja pehmeän näköisiä. Hetken mielijohteesta kävelin sisään.

– Terve. Mitä saisi olla?

– Tätini kuoli ja tarvitsen jonkin mukavan arkun, sanoin ja ravistelin vettä takistani.

– Tulitte oikeaan paikkaan. Meillä on kaupungin suurin valikoima.

– Näyttäkää paras ja kallein mallinne.

Mies johdatteli minut peremmälle liikkeeseen. Näytillä oli valtavasti arkkuja pitkän huoneen molemmilla seinustoilla. Arkkuja oli lattialla ja seinille tehtyjen telineiden päällä. Suurin osa arkuista oli tummia, puusta veistettyjä arkkuja joiden lakatut pinnat kiiltelivät huoneeseen lankeavassa auringonvalossa. Arkkujen päällä oli hintalappuja. Joidenkin arkkujen kannet olivat raollaan niin että niistä näki arkkujen sisävuorauksen.

– Minkälaista arkkua olette ajatelleet? Malleja on karkeasti ottaen kolme, kaareva, kapeneva ja tasaleveä. Oliko vainaja normaalikokoinen? Kaikki mallistomme ovat standardikokoa, mutta mittoja on mahdollista muuttaa asiakkaan mielen mukaan.

– Tätini oli normaalikokoinen.

– Sepä hyvä. Eli muutoksia ei tarvitse tehdä. Kaikki arkut listan mukaisissa väreissä. Kankaina nämä vaihtoehdot. Mies työnsi käteeni kansion, josta roikkui erilaisia kankaita.

Selasin kansiota välinpitämättömästi ja laskin sen sitten pois. Seisoimme huoneen kulmauksessa. Edessäni lojui musta puuarkku sinisamettisella vuorauksella ja punertava, muista erottuva tammiarkku. Minusta arkku näytti etäisesti Cadillacilta. Sen kannessa oli iso lappu – Älä koske. Kumarruin arkun viereen ja koitin kädelläni sen kiiltäväksi lakattua pintaa.

Myyjän liikahti hermostuneesti. Hän vaihtoi jalkaa ja rykäisi kurkkuaan. – Meillä on myös suoranaisia sarkofageja mikäli teitä kiinnostaa erikoisemmat tuotteet.

– Ei kiitos, tämä vaikuttaa sopivalta. Tiedän että tämä voi kuulostaa epätavalliselta mutta haluaisin kokeilla sitä.

Miehen leuka valahti alas. – Te siis…

– Haluaisin maata siinä hetken, tietäisin miltä tädistäni tuntuu levätä siinä iäisyytensä, sanoin ja istuin viereisen arkun päälle riisuakseni kenkäni.

Myyjä katsoi ympärilleen hermostuneesti. Sitten hän keräsi itsensä ihailtavalla nopeudella. Pian näin edessäni taas lupsakkaasti hymyilevän myyjän.

– Ilman muuta, ilman muuta. Myyjä oli ammattilainen eikä piitannut asiakkaan omituisuuksista, tärkeintä hänelle oli kauppa.

Kävin pitkälleni arkkuun ja asetin kädet rinnalleni ristiin. Suljin silmäni. Hetken mielijohteesta vedin kannen kiinni. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja pidättelin henkeä. Suljin silmäni uudelleen. Kuvittelin hautajaseni. Tunsin miten arkku nostettiin ylös. Keinunta kun tutut ja omaiset kantoivat sitä. Kirkon kellojen lyönnit. Arkunkantajien hiljaiset askeleet. Laskun maan sisään. Laulut. Seppeleet. Puheet. Mullan ropinan. Ruumiini alkoi vaatia happea. Kuulin kuinka multaa putosi lisää arkun päälle ontosti ropsahdellen. Kehoni huusi happea henkensä edestä. Kylmyys. Hiljaisuus. Kuvittelin miten maatuminen alkoi. Muuttuminen osaksi luontoa. Sulauduin mullan, matojen ja mineraalien hiljaisuuteen. Aukaisin silmäni. Annoin ilman jälleen virrata keuhkoihini. Nostin kannen ylös ja kompuroin pystyyn hengästyneenä. – Kiitoksia, tämä on todella hyvä. Ajattelin kuitenkin käydä varmuuden vuoksi muissa liikkeissä, onko teillä käyntikorttia, johon voin soittaa mikäli muualta ei löydy parempaa?

– Ettehän te vain pilaile minun kustannuksellani? Myyjä kysyi ja ojensi käyntikorttinsa.

– En tietenkään. Haluan vain olla huolellinen valinnassa. Palaan asiaan myöhemmin, otin kortin ja poistuin liikkeestä.

Kun on tarpeeksi lähellä kuolemaa ymmärtää, ettei kuoleman jouduttamisessa ole mitään järkeä. Se on loppu. Kaiken maallisen loppu. Miksi kiirehtää? Raha on rahaa eikä se paljoa paina, kaiken voi korjata.

Puhkuin jälleen energiaa. Olin saanut voimani takaisin.

Makasimme sohvalla ja katselimme televisiota. Suutelin Julian olkapäätä. Pujotin käteni hänen paitansa allle ja liuutin kättäni pitkin hänen kaarevaa vatsaansa. Kiersin hänen navalleen, sieltä nänneille ja taas takaisin. Annoin käteni kulkeutua alemmas.

Julia alkoi kehrätä ja annoin sormieni tanssia hänen vartalollaan. Julia aukaisi vyöni ja työnsi kätensä housuihini. – Mentäisiinkö viikonlopuksi johonkin?

– Minulla on huomenna ja ylihuomenna töitä.

Julian käsi pysähtyi.

– Ylihuomenna? Ei kai sinulla viikonloppuna voi töitä olla? Julia veti kätensä pois housuistani.

– Valitettavasti on. Minun täytyy käydä hoitamassa Tukholmassa yksi juttu.

– Tukholmassa? Et sinä ole puhunut minulle mistään Tukholmasta?

– Tiedän. Se tuli minulle itsellenikin yllätyksenä. Minulle soitettiin asiasta juuri ennen kuin tulin kotiin. Minun pitää käydä Tukholmassa hakemassa jotain ohjelmistoja, sanoin.

Julia nousi ylös ja poistui keittiöön. Kohta kuulin kuinka lasia särkyi.

Perjantai

26. Syyskuuta 2008

Työpaikalla tein suunnitelmia Tukholman matkaani varten. Poliisit olivat määränneet minut poistumiskieltoon mutta sitä ei ollut kovin vaikeata kiertää. Olin varannut matkan väärällä nimellä.

