KUUDEN BARDON PERUSSÄKEET

Nyt, syntymän bardon sarastaessa minulle, hylkään laiskuuden,

johon elämässä ei ole aikaa,

astun opiskelun, ajattelun ja meditaation eksymättömälle polulle,

tehden polun kuvajaisista ja mielestä, ja (näin) tajuan

kolme kayaa;

Nyt, kun kerran olen saavuttanut ihmisruumiin,

ei ole aikaa polulla mielen harhailuun.

Nyt, unien bardon sarastaessa minulle,

hylkään huolettoman tietämättömyyden: tavan nukkua

kuin eloton ruumis,

ja annan ajatusteni löytää luonnollisen tilansa minkään

häiritsemättä;

hallitsen ja muunnan uneni kirkkaudessa

enkä nuku niin kuin eläin,

vaan täysin yhdistäen unen ja harjoituksen.

Nyt, samadhimeditaation bardon sarastaessa minulle,

hylkään eksytysten ja sekaannusten joukon

ja lepään ajattomassa tilassa takertumatta, häiriintymättä;

molemmissa harjoituksissa vakaana: näkyväistämisessä ja

lopullisessa;

tänä meditaation hetkenä, yhtenä koottuna, toiminnasta vapaana,

en joudu hämmentyneiden tunnetilojen valtaan.

Nyt, kuolemaa edeltävän hetken bardon sarastaessa minulle,

minä hylkään kaiken tarrautumisen, ikävöinnin ja kiintyneisyyden,

häiriintymättömänä avaudun tajuamaan kirkkaasti opetuksen

ja sinkoan tajuntani syntymättömän mielen avaruuteen;

jättäessäni tämän lihasta ja verestä koostuvan ruumiin

tiedän, että se on katoava harha.

Nyt, dharmatan bardon sarastaessa minulle, minä hylkään kaikki pelon ja kauhun ajatukset,

tunnistan kaiken ilmestyvän omaksi kuvajaisekseni ja

tiedän sen olevan bardon näky;

saavuttuani nyt tähän ratkaisevaan hetkeen en pelkää rauhallisia enkä

vihaisia, omia kuvajaisiani.

(Tiibettiläinen kuolleidenkirja)

I

Minä, Suuri Holhooja, hallitsen Saturnuksen Titan-kuuta ja vallitsen sen ihmisiä. Annan heille työn ja tarkoituksen, jotta ihmisen sivilisaatiot säilyisivät tulevaisuudessakin. Alati valvon ihmisten muistia ja mieltä, jotta he eivät maailmaansa tuhoaisi. Kontrolloin yksilöitä ja ympäristöä, jotta kaikkien Titan-kuun olevaisten olisi hyvä olla. - Suuri Holhooja.

Virkailijatar tarkasteli miehen kasvoja. Ne olivat lujat ja päättäväiset. Otsalla kulki syviä uurteita. Silmien sivuilla olevat rypyt kielivät vakavasta perusluonteesta. Miehen silmät olivat kiinni. Oikean puolen kulmakarvojen yllä olevista valopisteistä ensimmäinen loimusi laimean oranssina ja kaksi muuta valoa olivat sammuksissa. Puku miehen yllä oli paksua harmaata kangasta. Rintapielessä roikkui himmeä ansiomerkki.

– Te olette seuraava, herra Moggridge, virkailijatar sanoi, tarttui miestä varovasti olkapäästä ja yritti ravistella tätä hereille.

Mies ei reagoinut mitenkään.

– Herra Moggridge, nyt on teidän vuoronne, nainen korotti ääntään ja ravisti miehen olkapäätä entistä voimallisemmin.

Hitaasti mies aukaisi vihreät silmänsä. Suu vetäytyi viivaksi. Kohta mies mumisi jonkin oudon sanan, josta virkailijatar ei saanut selvää. Mies näytti poissaolevalta. Silmät tuijottivat kaukaisuuteen. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat märät hiestä.

– Taisitte nukahtaa, virkailijatar sanoi kärsivällisesti. Hän viittoi kädellään käytävään päin. – Suuri Holhooja ottaa teidät nyt vastaan.

– Anteeksi, Coma Moggridge mutisi tajutessaan missä oli. Hän nousi ylös tuolista. – Olen matkustanut pitkän matkan enkä ole ehtinyt tottua aikaeroon. Coma sanoi kohdatessaan virkailijattaren lempeän katseen. Naisen silmät olivat tummat ja kasvoilla lepäsi ystävällinen ilme.

Virkailijatar puisteli päätään. – Älkää siitä välittäkö. Minusta oli mukava huomata teidän kykenevän nukkumaan kaiken tämän hälyn keskellä. Hän ojensi Comalle tämän päällystakin ja saattoi pääovelle.

– Olkaa hyvä. Voitte mennä sisään, virkailijatar sanoi ja lähti kävelemään takaisin työpöytänsä taakse.

