TUTKIMUKSIA PROLOGI 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8. 9. 10. 11. 12. 13. 14. 15. 16.



 

 

 

Tuntien kuluttua iski jälleen pahoinvointikohtaus ja Joseph tiesi mitä se merkitsi, tarkastaja oli palaamassa. Joseph kaatui selälleen. Hänen ruumiinsa taipui kaarelle ja sitten iskivät kouristukset. Joseph ei huutanut, hän antoi kivun iskeytyä ruumiiseensa ja makasi jännittyneenä vatsaansa pidellen. Lopulta hänen ruumiinsa ei enää kestänyt kipua, vaan valahti veltoksi mytyksi tien pientareelle.

 

 

Herättyään Joseph näki tarkastajan jo seisomassa vierellään. Hänen voimansa alkoivat palautua entiselleen ja Joseph nousi ylös. ”Koko aikana en ole tehnyt mitään muuta kuin odottanut kärsimättömänä paluutasi, helvetillisimmät hetket mitä olen milloinkaan elänyt, joten älä erehdykään jaarittelemaan typeryyksiä.”

 

Tarkastaja sipaisi kädellään hattunsa liertä ja sytytti sikarin, jäljelle jääneen rasiallisen hän ojensi Josephille. ”Ehkä sinunkin kannattaisi sytyttää yksi.”

 

Joseph sieppasi rasian ja asteli muutaman metrin päässä olevalle penkille, rojahti sille ja painoi kätensä syvälle takkinsa taskuihin. ”Minä odotan”, hän sanoi.

 

”Dorothy löytyi mökistä, missä sanoit sen olevan. Me löysimme hänet, sekä valvepersoonasi, mutta...”

 

”Oliko hän hengissä?” Joseph keskeytti terävästi.

 

”Hän oli hengissä, mutta kuoli matkalla takaisin kaupunkiin. Valitan, mitään ei ollut enää tehtävissä.”

 

Joseph paiskasi vasta vaivoin syttyneen sikarin menemään ja sytytti uuden. Kyyneleet olivat valumaisillaan hänen poskilleen ja Joseph puristi silmänsä väkisinkin kiinni, yrittäen siten estää kyynelten tulon. Totuus sattui enemmän kuin hän osasi odottaakaan. Väkisinkin hän tunsi syyllisyyttä Doraa kohtaan, vaikka ei ollut uskonut välittävänsä todellisen minänsä tekemisistä, siinä hän huomasi olleensa pahasti väärässä. Ja miten karmealla tavalla? Miksi siellä? Tässä maailmassa murha ei olisi ollut mitään, mutta siinä toisessa, siinä se oli jotain peruuttamatonta.

 

Tarkastaja asteli hänen vierelleen ja laski kätensä myötätuntoisesti Josephin olkapäälle. Myös tarkastajan oli vaikea pidätellä tunteitaan. Vielä vuosia sitten maailman pahuus oli ollut kaukana heidän molempien elämästä, mutta kun maailmalle antaa aikaa näyttää todelliset kasvonsa, ovat ne toisinaan itkenneet ja tuskasta vääntyneet kasvot.

 

”Tarkoitan, että Dorothy oli hengissä, mutta sinä, sinä kuolit matkalla sairaalaan. Se oli kasvain, pitkälle edennyt aivokasvain, joka oli jäytänyt ruumistasi jo vuosia.”

 

”Mitä!?” Joseph kokosi itsensä ja suoristautui penkissään.

 

”Minä pyydän anteeksi, murhaaja et ollutkaan sinä. Murhaaja oli Dorothy McHannan, vaikeasti sairas potilas, jota valvepuolesi hoiti. En tiedä miksi he olivat siellä mökissä, mutta se selviää ennen pitkää kun Dorothy on siinä kunnossa, että häntä voidaan kuulustella. Max, joksi sinua kutsuttiin, vei kaikki tietonsa hautaan. Jäljellä on vain päiväkirja jossa hän kertoo potilaittensa sairaudesta ja hoidon edistymisestä, se auttaa tutkimuksiamme ainakin aluksi.”