Työpäivän jälkeen kävin pikaisesti kotona, pakkasin laukkuni ja astuin laivaan.

Itsuin laivan baarikannella ja mietin mihin olin ryhtymässä. Olin päättänyt listiä Aabraham Juniorin. Hiipiä hänen ikkunansa taakse ja kajauttaa aivot pihalle. Aluksi ajattelin antaa jutun jollekin Tukholman Marokkolaiselle niistäjälle joka tarvitsisi rahaa. Juniori saisi maistaa omaa lääkettään. Hänen itsensä edustamat voimat saisivat laskea hänestä ilmat pihalle. Ja vieläpä mahdollisimman halvalla. Olin varma että olisin saanut tilauksen läpi vaivaisella seitsemällä sadalla eurolla. Tukholman ajoiltani tiesin tietyt korttelit joissa ei mikään ollut vailla hintaa. Päädyin kuitenkin pitämään itseäni pelkurina mikäli en tappaisi häntä itse. Olin tehnyt sen kerran ennenkin. Tappanut miehen. Enkä tarkoittanut Vasilia joka oli onneton vahinko.

Laivan ravintolassa alkoi olla tungosta. Lavalla soitti parhaat päivänsä nähnyt yhtye ja tanssilattia hytkyi toinen toisistaan erottamattomina laumana lavan edustalla. Pari liian humalaista, keski-ikäistä naista lähenteli turhan innokkaasti. Parin juoman jälkeen sain heistä tarpeekseni. Päätin painua hyttiini nukkumaan. Seuraavana aamuna minun piti olla niin virkeä kuin mahdollista.

Päästyäni hyttiin peseydyin, luin hetken rikosta ja rangaistusta ja sammutin valot. Laivan moottori jyskytti tasaisesti. Vuode oli mukavan pehmeä. Potkuriin menevä voimansiirtoakseli synnytti laivan runkoon tutinan johon oli levollista nuhkahtaa.

Lauantai

27. Syyskuuta 2008

Aamulla aurinko paistoi kirkkaasti Silja Galaxyn lipuessa Tukholman kallioisten luotojen välistä. Raatihuoneen kullattu kupoli kimalsi auringonvalossa. Vanha kotikaupunkini näytti samalta jollaiseksi olin sen jättänyt vain muutama kuukausi sitten. Terävät kirkontornit puhkoivat taivasta ja valkoiset pilvivanat piirsivät kaaria korkealle kaupungin yläpuolelle. Hengitin raikasta meri-ilmaa. Tunnustelin, että takapihaltani kavamani revolveri oli varmasti yhä repussani.

Laiva alkoi kääntyä ja peruuttaa satamaan. Uusgoottilaisen kirkon ja rantakadun talorivistön oikeassa laidassa, lähellä Grönalundia huomioni kiinnitti häiritsevä piirre. Talorivistön monivärinen yleisilme: vaalea, keltainen, vaalea ruskea, päättyi muista erottuvaan sävyyn. Sen hetkisessä mielentilassa talo erottui huutomerkkinä muista taloista. Talo oli verenpunainen. Se erottui kaupunkiprofiilista hätkähdyttävällä tavalla ja sai minut levottomaksi. Mieleni tulkitsi talon tulevan tekoni symboliksi. Minun oli pakotettava itseni jatkamaan päättämälläni linjalla. Laiva kolahti vaimeasti satamaan. Käänsin katseeni pois verisestä talosta. Laskeuduin rappuset alas kannelta.

Poistuin terminaalista. Kiipesin sataman vierestä nousevan kallion laella olevalle näköalakahvilalle. Istuessani terassin pöydässä ja katsellessani Tukholman silhuettia, minut valtasi vuosikymmenten takainen muisto. Se oli arpi, amputaatio, tekoraaja, eikä mikään sana ei ollut oikea. Se ilta muutti minun ja monen muun maailmaa.

Palasin vuosikymmenten taakse. Aikaan jolloin olin pelkkä orpo nulikka Tukholman yössä. Mikäli silloin olisin haaveillut oikeasta elämästä, olisivat vaihtoehtoni olleet vähissä. Olin vasta neljäntoista ikäinen hylkiö, joka hädin tuskin osasi lukea. Olin koukussa pahoihin aineisiin, heroiiniin, amfetamiiniin, oopiumiin, morfiiniin, lista oli pidempi kuin talviyö. Pysyin hengissä pyörimällä Abrahamin leirissä. Hänen bisneksensä olivat minun bisneksiäni, hän toimitti ja minä möin, mutta luoja tietää että bisneksiä oli muitakin. Niin kuin tämä, en tiedä mistä tilaus tuli, mutta jälkeenpäin olen kuullut palkkion olleen sitä suuruusluokkaa ,ettei se voinut tulla mistään muualta kuin Yhdysvalloista.

Aabraham käytti ahdinkoani hyväkseen. Hän houkutteli minut siihen suurella rahalla, aivopesi ja koulutti minusta tappajan. Vaikka tietenkin vastuu oli yksin minun.

Muistin yön kuin se kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Sinä iltana vihmoi räntää. Olin saanut puhelun Aabrahamilta joka sanoi hetken koittaneen. Hän sanoi tulevansa hakemaan minua. Kohta pihaani kurvasi sininen volvo. Hyppäsin kyytiin. Autossa oli Aabrahamin lisäksi toinen mies, hänellä oli tumma huppari. Hän oli melkein yhtä nuori kuin minä ja näytti venäläiseltä. Hän oli Vasil.

– Pistä nuo yllesi, Aabraham oli sanonut eikä hänen äänessään ollut enää sitä voimaa mikä siinä oli kaikunut ennen. Tajusin jälkeenpäin että häntä hävetti. Katsoin mitä hän oli laskenut syliini. Siinä oli huppari, peruukki, nahalla päällystetty kotelo ja kasvomaalia. – Nopeasti. Aabraham sanoi.

Puin vaatteet päälleni ja painoin päähäni peruukin. Sitten avasin kotelon. Sisältä paljastui suuri metallinkiiltoinen revolveri. Se oli Smith & Swesson 357. Otin aseen käteeni ja aukaisin rullan tottuneesti.

– Se on ladattu, mutta luodit ovat pelkkiä paukkupatruunoja. Aabraham sanoi. – Sinun pitää pelotella erästä vaikutusvaltaista henkilöä. Hän ei ole maksanut velkojaan.

Otin kasvomaalin ja katoin kysyvästi. Silloin vieressäni istuva Vasil otti maalin ja alkoi sivellä sitä kasvoilleni.