Coma Moggridge seisoi paikoillaan karistaen unen rippeitä mielestään. Hänen edessään kohosi taidokkaasti koristeltu rautaovi, jonka yläpuolelle oli kookkain kohokirjaimin hakattu kiveen teksti: Ikuisesti valvova Suuri Holhooja.

Oven molemmilla puolilla seisoi koiranpäinen kaartilainen. Niiden yllä oli ryppyiset puvut ja pää täynnä mustaa karvoitusta. Leuoista työntyi esiin suhteettomat kulmahampaat. Niiden silmät olivat vihreän kelmun peitossa. Koiranpäisten katseet mittasivat Coman päästä varpaisiin. Kurkuistaan en päästelivät epämääräisiä murahduksia. Coman astuessa askelen eteenpäin koiranpäiset väistyivät sivuun.

Coma tarttui määrätietoisesti raskastekoisesta ovenkahvasta ja työntyi ovesta sisään. Oven takaa avautui matala käytävä jonka lattiassa kulki punainen lasitus. Coma tiesi ettei itse lasitus ollut punainen, punaista sen sijaan oli lasituksen alla sykähdyksittäin eteenpäin virtaava neste.

Kaikkialla seinillä ja katossa kulki paksuja putkistoja, joista toiset olivat ruosteessa ja toiset kiilsivät uusina. Joidenkin alle oli kerääntynyt pahanhajuisia nestelammikoita. Coma näki kuinka edessäpäin ilmestyi seinästä uusi putkisto. Sen halkaisija oli miehen reittä paksumpi. Putkisto eteni edellään reittiä tunnustelevan hermopunoksen johdattelemana kuin nopeasti kasvava pajunvarsi. Kohta Coma oli ohittanut putkiston ja saapui käytävän päähän.

Katsoessaan ylös Coma tunsi huimausta. Hän seisahtui hajareisin säilyttääkseen tasapainonsa. Koko sali tuntui pyörivän hänen ympärillään.

Edessä avautui marmorinen sali, jonka seinien kohokuvioiset reliefit kohosivat ylös kahdeksankymmenen metrin korkeuteen. Katonrajassa värikkäästi maalattujen ikkunoiden läpi tulvi kirkkaita valonsäteitä lävistäen salin hämäryyden terävinä juovina. Ne vaelsivat hitaasti salin halki Titan-kuun pyöriessä akselinsa ympäri ja loivat valkoisia täpliä tummaan kivilattiaan.

Coma oli ollut salissa ennenkin. Joka kerta salin jättiläismäiset mittasuhteet aiheuttivat saman epätodellisen olon. Coma vilkaisi salin keskikohtaan, painoi päänsä ja jatkoi matkaansa kohti Suurta Holhoojaa. Putki hänen takanaan ilmestyi salin puolelle jatkaen kasvuaan seinämää pitkin ylöspäin.

Coma tiesi Suuren Holhoojan analysoivan hänen jokaisen askeleensa painon ja liikkeidensä mikroskooppiset heilahdukset. Suuri Holhooja etsi tietoja koko kuun kattavasta rihmastostaan. Se tutki Coma Moggridgen perijälinjan historiaa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Moggridge piti katseensa maassa. Hän kulki lasitusta pitkin eteenpäin ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes saapui kohtaan, jossa lattiaan oli maalattu symboli. Symbolissa oli kolme sisäkkäistä ellipsiä joiden keskellä kiersi ympyrä.

Coma pysähtyi. Hän odotti pää edelleen painuksissa. Selkää pitkin alkoi valua hikikarpalo. Jostain tulvahti sieraimiin sienimäinen, mätänemistilassa olevan maan haju.

– Teillä oli jotain mielessänne herra Moggridge? matala ja karhea ääni jylisi hänen edessään.

Moggridge nosti kasvonsa. Suuren Holhoojan pinnalle näkyvä osa oli valtava pää, joka kohosi kivilattiassa olevan koristeellisen jalustan keskeltä lähes kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Päässä oli tuimat, hypnoottiset silmät, korkea otsa ja viivaksi puristunut suu. Kasvojen iho oli kuivaa, paksua ja tummaa, ja vetäytynyt monin paikoin syville uurteille. Moggridge tunsi häntä itseään kookkaampien silmien pysähtyvän tuijottamaan suoraan hänen sieluunsa.

– Pitää paikkaansa, Moggridge vastasi. – Laadin siitä kirjallisen selvityksen.

– Te lähetitte anomuksen jossa ilmaisette haluavanne poistua kuumme kierrosta ja luopua sen aamujen ja iltojen rytmistä. Lyhyesti ilmaistuna anotte hakemuksessanne lupaa kuolemaan. Onko tämä oikein, herra Moggridge? Suuri Holhooja kysyi korkeuksista.

– Kyllä. Minusta tuntuu että...