 

”Nyt en ymmärrä?”

 

”Dora oli kykenemätön saamaan lapsia, hän oli katkeroitunut muihin potilaisiin, joiden tiesi käyvän vastaanotolla. Hän tunsi heidät jotenkin. Tiesi, että näillä oli lapsia ja lisäksi, että molemmat, sekä Betty, että Monica, olivat tehneet lastensa jälkeen vielä abortinkin. Dorothy ei voinut käsittää miten jotkut hänen mielestään murhasivat syntymättömät lapsensa ja hän itse ei saanut sellaisia ollenkaan. Siksi hän tappoi heidät ja silpoi heidän kohtunsa. Enempää minä en vielä tässä vaiheessa tiedä.”

 

”Mutta mitä tekemistä minulla tässä sitten on? Mitä helvetin järkeä minun unillani tässä kaikessa on?”

 

”Sinä vain kuvittelit syyllisyytesi, se oli minun vikani, olen pahoillani. Lisäksi sinä tiesit Dorothyn murhaajaksi. Yritit itsepintaisesti selvittää, miksi ihminen teki sellaista. Se kuului tutkimuksiisi ja siksi et ilmiantanut häntä poliisillekaan. Löysin laukustasi puolivalmiin tutkielman, joka liittyi väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja sen syntymekanismeihin. Olit yrittänyt samaistua Dorothyn mieleen niin voimakkaasti, että aloit jo itsekin pitää itseäsi murhaajana. Sanoisin, että teillä oli melko omituinen suhde toisiinne.”

 

Josephin oli pakko uskoa kaikki todeksi. Hän haukkoi henkeä kuin kuiville joutunut kala ja yritti rauhoittua. Toisaalta hän oli helpottunut ja toisaalta entistäkin epätoivoisempi. Todellisuudessa hän oli kuollut, mutta istui kuitenkin yhä tässä, edessään vain vieraan maailman olento ja pää täynnä kysymyksiä, joita ei voinut sanoiksi pukea. Joseph istui liikahtamatta ja tuijotti tyhjin silmin eteensä.

 

Tarkastaja veti kätensä taskuihin ja katsoi hetkeksi taivaalle, käänsi sitten päänsä alas ja sanoi:”Joka tapauksessa sinun todellinen vastineesi on nyt kuollut Joseph Ash, eikä koko maailmassasi ole enää muita kuin sinä itse. Vain sinä ja tämä unista rakentunut maailma.” Tarkastaja piti pienen tauon, vilkaisi Josephia ja jatkoi sitten, ”Minun täytyy nyt lähteä, on vielä paljon töitä. Koita sinä jaksaa täällä, ehkä jonain päivänä tulen taas käymään mukanani kenties miellyttävämpää kerrottavaa. Vaikka mistä niitä enää tulisi kun sinä olet... tarkoitan... No. Näkemiin sitten.” Tarkastaja hipaisi kädellä hattuaan ja vajosi sitten maan sisään, kuin ei olisi tässä maailmassa koskaan ollutkaan.

 

Joseph istui penkillä vielä pitkään ja katseli yötaivaalle, hiljalleen vaelteleviin revontuliin ja rauhallisesti pyöriviin planeettoihin. Siellä täällä näkyi pyrstötähtiä, jotka vetivät perässään välkehtiviä suruhuntuja. Oli lämmintä. Jostain hypähti kissa penkille ja tuli hieromaan päätään Josephin käsivartta vasten. Joseph silitti sen kiiltävää turkkia ja katseli kuinka kissa käänteli hetken päätään ja painoi sen sitten Josephin reittä vasten hiljaa kehräten.

 

”Me menemme nyt Doran luokse. Sinä ja minä”, hän kuiskasi ja otti kissan hellästi syliinsä. Joseph Ash astui tielle ja lähti kävelemään kohti asuntoa, jossa yhä asui ainoa asia, joka hänen elämässään enää mitään merkitsi.

 

 

 


Palautteeni:



Takaisin kanteen