– Me teemme sinusta vanhemman näköisen, Niin etteivät silminnäkjät varmasti saa sinusta oikeita tuntomerkkejä. Päähäni laitettiin tumma peruukki. Vaikka olin vasta neljäntoista, olin huomattavasti ikäisiäni pidempi. Olin nuori ja roteva, kiitos sen että olin viimein pääsyt eroon ainesta.

Katsoin peiliin Vasilin saatua työnsä loppuun. Hätkähdin. Näytin todellakin nelikymppiseltä mieheltä. Minulla oli tummat hiukset ja viikset, jotka Vasil oli teipannut ylähuuleeni. – Oikein hyvä. Ja nyt kuuntelet tarkasti, Aabraham sanoi.

Tunnin kuluttua istuimme autossa elokuvateatterin edessä. Odotimme. Kello yhdentoista jälkeen elokuvateatteri alkoi tyhjentyä. Aabraham osoitti minulle kohteena olevan pariskunnan ja nyökkäsin. En tuntenut heitä. Sovimme kohtaavamme tehtävän jälkeen kuninkaallisen kirjaston lähellä. Astuin ulos autosta Tukholman helmikuiseen iltaan. Asetuin puiden varjoihin.

Käteni tärisivät kylmästä, jännityksestä ja siitä etten ollut ottanut piikkiä moniin viikkoihin. Kädessäni oli kylmä rauta, se oli piilossa mytyn alla. Kylmä metallinen piippu painoi ihoani vasten. Ei se ollut lasten ase, se oli suuri hervoton möykky. Vasil ja jotkut muut olivat sanoneet että ase oli aikuisen miehen merkki. Koska olin lapsi itsekin, minä uskoin ja otin aseen ylevästi käteeni.

Minun pitäisi siis pelotella. Vaikka olin vain pieni lapsi, narkki ja naiivi. Miten minä olisin saattanut epäillä ihmisiä, jotka pitivät minut hengissä, antoivat huumeita, suojelusta ja ruokaa?

Muistikuvani tärävöityivät kun tapahtumat alkoivat vyöryä lävitseni. Seisoin jälleen talon seinustalla kun näin parin kävelevän ulos teatterista ja kääntyvän sivukadulle. Kiiruhdin heidän peräänsä kadun toista puolta. Kävelin kaksi korttelia heidän edelleen. Katu oli pitkä ja autio, odotin sopivampaa kulmausta, sellainen tulisi aina lopulta. En uhrannut ajatustakaan pariskunnalle. Minulle he olivat merkityksettömiä. En edes tiennyt keitä he olivat. Halusin vain rahani jotka saisin työn jälkeen.

Näin tilanteen mielessäni kuin se olisi polttomerkitty aivoihini. Seisoin kadunkulmassa ja odotin että he kulkisivat ohitse. Kuulin lähestyvät askeleet. Syöksyin heidän taaksensa juuri kun he tulivat kohdalle. Tähtäsin miestä ja painoin liipaisimesta. Kuului valtava jysäys kun ase laukesi. Nähdessäni miehen vaipuvan maahan minut valtasi shokki. Ei paukkupatruunoista pitänyt ihmisen lyyhistyä. Nainen kumartui miehensä puoleen. Painoin hädissäni liipaisinta uudelleen. Onneksi tällä kertaa laukaus meni ohi. Se vain raapaisi naisen selkää. Seisoin paikoillani kauhusta jäykkänä. Nainen alkoi huutaa apua. Päässäni takoi vain Aabrahamin sanat: – Ne ovat vain paukkupatruunoita. Juoksin tunnelgatania pitkin ja kiipesin ylös portaita. Päästyäni portaat ylös Kinggsgatanille vetäydyin varjoihin ja jäin seuraamaan tilannetta. Paikalle oli kerääntynyt väkeä.

– Soittakaa ambulanssi.

– Hyvä luoja! Ettekö te tunnista kuka hän on!

– Hän on Olof Palme!

Korvissani humisi laukauksen jälkeen. Tekoni syöksyi tajuntaani. Minua oli huijattu törkeästi! Lapsuuden loppu. Juoksin niin lujaa kuin kykenin pitkin kujia, kyyneleten valuessa silmistäni. Kadunkulmassa törmäsin naiseen. – Saatanan mutakuono, tämä huusi perääni. Jatkoin juoksuani. Käännyin ja käännyin kunnes olin sovitussa paikassa. Sininen Volvo oli pelastukseni, mutta samalla se oli silmittömän vihani kohde.

Paiskasin aseen Vasilia päin ja aloin lyödä häntä kun en Aabrahamia uskaltanut. – Helveten! Satans jävla! huusin ja potkin auton sisätiloja. Aabraham heitti piikin takapenkille ja kaasutti auton moottoritielle.

Myöhemmin heräsin Luulajasta. Auto oli talon pihassa ja Vasil ja Aabraham läiskivät minua hereille tajuttomuudestani. Minulle annettiin käyttööni omakotitalo jossa minun oli määrä odotella kohun hiljentymistä.

Aabraham selitti miksi oli valehdellut paukkupatruunoista. Hän sanoi että siten pysyisin rauhallisena ja se helpottaisi tehtävääni. Häe ei uskonut minun suostuvan ampumaan oikeilla luodeilla. Korvaukseksi valheestaan hän antoi minulle miljoona kruunua mikä teki minusta kenties sen hetken rikkaimman Ruotsalaisen neljätoistavuotiaan. Sillä summalla Aabraham ajatteli saavansa minut hiljaiseksi. Hän sanoi että tapahtumat olivat hinta siitä että pääsin irti huonosta elämästäni. Hän sanoi pelastaneensa minut vaikka tiesikin hinnan korkeaksi. Eikä hän ollut väärässä siinäkään. Harvoin hän oli. Sinä iltana otin viimeisen piikkini.

Aabraham ja Vasil palasivat takaisin Tukholmaan. Poltin rekvisiitan, perukkin, viikset ja kaikki vaatteet talon takassa. Revolverin kätkin talon pihamaalle. Tultuaan takaisin viikon päästä Aabraham sanoin selvittäneensä asiat osaltani parhain päin. Minun piti viettää ainakin vuosi hiljaiselämää. Siksi ajaksi hän pestasi minulle yksityisopettajan. Opiskelin kieliä ja taloutta. Aabraham sanoi että minusta oli tuleva hänen pankkinsa työntekijä. Eikä hän ollut väärässä siinäkään. Pääsin eroon huumeista ja entisestä elämästäni kuin käärme liian pieneksi käyneestä nahastaan.