– Minä olen nostanut sinut kuolleista ja osittain myös luonut sinut Coma Moggridge. On täysin tarpeetonta ilmaista minulle tuntemuksistanne, Suuri Holhooja sanoi terävästi.

– Anteeksi. Tietenkin. Coma tunsi toisen hikikarpalon valuvan alas selkäänsä pitkin.

– Antakaahan kun kerron teille, pään kasvoille laskeutui ankara ilme. Jättiläismäiset silmät vilkaisivat Coman rintapieltä. – Mitalien kimallus on sokaissut arvostelukykynne. Te kuvittelette olevanne jotain ainutlaatuista. Olette alkaneet antaa itsellenne yksilöllistä arvoa. Asetatte omat tarpeenne Titanin yhteisön etujen edelle. Siksi te haluatte kokea jotain omaa ja ainutlaatuista, jotain, joka olisi yksin teidän, Suuri Holhooja sanoi. Viimeiset sanat kimposivat salin takaosasta syyttävänä kaikuna.

– Kuolemattomuuteni takia elämästä on tullut yhdentekevää. Minä tarvitsen kuolevaisuuden kokeakseni elämäni ainutlaatuisena ja peruuttamattomana. Pyyntöni on lopultakin vain inhimillinen, Moggridge sanoi niin määrätietoisella äänenpainolla kuin kykeni.

– Eläin tappaa syödäkseen, sivilisaatio ollakseen olemassa ja pysyäkseen vakaana. Maailma yrittää hajottaa meitä, yrittää vetää meidät kanssaan kuolemaan ja loputtomaan epäjärjestykseen. Mutta me pistämme vastaan herra Moggridge. Me taistelemme elämän ja järjestyksen puolesta. Mistä te olette saaneet nuo mielettömät ajatukset päähänne? Suuri Holhooja kysyi.

– Gophit elävät yhä kuolevaisina...

– Jupiterin säteilyn mutatoimat gophit elävät villissä ja kaoottisessa järjestelmässä. Juuri siksi heidän osansa on kuoleman kirous. He joutuvat mukautumaan ympäristöönsä, mutta me olemme heitä kehittyneempiä. Me muutamme ympäristöä meidän itsemme mukaan. Siksi meidän joukossamme kuolema on turha, pois heitetty ominaisuus.

– Mutta minä en... Coma aloitti, mutta Suuri Holhooja keskeytti hänet jälleen.

– Coma Moggridge, minun alaisillani ei ole varaa pohtia joutavuuksia. Minä olen antanut teille elämän ja teidän on syytä ottaa se kiitollisina vastaan. Käyttäkää se niin hyvin kuin kykenette. Hylkään anomuksenne. Määrään teidät jatkamaan tehtäväänne Io kuun mineraalikaivosten kolmannen lentueen hävittäjälentäjänä. Seuraava operaationne alkaa puolentoista vuorokauden kuluttua tästä hetkestä lukien. Ilmoittautukaa normaalin käytännön mukaisesti. Suuri Holhooja rypisti silmäkulmiaan. – Yrittäkää tulla toimeen tosiasioiden kanssa herra Moggridge. Tapaamisemme on päättynyt, Suuri Holhooja sanoi ja jäi tuijottamaan Comaa ilmeettömänä. Sen tietoisuus oli jo siirtynyt suorittamaan tärkeämpiä tehtäviä Titan-kuun miljardien yksityiskohtien hoitamiseksi niin, että kaikki toimi tehokkaasti ja täydellisesti.

Coma tukahdutti pettymyksensä koska tiesi, ettei kyennyt muuttamaan Suuren Holhoojan päätöstä. Tapaaminen oli ohitse ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. Hän oli ennättänyt sanoa tuskin sanaakaan.

– Minä kiitän ajastanne Suuri Holhooja, Moggridge sanoi muodollisesti, kumarsi syvään ja lähti ripein askelin kävelemään takaisin tulosuuntaan. Hänen jalkojaan särki. Oikeanpuoleisen ohimon sekä kyljen kohdalla tuntui vihlaisuja. Päästyään loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua takaisin ovelle, hän näki oven kirkkaaksi kiillotetun metallin heijastuksista reunimmaisen mielentilavalonsa hehkuvan tulipunaisena. Coma riuhtaisi oven auki ja astui käytävään. Hän huomasi käsiensä vapisevan rajusti.

Ovea vartioivat koiranpäiset tuijottivat Comaa tarkkaavaisina, mutta päästivät hänet ohitseen. Coman mentyä ne asettautuivat takaisin esteeksi oven eteen.

Coma asteli käytävää eteenpäin, seisahtui ja nojasi seinään rintaansa pidellen. Sydän löi ylikierroksilla. Rinnassa tuntui pistelyä. Ei tästä ollut hittojakaan hyötyä. Minun pitää itse tehdä asialle jotain.

Pistelyn lakattua Moggridge asteli virkailijattaren työpöydän eteen. Hän veti takkinsa uumenista esiin ruskean kirjekuoren. – Anteeksi, voisitteko tehdä minulle palveluksen ja toimittaa tämän seuraavalle perijälleni? Coma kysyi ojentaen kuorta virkailijattarelle.

Virkailijatar katsoi ensin kuorta ja sitten Comaa kummissaan. – Tämä on epätavallista...mutta... Hyvä on. Minä toimitan sen, virkailijatar otti kirjeen vastaan ja sujautti sen nopeasti pöytälaatikkoonsa. – Tiedättekö te sitten jo kuolemanne ajankohdan?

– En, mutta sanokaa hänelle, että kirjeen saa avata vasta kun on ehdottomasti yksin. Moggridge näki virkailijattaren nimen pöydällä. Kohdatessaan virkailijattaren katseen, hänen huulilleen levisi huomaamaton hymy. – Kiitos, että teette sen, neiti Bellucida.

– Ei kai siitä kenellekään vahinkoakaan ole, Pfeiffera Bellucida vastasi. Hän vilkaisi Coman mielitilavaloa, jonka sävy ei vieläkään ollut palautunut normaaliksi. – En tahdo tuottaa teille pettymystä, koska arvelen teidän jo saaneet tälle päivälle yhden sellaisen.

– Olette huomaavainen. Toivottavasti voin korvata tämän joskus, Coma hymyili lämpimästi, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään ulos rakennuksesta.

Virkailijatar katsoi hetken Coman perään mieltymys ja huolestuneisuus kasvoillaan sekoittuen. Coman mentyä hän syventyi takaisin papereidensa puoleen.

* * * * *

Coma Moggridge veti keuhkoihinsa raitista ilmaa. Hän käveli Suuren Holhoojan palatsin fasadia eteenpäin. Titanin taivas hänen yllään hehkui syvän purppuraa. Paksut pilvet kiisivät taivaalla itään päin. Repaleisten pilvien raosta purjehti näkyville Saturnuksen kelmeä täysi valaen ympäristöön aavemaisen maiseman. Titan oli Saturnuksen suurin kuu. Sen halkaisija yli viisituhatta kilometriä. Vaikka emoplaneetta Saturnukseen oli välimatkaa yli miljoona kilometriä, erottuivat planeetan auringonvalossa kimaltelevat renkaat henkeäsalpaavana näkynä niiden kiertäessä hitaasti Saturnuksen ympärillä. Titanilta katsottuna renkaat kohosivat ylöspäin pystysuorina terinä. Saturnuksen kaasukehän vaalearaitaiseen pintaan lankesi sisempien kuiden heittämiä varjoja. Aurinkoa ei Titanin taivaalla näkynyt sillä se oli vielä kuun toisella puolella. Oli ollut siellä jo useita Saturnuksen kiertoja, mutta sen valonkajo voimistui taivaanrannassa tunti tunnilta. Titanin pääkaupungissa sarastaisi kohta aamu, jota ihmiset olivat hartaasti odottaneet.

Päästyään lähes kilometrin pituisen fasadin päähän Coma seisahtui. Hän jäi sekavin mielin katselemaan ympärillään levittäytyvää kaupunkia. Kaupunki oli rakennettu syvän kalliorotkon keskelle. Rotkon pohjalla kymmenien metrien syvyydessä virtasi kohti pohjoista joki, jonka ääni nousi kalliopinnoista kimmoten ylös ja täytti koko kaupungin äänimaiseman tasaisella pauhullaan. Rotkon seinämät oli veistetty taidokkaasti. Koko matkan ylhäältä alas rotkon yli risteili satoja toinen toistaan koristeellisempia siltoja. Monien siltojen pylväiden päissä paloi kemiallinen tuli. Sillat yhdistivät siirrosrotkon repimän kaupungin puoliskot toisiinsa.

Keskustaa hallitsivat jyrkkärinteiset, satojen metrien korkuiset keinotekoiset kivipaadet joiden sisustat olivat täynnä asuntoja ja liikehuoneistoja. Kaiken keskellä kohosi terävä hallintorakennus kadoten pilvien sumuun. Se oli kuin valtava kelopuu keskellä lukemattomia satelliittirakennuksia jotka loivat alas liikenteen sekaan verkkaisesti vaeltelevia varjoja.

Coma laskeutui rappuset alas ja tilasi taksin Saturnuksen ja Jupiterin välisten lentojen lähtösatamaan. Taksin saavuttua hän asettui takapenkille. Hän kaivoi taskusta savukkeen ja sytytti sen. Ajoneuvo nousi kymmenkunta metriä kuun pinnasta, päästi poistoputkestaan pienen höyrypilven ja kaarsi suurten rakennuskompleksien lomitse ensimmäiselle liikenneliittymälle. Kaupungissa kimaltelevat miljoonat valot välähtivät esiin ja valaisivat taksin sisätilat kellertävällä hohteellaan. Coma hieraisi leukaansa ja loi katseensa mietteliäänä ulos kaukaisuuteen. Horisontissa välkehti meri. Satamassa jättiläismäiset satamalastaajien tornit matelivat hitaasti edes takaisin.