Palauduin muistoistani. Istuin jälleen näköalakahvilan terassilla. Tilasin taksin ja ajoin Etelä-Tukholman hienostoalueen tuntumaan. Annoin kuskille tippiä, mutta riittävän vähän ettei hän olisi painanut sitä mieleensä. Kävelin pitkän matkan ja ohitin Aabrahamin talon. Näin hänen asunnossaan palavan valon. Tiesin hänen tavastaan istua pihaparvekkeen nojatuolissa iltaisin sikarilla. Tein huomioita ja katsoin missä mikäkin asia sijaitsi. Sitten piirsin kaduista kartan ja etsin parhaan paikan, josta ampua kuolettavat laukaukset. Siirryin läheiseen kirjastoon. Kelasin suunnitelmani, tarkistin aikatauluja miten poistuisin ja laadin kolme erilaista suunnitelmaa mikäli jokin menisi pieleen.

Pimeän tultua lähdin liikkeelle päämääränäni Aabraham Juniorin talo. Siirryin pensaiden välistä valitsemaani piilopaikkaan ja kaivoin revolverin taskusta. Revolveri oli sama jolla olin ampunut Olof Palmen. Kiersin revolveriin äänenvaimentimen ja latasin rullan täyteen. Tältä etäisyydeltä oli vaikeaa osua suurikaliiberisella revolverilla, varsinkin, kun siinä oli vaimennin. Minun oli hivuttauduttava lähemmäs kun hän tulisi ulos.

Puoli yhdeltä se tapahtui. Aabraham Junior asteli parvekkeelle ja sytytti sikarinsa. Tiesin minulla olevan runsaasti aikaa. Juniorin sikarit paloivat hitaasti. Ryömin eteenpäin varoen liikuttamasta pensaista. Juniorilla on riittävästi katseltavaa Tukholman yösilhuetissa joten arvelin saavani edetä rauhassa. Kohta olin noin kymmenen metrin päässä parvekkeelta. Tästä olisi helppo naulata Juniori kolmella laukauksella.

Nostin piipun ja tähtäsin päähän. Seuraavat lataisin vartaloon rullan tyhjäksi.

Äkkiä aloin epäröidä. Mitä helvettiä olin tekemässä? Minä olin luvannut olla tappamatta koskaan enää. Palme oli ensimmäinen ja Vasil viimeinen ihminen, jonka hengen käteni riistäisivät. Laskin aseeni. Minun oli kylmä. Kaipasin Juliaa.

Äkkiä kuului laukaus. Aivan läheltä.

Junior lyyhistyi parvekkeella.

Kuulin rapinaa vierestäni ja säntäsin perään. Halusin nähdä kuka ampuja. Syöksyin pusikosta suoraan ampujan kimppuun ja kaadoin hänet maahan. Tarrasin ampujasta kiinni kaksin käsin. Pienen painin jälkeen pääsin voitolle niin että näin hänen kasvonsa.

– Mitä helvettiä? Box?

– Päästä irti.

– Mitä sinä täällä teet? Miksi sinä hänet tapoit?

– Ei kuulu sinulle. Box sanoi ja huomasin puoliksi kuivuneen kyyneleen hänen silmäkulmassaan.

– Minun on saatava tietää. Ei tässä muuten mitään järkeä ole. Päästin hänestä irti.

– Tuo perkeleen eläin raiskasi siskoni. Box nousi ylös. – Olen aina vihannut Junioria. 

– Miten hitossa sinä satuit tänne samaan aikaan kuin minä?

– Se ei ollut sattumaa. Minä seurasin sinua. Juniori käski minun tehdä niin. Seurasin sinua Suomesta asti. Vasta laivalla tajusin mitä sinulla oli mielessäsi. Kuulin silloin pihallasi, kuinka Aabraham kiristi sinua ja tiesin että olit tehnyt sen ennenkin. Mutta silloin olit vasta lapsi. Arvelin ettet tekisi sitä enää. Siksi päätin puuttua tilanteeseen. Ja tehdä se itse jos sinä perääntyisit.

– Et siis kanna kaunaa Vasilista?

– Vasilista? En, me emme halunneet tulla perimään sinulta niitä rahoja, mutta Junior pakotti. Hän uhkasi ties millä jos emme tee niin kuin hän käski. Asiat kääntyivät ikävästi mutta ei se ollut sinun syysi.

– Antaa olla. Olemmeko me nyt sujut?

Box nyökkäsi.

– Pärjäätkö sinä? Eivätkö he lähde perääsi? Sanoin ja osoitin parvekkeelle jossa liuta Juniorin henkivartijoita kurkisteli jo kaiteen ulkopuolelle. Kohta he hoksaisivat suunnan josta laukaukset olivat tulleet.

– Pärjään. Olen päättänyt palata takaisin Argentiinaan. Aika alkoi olla vähissä. Meidän oli häivyttävä paikalta.

– Hyvää kotimatkaa. Vie terveisiä. Sanoin ja mietin miten merkillinen mies Box oli ja miten huonosti olin hänet arvioinut. Olin kuullut huhuja joiden mukaan hänen äitinsä olisi ollut koomassa Boxin raskauden loppuajan ja aina kuolemaansa asti. Boxille hänen äitinsä jäi pelkäksi alustaksi josta hän oli tullut, hänelle ei ollut mitään muistikuvia itse äidin persoonasta. Boxin veljet olivat töissä Bolivian hopeakaivoksissa, mutta kokonsa takia Boxia ei kaivoksille hyväksytty. Boxin ja hänen kaksoissisarensa, joka oli myös kääpiö, oli etsittävä elantonsa muualta.

– Vien. Vaya Con Dios. Box sanoi ja katosi pimeyteen.

Kotimatkalla iltalaivalla seisoin jälleen laivan kannella katsellen kun laiva lipui pois satamasta. Iltahämyisessä Tukholman profiilissa piirtyvä punainen talo sulautui nyt neutraalisti muiden talojen joukkoon. Se tuntui kuin anteeksi annolta järjettömälle päähänpistolleni. Nyt ihmettelin sitä kuin se olisi ollut toisen ihmisen idea. Olinko ollut valmis tekemään murhan? Olisinko minä lopultakaan painanut liipaisimesta? Ehkä minä halusin mennä puistoon katsomaan Junioria piipun tähtäimen läpi? Ehkä se olisi tuonut minulle jonkin vastauksen mitä piti tehdä? Asia jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Box oli päättänyt puuttua tilanteeseen. Abraham Junior oli poissa. Mutta tiesinkö minä nyt mitä minun oli tehtävä seuraavaksi? Tiesinkö minä?