Minulla on vielä pitkä matka edessäni, Coma ajatteli ja käänsi katseensa takaisin kaupungin valoihin.

II

Kohtujeni elatusnesteissä uinuu ihmisten kalpeita prototyyppejä odottaen vuoroaan herätä henkiin. Kun joku heistä kuolee, aktivoituu hänen otsapaneelinsa ja vapauttaa signaalin. Signaalin saapuessa vastaanottimilleni minä aktivoin järjestelmän, joka nostaa kyseisen yksilön kuolleista. Minä säädän heidän kemiallisen tasapainonsa ja istutan preesensin takaisin heidän hermoratoihinsa määräämieni parametrien mukaisesti. – Suuri Holhooja.

Työpäivä oli pitkällä. Pfeiffera Bellucida levitti papereitaan pöydälle ja tunsi väsymystä. Hän oli edellisyönä valvonut myöhään ja nukkunut aamuyölläkin huonosti. Heräämön nuori virkailijatar oli juuri tullut hänen luokseen. Virkailijatarkollega odotti että Pfeiffera ojentaisi viimeisen kymmentuntisen aikana kuolleiden parametrit. Heräämön virkailijatar oli pienikokoinen, hänellä oli pikimustat hiukset ja aasialaiset kasvonpiirteet.

Pfeiffera komensi pöydän kulmalla olevan päätteen auki. Kohta se levisi pöydän ylle. – Mukava nähdä teidät jälleen neiti Bellucida, pääte toivotti ja sen sisälle syttyivät kellertävät kuvagrammit.

– Antaisin neiti Chenille herätykseen tulevien parametrit. Listaatko kaikki viimeisen kymmenen tunnin aikaiset esille, Pfeiffera pyysi ja kytki päälle muistion. Pääte levittäytyi suuremmaksi. Kohta ilmaan alkoi muodostua kuolinilmoituksia. Ne olivat pallonmuotoisia, koristeellisia kuvioita, joiden pinnassa juoksi lyhyitä runoja, joita kuolleita henkilöitä edustavat tahot olivat niihin lisänneet. Pfeiffera luetteli surmansa saaneiden nimet muistiolle lisäten samalla jokaisen kohdalle tarvittavat parametrit. Samalla hän luki ajatuksissaan pallojen pinnassa olevia runoja. Yksi runoista jäi hänen mieleensä.

Kun ruumiilleni satoi Ganymedeen lunta

ja tuijottivat sieluni silmät unta kuoleman.

Sykki jo rinnassani uusi sydämeni

puhtain,

jaloin.

niin minä taas kerran tieni aloin.

– Neiti Bellucida? Chen keskeytti ajatuksiinsa syventyneen Pfeifferan. – Kirjatkaa ensin kuolleiden nimet ja parametrit ja keskittykää vasta sen jälkeen niihin latteuksiin. Haluan päästä kotiin vielä tänään. Minulla on kiire.

Pfeiffera katsahti Cheniä vihaisesti, rykäisi kurkkuaan ja jatkoi sitten parametrien syöttämistä. Kohta hän oli saanut kaiken valmiiksi ja ojensi vedoksen neiti Chenille. Tämä kiitti vedoksesta liioitellun ystävällisesti - tarkoituksenaan näpäyttää parametrien viivästymisestä - ja sipsutti tiehensä.

Sinunkin aikasi tulee vielä ja silloin minä tiedän mitkä parametrit lisään mukaasi. Pfeiffera ajatteli ja sulki päätteen.

Kellon viisarit olivat kiertyneet pitkälle yli määrätyn työajan. Pfeiffera pakkasi pöydällä lojuvat tavarat laukkuunsa, sammutti hologrammit ja pinosi kaiken työstämänsä vedosmateriaalin pöydän reunaan. Sitten hän veti auki ylimmän laatikon ja huomasi Moggridgen jättämän ruskean kirjekuoren. Hän nosti kuoren vetolaatikosta, käänteli sitä hetken käsissään, kiinnitti sen sitten huolellisesti teipillä työpöytänsä alapintaan, josta sitä ei löydettäisi. Seuraavaksi hän sulki laatikon, lukitsi sen ja sammutti valon.

Pfeiffera käveli ajatuksiinsa vaipuneena ulos liituturilleen. Hän nousi lukemattomien muiden ajoneuvojen sekaan kaupungin yläpuolelle ja suuntasi kohti etelää.

– Oliko päivänne antoisa neiti Bellucida? liiturin palvelupinta kysyi ystävällisellä äänellä.

– Anna olla. En halua jutella nyt, Pfeiffera sanoi tympeäst. Hän odotti sopivaa hetkeä noustakseen liittymästä ylemmälle tasolle. Koko kaupunki on taas sakeana näistä hemmetin rakkineista. Hän näki edessään aukeavan tyhjän käytävän ja valmistautui nousuun. Olen nähnyt sen miehen ennenkin... Useasti... Mutta missä?

?kkiä Pfeiffera tajusi ajautuneensa sivuun ilmatiestä. Takana tuleva liituri kiilasi hänen paikalleen. Pfeiffera menetti paikkansa kaistalla. Kauhukseen hän näki suuren kuljetusvaunun kiitävän suoraan kohti. Pfeiffera koukkasi ajokkinsa vaistomaisesti ylös, mutta hänellä ei ollut onnea matkassaan. Pfeiffera törmäsi ylhäältä ilmestyneeseen ajoneuvoon ja rysähti iskun voimasta takaisin omalle tasolleen. Massiivisen kuljetusvaunun järjestelmät eivät ehtineet antaa edes varoitussignaalia kun Pfeifferan liituri murskautui sen järeisiin etupuskureihin. Kuljetusvaunu lukitsi jarrunsa jonka seurauksena liiturin jäännökset irtosivat puskurista ja alkoivat syöksyä alas.

Pfeiffera oli kuin ihmeen kaupalla hengissä. Vieläpä tajuissaan. Hän istui avuttomana ohjaimen takana seuraten kuun pinnan huolestuttavan nopeaa lähestymistä. Lopulta liiturin automaattinen turvajärjestelmä aktivoitui. Putoamisvauhti alkoi hidastua. Hänen onnekseen holtiton liituri ei osunut muihin ajoneuvoihin vaan putosi suoraan alhaalla levittäytyvän puiston lammikkoon.

Vesi tulvi sisälle liituriin sen alkaessa painua nopeasti pohjaan. Muutamassa sekunnissa koko ohjaamo oli veden vallassa. Pfeiffera oli selvinnyt rajusta onnettomuudesta hengissä ainoastaan huomatakseen, että oli vetänyt keuhkonsa täyteen mudan makuista vettä ja että hänen jalkansa oli jäänyt puristuksiin ohjainten alle. Tämä on juuri minun tuuriani. Hän riuhtoi jalkaansa minkä pystyi, mutta se ei irronnut. Happi hänen ruumiistaan alkoi loppua. Keuhkoihin tunkeutunut kylmä vesi kouri sydäntä kuin jäinen käsi.

Pfeiffera hätääntyi. Hänet valtasi täydellinen paniikki.

Hätäännys puolestaan kulutti hänen hupenevia happivarojaan entistä nopeammin.

Pfeiffera alkoi sätkiä, sitten kouristella. Hänen ruumiinsa huusi happea mutta sitä saadakseen hänen olisi pitänyt päästä viiden metrin vesipatjan päälle tai loihtia itselleen kidukset. Miksei näissä kirotuissa rakkineissa ole happilaittetta? Pfeifferan näkökenttään alkoi ilmestyä mustia täpliä. Niitä ilmestyi verkkokalvoille yhä nopeampaan tahtiin. Kohta hän oli näkevinään täplien keskellä kaksi utuista hahmoa. Niillä oli hohtavan valkoinen iho ja omituinen pää. Minä alan houria, hän ennätti enää ajatella. Pfeifferan silmissä musteni ja hän menetti tajuntansa.

Pfeifferan sydän pysähtyi. Sydänpysäys aiheutti verenkierron loppumisen aivoissa, joka puolestaan aktivoi otsapaneelin lähettimen. Voimakas signaali alkoi levitä lammen pohjasta pallomaisesti ympäri Titania.

Pfeifferan ruumiin vierellä utuiset hahmot tulivat lähemmäs. Ne alkoivat operoida Pfeifferan jalkoja ympäröivien metallinkappaleiden kimpussa. Lopulta ne saivat jalan vapautettua. Olennot tarttuivat Pfeifferaan ja vetivät tämän ruumiin ulos liiturista. Saatuaan Pfeifferan kuiville ne alkoivat kiireesti elvyttää häntä.

Palattuaan tajuihinsa Pfeiffera alkoi haukkoa ilmaa henkensä edestä. Hän sylki vettä ympärilleen ja yski vettä keuhkoistaan. Kun ilma vihdoin kulki keuhkoputkiin, hän oksensi. Koko keho tärisi kylmyydestä. Hitaasti hän alkoi rauhoittua. Hän nosti päänsä ja katsoi ympärilleen.

?lkää pelätkö neiti Bellucida, korahteleva ääni sanoi.

Pfeiffera Bellucida kääntyi äänen suuntaan.

Ja alkoi kirkua.

III

Minä kaivatan Jupiterin kuulta ioniumia jotta ihmisten sivilisaatio Titanilla säilyisi elinvoimaisena. Energia on kaikki kaikessa. Vain jos meillä on ioniumin energia turvanamme, me voitamme maailman. Minä taistelen ioniumista gopheja vastaan, koska ihmiset ovat heitä tärkeämpiä. Minä otan hengen gopheilta ja ojennan sen ihmisille. – Suuri Holhooja.