Kuu alkoi purjehtia näkyville horisontin takaa ja laiva seilasi syvemmille vesille. Katselin valon leikkiä matalissa kallioluodoissa ja lintujen lyhyitä pyrähdyksiä. Sitten otin puhelimen takkini taskusta ja valitsin Julian numeron.

Kun Julia vastasi, kerroin kaiken, aivan kaiken. Linnan juhlat ja syyni Tukholmaan tulolle ja vieläpä Palmen murhan vuosia sitten. Oloni oli kuin perseelle potkitulla ketulla, mutta annoin sanojen tulla. Ne sinkosivat suustani kuin vankeina olleet demonit. Ne pyrähtivät kurkustani ja kieleni alta ja vapauttivat minut sana sanan jälkeen. Demonien tilalle sisälleni virtasi raikasta meri-ilmaa joka tunkeutui jokaiseen soluuni ja puhdisti sieluni. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin kun olin lopettanut kertomukseni ja jäänyt kuuntelemaan Julian vastausta.

– Minä en osaa sanoa Aleksi. Minun täytyy ajatella. Minä olen järkyttynyt. Minä lähden pois vähäksi aikaa. En ole täällä kun palaat.

– Soita sitten kun olet sulatellut asiaa, sanoin ja tunsin kuinka tuuli tarttui poskipäihini ja heitti kyyneleet alas meren tyrskyihin jossa suolavesi sekoittui suolaiseen. – Anna minulle vielä mahdollisuus, lisäsin vielä ja suljin luurin. Seisoin kannella vielä kauan veden hyökyjä katsellen. Kun kävelin rappusia alas oli alkanut sataa ja kännykkääni ilmestynyt viesti: Senkin valehteleva paska!

Sunnuntai

28. Syyskuuta 2008

Heräsin varhain aamulla ennen kuin laiva saapui satamaan. Nousin ylös ja menin uimaan laivan allasosastolle. Osasolla oli hiljaista. Suurin osa matkustajista poti krapulaansa koko yön tanssimisen jälkeen.

Uin pitkin vedoin altaassa. Heittelin vettä kiukaalle ja verhouduin höyryyn. Minä olin liannut vanhan itseni ja halusin puhdistautua. Mutta peseytymiseen tä olei riittäisi pelkkä saunominen. Kuuma höyry kapaloi minut syliinsä. Minun oli ajateltava ja se väsytti minua. Jatkuva rahan ajatteleminen oli tehnyt minut kylmäksi. Raha oli päämäärä ilman tarkoitusta. Se sai kaiken näyttämään välineiltä, joiden tehtävä oli ansaita lisää rahaa.

Lisäksi päähäni oli tullut idea. Kenties idea oli huono mutta sitä kannatti kuitenkin kokeilla. Minä mietin ja mietin saunan hämärässä ja hiljalleen alkoi sisälleni valmistua suunnitelma. Aavistus siitä, mitä oli tehtävä.

Laiva saapui satamaan. Otin tolpalta taksin. Päätin mennä Meseretin luokse viimeisen kerran.

Onnekseni hänen vastaanottonsa ovi oli auki. Meseretillä ei ollut juuri nyt asiakkaita. Meseret istui pöydällä ja selasi naistenlehteä.

– Hei, sinä näytät kaamealta. Mitä sinulle on tapahtunut?

– Kiitos vain rehellisyydestä.

– Mitä sinä nyt haluat?

– Haluan että katsomme tulevaisuuteeni kerran vielä. Viimeisen kerran.

– Sitä ei voi tehdä useasti. Se on vaarallista. Aivot eivät kestä jatkuvaa tulevaisuudelle altistusta. Sinulle voi tulla veritulppa. Sitä paitsi raha ei tee onnelliseksi jos sinä sitä varten tulevaisuutesi haluat nähdä.

– Se on hyvä pitää mielessä. Mutta minä todella vaadin että me teemme sen vielä kerran.

– Hyvä on.

Istuin jälleen syvennyksessä. Meseret suoritti rituaalit, pirskoi verta, sytytti suitsukkeet ja syötti minulle ainetta. Vaihdoin todellisuutta. Maalasin verta kasvoilleni ja hengitin syvään. Tuttu näky ilmestyi jälleen eteeni. Olin oppinut paremmaksi, kykenin liikkumaan kuvavirrassa haluamallani tavalla. Ensimmäiseksi halusin löytää tulevaisuudestani Julian. Selasin kuvia nopesti ja etsin Juliaa epätoivoisesti. Ohitseni vilisi ihmiskasvoja nopeaan tahtiin. Sitten näin kaukana olevan tutun hahmon. Kiisin hänen luokseen. Se oli Julia! Katsoin häntä ja hän katsoi minua. Tiesin että me yhä olimme yhdessä. Katsoin ympärilleni, olimme hiekkarannalla. Äkkiä selkäni takaa ilmestyi pieni tyttö. Hän oli terve vaikka aristi hieman toista jalkaansa. Me olimme kaikki yhdessä! Julia oli tullut takaisin!

Kun Julian paluu oli varmistunut, aloin etsiä muuta. Etsin talouteen viittaavia kuvia ja maailmoja. Syöksyin dollareiden ja eurojen virtaan. Kurssikäyriä ja numeroita alkoi kieppua tajunnassani kuin kosken pauhut. Löysin jonkin, joka näytti indexiltä ja aloin seurata sen polkua. Kohta silmieni eteen avautui Dow Jones ja lopulta dax. Aukaisin mieleni täyteen kirkkauteen ja näin sen. Elävän piirturin, jonka siniset janat hehkuivat pimeydessä akselistonsa yllä kimallellen.

Hallusinaatiot voimistuivat. Tunsin koostuvani numeroista. Olin kuin miljardeista ja taas miljardeista pikku numeroista koostunut olento muuttuen yhdeksi kosmiseksi laskutoimituskeksi. Muutuin kaksiulotteiseksi viivaksi, samaistin itseni Daxiin. Muutuin koko olemukseltani ja tietoisuudeltani indeksiksi. Tunsin sen nousut ja laskut, sen terävät kaksoishuiput ja huimat jyrkänteet. Kykenin aistimaan talouden sykkeen indeksin vyöryessä vuoristorataansa. Korvani löivät lukkoon kun dax nousi taivaisiin ja otti mittaa vahoista ennätyksistään. Kykenin etenemään daxia vaivattomasti kuin olisin ollut osa sitä. Se värähteli sydämenlyöntieni tahdissa. Tajuntani oli yhtä kuin kaikki huomisen maailmat ja kykenin elämään niissä. Ahmin näyistäni kaiken muistiini. Painoin tarkoin mieleeni jokaisen Daxin mäen ja kuopan. Sain näystä täydellisen otteen ja saatoin painaa sen tarkoin mieleeni.

Havahduin hereille.

Meseret istui edessäni.– Nenästäsi tulee verta, Meseret sanoi ja ojensi pyyhettä. Nuolaisin ja tunsin veren metallisen maun. Pyyhkin veren huuliltani ja nenästäni. – Minä varoitin sinua! Sinun täytyy mennä sairaalaan tutkittavaksi.

– Antaa olla. Minä olen kunnossa.

Makasin vielä lattialla ja pyyhin verta lakanaani. Halusin vain levätä, aivoni olivat kuin sähköiskujen kourissa. Yritin nousta ylös mutta rojahdin takasin makuulleni. – Minun pitää huilata hetki. Mitä jos kertoisit sillä aikaa lisää Solarismista?

– Hyvä on. Kerron jos sinä lupaat maata rauhallisesti paikoillasi.

– Ihmiselle voidaan antaa erilaisia viitekehyksiä joista häntä voidaan tarkastella. Yksikään niistä ei anna täydellistä kuvaa. Vasta kun on monia näkökulmia yhdessä niin kuva parantuu huomattavasti. Solaristit jakavat nämä katsantokannat kolmeen. yhteisölliseen, taloudelliseen ja tieteelliseen. Niiden yhteistyö tuottaa parhaan tuloksen.

Solaristit haluavat koko maailmaan löyhän liittovaltion. Uskonnollisen, matkustamisen ja sananvapaude lutuksen jokakaikkialle maailmaan. Yleissivistävän koulutuksen joka pystyy maailmanrauhan takaamiseksi riisumaan ihmiskunnan aseista. Estämään ihmisten satuttamasta itse itseään. Yhteiskunta on laitettava palkitsemaan kansalaisiaan järkevyydestä ja rauhasta eikä vihamielisyydestä ja typeryydestä. 

Uskontojen välille on luotava rauha ja ymmärrettävä että ne ovat kaikki peräisin samasta lähteestä. Tunteesta suurta maailman mysteeriä kohtaan. Siitä ovat ammentaneet kaikki suuret ajattelijat. Solaristi on sopusoinnussa eri uskontojen, kansallisuuksien, poliittisten ajatuste ja rotujen kanssa. Solaristi pyrkii aina ja kaikessa luopumaan ennakkoluuloista ja korottaa oikeudenmukaisuuden vallitsevaksi periaatteeksi.

Solaristi ymmärtää että vaikka talouden on saatava kasvaa villisti ja vapaasti on sitä ohjattava suuntaan, jossa sen koko ihmiskuntaa hyödyntävä vaikutus. Kaikkien mahdollisuuksien mukaan tämän tulisi tapahtua itsesäätelynä mutta ohjailua on tehtävä tarpeen mukaan. Tehokkuutta nostetaan hyvinvoinnin kärsimättä. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on inhimillistettävä ja maailmaan luotava toimiva ja yksinkertainen palkkajärjestelmä. Ihmisten viihtyvyys, fyysinen ja henkinen hyvinvointi on nostettava työn tuottavuuden rinnalle ja luotava kattavat säännöt. Ihmiskuntaan on luotava universaali rauha jossa sotaponnistusten energia suunnattava yhteiseen rakentamiseen. Poliittista neuvottelukykyä parannetaan sosiaalisilla foorumeilla joissa asiantuntijat auttavat sovun solmimista.

– Koulutuksessa perehdytetään lääketieteeseen ja biologiseen näkemykseen ihmisestä. Se auttaa ihmisiä ymmärtäämään tekojaan erilaisten hormonien ja tunteiden säätelyn alaisina. Lapsen asema on erittäin tärkeä ensimmäiset viisi vuotta, silloin lapsi kehittyy ja muodostaa pohjan koko loppuelämälleen. Yhteiskunnan on varmistettava lapsen asema vaikka rahat olisivat kuinka lopussa. Meidän on lopetettava elämästä lasetemme kustannutksella. Meidän on satsattava heihin kaikki jotta voimme turvata ihmiskunnan tulevaisuuden.

– Kuulostaa että siihen on kasattu kaikki hyvät. Ideologia joka maksimoi mukavuuden ja minimoi työn.

– Periaatteessa Solaris onkin ideologia, jota ei voi koskaan saavuttaa mutta johon on syytä pyrkiä. Se ei minimoi työtä vaan maksimoi sen motivoitumisen ja luovuuden kustannuksella. Koneet voidaan laittaa tekemään kaikki liukuhihnatyö, mutta ihmisen osa on olla luova. On luotava yksinkerainen lakijärjestelmä jonka kaikki kykenevät omaksumaan vaivatta. On järkevää tehdä ensin talosta piirrustukset ennen kuin alkaa rakentaa. Rakentaminen on mielekkäämpää kun tulos on tiedossa. Ihmiset tarvitsevat ihanteita ja päämääriä. Ilman niitä ei työssä ole mitään järkeä. Jos haluaa päästä kuuhun, on kurkoteltava tähtiin.

– Talous otetaan vakavasti, koska se on aineellisen ja henkisen hyvinvointiin sekä rauhallisen yhteistyön tärkeimpiä tukijalkoja.

– Entä jos haluan tulevaisuudessa lahjoittaa Solarikselle omaisuutta. Miten se on mahdollista? Missä heidän johtajansa ovat?

– Solaristeilla ei ole johtajia. Järjestelmän hallinnossa olevilla ei ole minkäänlaista erityisasemaa saati etuisuuksia. He ovat tavallisia ihmisiä omissa töissään eivätkä he saa edes palkkaa, kulukorvauksia kylläkin.

– Mistä solaristin sitten tunnistaa?

– He ovat niitä jotka hymyilevät, Meseret vastasi arvoituksellisesti.

Aloin voida paremmin. Päässäni ei enää huimannut ja nousin ylös. – Tuo solarismi kuulostaa kannatettavalta ajatukselta. Minun on nyt lähdettävä. Kiitos sinulle. Halasin Meseretiä. Sitten puin vaatteeni ja astuin ulos.