Yli miljardi kilometriä Saturnuksesta Aurinkoon päin sijaitsi aurinkokunnan suurin planeetta Jupiter. Jättiläisplaneetta kiersi radallaan arvokkaana kuin muinainen jumala, jonka mukaan se oli nimetty. Pilvet planeetan yläosassa kiisivät eteenpäin yli viisisataa kilometriä tunnissa ja jättiläismäinen pyörremyrsky sen vyötäröllä kulki vastakkaiseen suuntaan planeetan kiertosuunnasta. Myrsky oli kuin jumalan silmä, joka valvoi ympärillään karkeloivia kuita.

Suuria kuita Jupiterilla oli neljä. Uloimmasta sisimpään ne olivat Kallisto, Ganymedes, Europa ja Io. Näistä kolme ulointa; Kallisto, Ganymedes ja Europa olivat hyisen kylmiä maailmoja, mutta lähimpänä Jupiteria kyntävä Io niiden täydellinen vastakohta.

Emoplaneettansa rinnalla Io-kuu oli mitätön, läpimitaltaan vain reilut kolmetuhatta kilometriä, mutta omaleimaisuudeltaan sitä ei voinut kutsua vaatimattomaksi. Io, vulkaaniselta toiminnaltaan aktiivisin taivaankappale koko aurinkokunnassa, hehkui väriloistoiltaan räikeänä pintana avaruuden mustaa taustaa vasten.

Kuun maisema oli sulaa kiveä, savua, tulivuorten kraattereita, sileitä tasankoja ja mielipuolisia väriyhdistelmiä. Värit syntyivät rikkiyhdisteiden muodostuessa ympäristön vaihtelevissa lämpötiloissa. Pinnalla lukemattomat tulivuoret roiskivat hehkuvanoranssia lavaa sisuksistaan korkealle kohoavina sateenvarjomaisina purkauksina ja muodostivat rinteilleen kellertäviä rikkijärviä. Hetken järvet kimaltelivat auringonpaisteessa jäähtyen sitten keltaisiksi, sinisiksi ja oransseiksi laavakiviksi pinnan sadankahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Jupiterin valtavien vuorovesivoimien pakottamana Ion pinta muutti joka kierroksella aavistuksen muotoaan ja pakotti kuun sisällä olevan magman liikkeelle. Samasta syystä kuun tulivuorista oli purkautunut purkauskanavia myöten myös arvokasta mineraalia. Mineraali sisälsi raskainta tunnettua alkuainetta, ioniumia, jota ei ollut tavattu missään muualla aurinkokunnassa. Juuri tästä syystä kuulla oli myös elämää.

Ion kaivosten vieressä makasi täyteen lastattuna jättiläismäinen rahtialus. Sen kolhiintuneet kansilevyt olivat Ion tulivuorten lennättämän silikaattipölyn peitossa. Alus oli rujonnäköinen, kuparinkiiltoinen fregatta, jonka ruumaan mahtui kerralla seitsemänsataatuhatta tonnia puhdasta ioniumia. Tietyin välein kun Ion pinnan alla kalliota louhivat koneet olivat saaneet malmia riittävästi lastattua, lähti rahtialus yli miljardin kilometrin matkalleen avaruuden kylmän meren halki. Aluksen määränpää oli Saturnuksen suurin kuu, Titan.

Aluksen automaattisissa toiminnoissa suoritettiin vielä viimeisiä tarkistuksia. Se odotti lähtölaskennan päättymistä. Saman lähtölaskennan päättymistä odottivat kolmekymmentä hävittäjää, jotka makasivat rahtialuksen vieressä kellertävälle rikkitasangolle ryhmittyneinä. Coma istui hävittäjässä, joka sijaitsi rahtialuksesta katsoen kauimpana ja mittaili verensä natriumarvoja.

– Oliko sinulla mukavat ajat Titanilla? Lychasin ääni rätisi kuulokkeissa. Rätinä aiheutui voimakkaasta radiosäteilystä, josta osan synnytti Jupiterin magneettikentässä lähes valon nopeudella kiitävät elektronit ja osan Ion tulivuorten purkauksissa vapautuneet ionisoituneet kaasut.

– Aina ne Ion olot voittavat. Onko poissa ollessani ilmennyt mitään uutta? Coma kysyi vuorostaan ja totesi natriumlukemansa riittävän korkeaksi. Hän liitti istuimensa sivuilla olevat putket kyljissään oleviin venttiileihin. Suljettuaan liitoksen Coma tunsi äkillisen huimauksen päässään taistelukemikaalien kuumentaman veren alkaessa virrata aluksen ja hänen kehonsa välillä. Kohta niiden välinen paine-ero alkoi tasaantua. Coma tunsi olonsa luonnottoman valppaaksi, vaikka oli syöttänyt verenkiertoonsa vain kymmenesosan normaalista annoksesta.