Istuessani taksissa koin toivoa Meseretin kertomasta uudesta liikehdinnästä. Se oli kuin pieni valonpilkahdus synkässä syysyössä. Kaikki maailman ihmiset eivät ajatelleetkaan pelkästään omaa etuaan, eivätkä kaikki alistuneet orjiksi liukuhihnatyöhön.

Jatkoin oman suunnitelmani toteuttamista. Pyysin kuljettajaa ajamaan työpaikalleni. Perilla maksoin taksin pois ja astelin pankin ovista sisään. Oli sunnuntai ja pankkirakennuksen ikkunat olivat pimeinä. Minulla oli avain mukanani. Sisällä oli hiljaista, vain kattotuulettimien tasainen humina kantautui korviini. Murtauduin Veeran työhuoneeseen ja aukaisin hänen koneensa. Viivyin rakennuksessa lähes kaksi tuntia. Sitten kävelin kotiin.

Julia saapui myöhään illalla. Hän oli ollut yötä ystävänsä luona. Olin häntä vastassa linja-autoasemalla. Hän ei katsonut minuun päinkään.. Otin hänen matkalaukkunsa ja laitoin sen autoon. Ajoimme ääneti kotiimme.

Kotona Julia purki laukkunsa. Julia oli epäsukoinen edelleen. Hänen kasvoilleen oli jäätynyt järkyttynyt ilme. Pitkään aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Laksin käteni hänen olkapäälleen ja yritin halata.

– Perkeleen paskan paska. Hän alkoi huutaa ja potkia. – Minä en usko tätä todeksi!

Otin hänet syliin ja ohjasin sänkyyn. Makasimme molemmat selällämme kattoon tuijottaen.

– Voitko sinä milloinkaan antaa minulle anteeksi? kysyin.

– Sinun pitää ilmoittautua. Sinä olet murhaaja, hän sähisi..

– Ei se muuta mitään eikä hyödytä. Olen tehnyt sen jo ajat sitten.

– Mitä tarkoitat?

– Minä olin silloin lapsi. Syyntakeeton. Ruotsin oikeusjärjestelmä ei halua rangaista minua enää mitenkään. Sitä paitsi minä olen jo rangaistukseni kärsinyt. Luoja tietää että olen…

– Entä ruotsin media? Miksei lehdistö tiedä asiasta?

– Hallituksen edustajat halusivat salata sen. Heillä oli jo murhaaja, Petterson, Mitä he enää tekisivät minulle, joka olin silloin pelkkä lapsi. Heille riitti tieto ja Pettersson. Hän oli jo ottanut syyn niskoilleen. He poistivat minut listoilta. Kaikilta listoilta ja antoivat minulle normaalin elämän.

– Sehän on uskomatonta.

Julia oli hetken hiljaa. Hänen huulensa vapisi. – Ja sinä menit ja todella nait niiden huorien kanssa?

– Julia. Minä olen pahoillani.

Myöhemmin Julia rauhoittui. Makasimme sängyllä vierekkäin. – Sinulla on terveytesi. Perhe ja ystävät. Lapsi joka tarvitsee sinua. Luonto. Minä rakastan sinua Aleksi. Sinun pitää sanoutua irti siitä työpaikasta ja ruveta tekemään jotain sellaista, jossa voit ajatella jotain muuta kuin rahaa. Älä tee sellaista tuskaa meille ja itsellesi.

Valvoimme koko yön toistemme sylissä.

Maanantai

29. Syyskuuta 2008

Syksyinen aamu oli paksun sumuverhon peitossa. Heräsin jo kuudelta. Puin verytteluasun ja juoksin pitkän lenkin. Tiesin että tästä päivästä elämäni muuttaisi suuntaansa. Palasin sisälle, otin suihkun ja söin aamiaisen.

Aamupalaverissa Veera istui pari penkkiriviä minun edessäni. Silloin tällöin hän kääntyi penkissään ja loi minuun levottomia katseita.. Hänen ilmeensä oli outo ja kasvot punehtuneet. Kaikki lähistöllä istuvat aistivat sen rätisevän varauksellisuuden joka Veeraa ympäröi.

Kun muodollisuudet oli hoidettu ja palaveri saatu päätökseen Veera asteli viereeni.

– Aleksi. Tule heti huoneeseeni. Veera sanoi äänellä, jolla olisi saanut sotajoukonkin perääntymään. Hän kääntyi ympäri ja lähti marssimaan huonettaan kohti edes tarkistamatta seurasinko häntä. Hänen ei tarvinnut.

Nousin hitaasti paikaltani ylös. Kävelin Veeran huoneeseen ovesta joka oli jätetty auki. Suljin oven huolellisesti ja valitsin sohvan huoneen sivulta ja istuuduin.

Veera hengitti syvään. – Miksi sinä olet murtautunut minun tietokoneeseeni?

Olin pitkän aikaa hiljaa. – Sijoitin pankin varjoa uudelleen.

– Miksi helvetissä? Veera löi nyrkin pöytään niin että huoneen lasit sälähtivät.

– Koska arvelen sijoitusten tuottavan paljon rahaa.

– Älä jauha paskaa minulle! Hänen suunsa oli ammollaan ja hän katsoi tuimasti kuin hyökkäävä harmaakarhu.

Rykäisin kurkkuani. – Totta se on.

– Oletko tullut hulluksi? Minä soitan poliisit, nyt heti.

– Kaikki tämän pankin likvidit varat ovat tällä hetkellä kiinni daxissa. Lyhyeksi myydyissä osakkeissa, myyntiwarranteissa ja osakejohdannaisissa. Järjestelin myös pankin lainapapereita joilla myös asuntovelat ovat kiinni daxissa. Mikäli dax lähtee laskuun, niin kuin arvelen sen tekevän, pankki tienaa omaisuuden.

Veeran naama punehtui silmin nähden yhä enemmän. – Mitä helvetin pelleilyä tämä on?! Veeran ilme oli epäuskoinen.

– Kaikkea muuta kuin pelleilyä, sanoin ja nojauduin rennosti sohvalle.

– Mitä paskaa? Minähän varoitin niistä riskeistä. Olet hullu, me tietenkin mitätöimme ne kaupat.

Pudistin päätäni. – Tämän pelin me katsomme loppuun. Ja siitä pelistä minulle on ohjattu kymmenen prosentin siivu. Olen sentään yhä pankin työntekijä. Turha jäljittää varoja, sillä ne ovat Sveitsiläisille tileille. Lisäksi neljäkymmentä prosenttia tuotoista siirtyy solaristeille. Pankki saa pitää loput viisikymmentä prosenttia. Minusta se on vähintäänkin kohtuullista.

– Kuvitteletko olevasi joku ennustaja?

– Mitäpä sillä on väliä. Eikä sillä sinulle ole mitään merkitystä. Sen sijaan ennustan että sinä istut jonkun aikaa vankilassa.

Huoneeseen astui kaksi poliisia. He laittoivat Veeran käsirautoihin. Veera katsoi poliiseja ja minua järkyttyneenä eikä saanut sanaa suustaan.

Patrikin lippaassa olleet todisteet olivat puhuneet puolestaan. Tekaistuja syytöksiä jotka olivat laittaneet viattomia vankilaan. Patrik oli tehnyt hyvää työtä todisteiden hankinnassa. Toimitettuani lippaan aamulla poliisilaitokselle ja selitettyä kaiken minkä tiesin, he olivat luvanneet minulle kaksi tuntia aikaa ennen pidätystä.

Maanantai

11. lokakuuta 2008

Aurinko punnersi horisontin yläpuolelle kun ohjasin vanhan, maaleiltaan halkeilleen purjeveneemme ulos jokisuulla olevasta laituristaan. Ajoimme moottoreilla kauemmas ulapalle, jossa voisi nostaa purjeet. Masto kiilsi auringossa ja auringon säteet laskeutuivat mastoa alaspäin paistaen lopulta kasvoillemme. Koko saaristo kylpi auringonvalossa.

Julia istui laidassa ja piteli käsineissään höyryävää kahvikuppia. Nostin purjeet ja vene kallistui. Purjeisiin painava tuuli siirtyi köliin veden pidätellessä sitä paikoillaan. Tuulen voimalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin siirtää se alusta eteenpäin vieväksi voimaksi. Ohjasin peräsimellä voimien suuntaan ja pyöritin ruoria. Kohta purjeveneen keula alkoi siirtyä kohti etelää.

Olimme olleet yön Amsterdamin satamassa. Kädessäni oli kioskilta nappaamani sanomalehti. Aukaisin taloussivut ja katsoin pörssikurssien arvot menneeltä viikolta. Lokakuun ensimmäisellä viikolla 2008 Dow Jones oli tehnyt historian suurimman päiväpudotuksensa ja pörssi romahtanut yli 800 pistettä. Seuraavina päivinä pudotusta oli tullut lisää. Sellaista menoa ei ollut ollut sitten vuoden 1923. Tein päässäni nopean laskutoimituksen ja aloin hymyillä. Meidän ei enää tarvinnut huolehtia raha-asioista. Ei enää milloinkaan.

Julia istuutui viereeni.

– Mitä sanoisit jos purjehtisimme johonkin kauas?

– Kuten minne?

– Vaikka Samoalle. Jonnekin missä lapsella olisi lämpimät oltavat.

– Pääseekö tällä paatilla sinne asti?

– Tällä pääsee vaikka tähtiin asti.

LIITTEET:

Eurooppa vältti pankkiromahduksen viime hetkellä

8.9.2009 5:27

STT

Riski eurooppalaisen pankkijärjestelmän romahdukseen oli suuri, Jyrki Katainen sanoo.

Euroopan talous kävi valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok) mukaan kuilun partaalla viime syksynä. Katainen kertoo Savon Sanomien tällä viikolla ilmestyvässä erikoisnumerossa tilanteen näyttäneen hetken niin lohduttomalta, että koko eurooppalainen pankkijärjestelmä saattaisi kaatua.

"Oltiin ihan muutaman päivän päässä totaalikatastrofista, joka olisi ollut kymmenen kertaa pahempi kuin nykyinen tilanne. Riski eurooppalaisen pankkijärjestelmän romahdukseen oli suuri. Talouden verenkierto olisi pysähtynyt kertaheitolla", Katainen kuvailee haastattelussa.

Jerome Kerviel

Huijarin pelipotti suurempi kuin Suomen valtion budjetti

Julkaistu: 28.1.2008 8:19

Societe Generale on ilmoittanut, että sille jättitappion aiheuttanut meklari Jerome Kerviel, 31, rakensi osakemarkkinoille sijoituspotin, jonka koko oli 50 miljardia euroa. Mies on Ranskan poliisin kuulusteluissa kolmatta päivää, kertoo Bloomberg.com.

Eurooppalaisista osakeindekseistä (DAX ja Euro Stoxx 50) koostunut sijoituspositio on ollut hyvin samankokoinen kuin Nokian viime vuoden liikevaihto (51 miljardia euroa) ja suurempi kuin Suomen valtion tämän vuoden tulo- ja menoarvion loppusumma (45 miljardia). Se pääsi kasvamaan niin suureksi, koska Kerviel onnistui huijaamaan pankin sisäistä kontrollijärjestelmää.

Pelin katkaisusta seurasi Ranskan toiseksi suurimmalle pankille 4,9 miljardin tappio. Positio oli sulkemishetkellä miinuksella 1,4 miljardia, mutta sen muuttaminen rahaksi aiheutti tappiota 3,5 miljardia lisää. Näitä lukemia voi verrata esimerkiksi Nokian kahdeksan miljardin liikevoittoon vuonna 2007.

Olof Palme

Wikipedia

Olof Palme ammuttiin Tukholmassa Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmassa 28. helmikuuta 1986 hänen ollessaan palaamassa elokuvista vaimonsa Lisbetin kanssa. Murhaajaa ei ole saatu selville eikä hänen motiivinsa ole tiedossa. Tukholman käräjäoikeus tuomitsi teosta elinkautiseen vankeuteen hrister Petterssonin, jonka Svean hovioikeus sittemmin vapautti puutteellisten todisteiden takia.

Valtakunnansyyttäjä pyysi tuomion purkamista, mutta korkein oikeus hylkäsi esityksen 28. maaliskuuta 1998. Vakavasti päihdeongelmainen Pettersson kuoli 29. syyskuuta 2004 kaaduttuaan ja lyötyään päänsä useita päiviä aiemmin. Palme-jutun tutkintaprosessi on Ruotsin kaikkien aikojen kallein ja jatkuu edelleen. Ruotsin nykyisen lain mukaan Palmen murha vanhenisi rikoksena vuonna 2011, jolloin siitä on kulunut 25 vuotta. 1. heinäkuuta 2010 voimaan astuvan uuden rikoslain mukaan vakavat rikokset kuten murhat eivät vanhene koskaan. Tämän takia myös Palmen murhan rikosoikeudellista tutkintaa voidaan jatkaa.