– Ei mitään erikoista, mutta sen olen huomannut, että gopheja vaeltelee nykyisin siellä täällä pienissä ryhmissä. Ja Jupiter tietää että ne ovat yhtä arvaamattomia kuin aina ennenkin. Lychas vastasi hävittäjästään joka sijaitsi kahdenkymmenen metrin päässä pienen mäenharjanteen takana. – Kohtasin eilen tarkistuslennolla yhden niistä harhailemassa autiomaassa. Se oli laittanut kemiallisen tulen ja minä menin kovistelemaan sitä siitä. Jo pelkkä naamataulun näkeminen niin läheltä oli rankka kokemus, vaikka tiesinkin, ettei se yksinänsä alkaisi rettelöimään, Lychas selitti.

– Niiden ulkomuotoon täytyy tosiaan totutella, Coma sanoi hajamielisesti ja katseli arvioivasti injektioruiskua kädessään.

– Minä olen tottunut pitämään luuni sisäpuolella, mutta näillä perhanan kovanaamoilla on ne ulkopuolellaan. Lyön vetoa, että ne ovat jonkun hullun jumalan tekeleitä, Lychas sanoi ja jatkoi. – No, joka tapauksessa, sanoin tälle luupäälle siitä tulesta ja pienen sanaharkan jälkeen se lopulta suostui sammuttamaan sen. Mutta arvaa mitä se sen jälkeen teki?

– Se pyysi sinua varmaankin kanssaan tanssimaan? Coma arveli.

– Se piru otti kiväärinsä ja räjäytti itsensä tohjoksi siihen paikkaan. Siitä ei jäänyt edes luutikkua jäljelle, jolla olisin voinut kaivella hampaitani. Lychasin ääni särisi Jupiterin magneettimyrskyjen riehuessa Ion aavemaisesti hohtavassa stratosfäärissä.

– Miksi se niin teki?

– Hitostako minä tiedän. Ehkä se luuli, että vien sen kuulusteltavaksi. Sekopäitä ne ovat kaikki. Vuosi Jupiterin ja ioniumin säteilyä paistaa niiden aivot mielipuolisiksi. Niiden jälkeläisistä tulee joka sukupolvi uusia mutaatioita ja kohta ne korisijat kommunikoivat pieruillaan.

– Et taida paljoa antaa arvoa sille, että nekin olivat joskus ihmisiä, Coma sanoi ja heitti injektioruiskun kädestään.

?lä viitsi jauhaa tuota samaa. Rikkijärvien höyryistä sikiäviä luupiruja ne ovat, ihmisyydestä tietoakaan, Lychas manasi ja vaikeni hetkeksi. – Sinä taidat uskoa kapakan Stegon kertomiin tarinoihin enemmän kuin Stego itse, Lychas alkoi nauraa.

– Ei Stego ole niitä keksinyt. Minä olen omin silmin nähnyt louhoksen vanhat rahtikirjat. Coma henkäisi syvään. – Eivätkä todisteet lopu siihen.

– Hittoon rahtikirjat. Tosissasiko sinä uskot että porukka alkoi kapinoida itseään Suurta Holhoojaa vastaan ja pääsi pakenemaan?

– Osa heistä. Kyllä, Coma sanoi samalla äänenpainolla kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Hän oli väitellyt Lychasin kanssa samasta aiheesta loputtomia kertoja.

– Tähän asti minäkin voin lähteä satuihisi mukaan, mutta jos sanot, että tuolla kirotulla tasangolla pystyy kapinajoukko pysymään omin avuin elossa neljäsataa vuotta ja pistämään pystyyn vielä kaupungin, niin minä sanon että syöksy Jupiteriin.

– Eipä kukaan ole esittänyt parempaakaan teoriaa heidän alkuperästään, Coma vastasi ja etsi hävittäjän sisuksista käsiinsä pienen muistilastun. Samassa hävittäjän sisälle syttyi vilkkuva keltainen valo. Se oli kaikille hävittäjille yhteinen valmistautumiskäsky.

Coma viritti veriarvojensa säätöjä ja työnsi preesens-lastun päälakeensa. Preesens oli aivoliitäntään kytkettävä lastu, joka keräsi aivoista niihin rekisteröitynyttä informaatiota. Lastu tallensi ihmisaistien vastaanottamaa visuaalista ja audiotiivista materiaalia mutta ihmisen omia sanallisia ajatuskulkuja se kykeni tallentamaan huonosti. Coma odotti hetken, irrotti lastun ja syötti sen hävittäjässä olevalle järjestelmälle. Sieltä aineisto siirtyi edelleen Suuren Holhoojan tietovarastoihin.

Coma kytki moottorin kiihdyttimet hehkutukselle ja alkoi ohjelmoida alukseen automaattista lentosuunnitelmaa.

– Tässä sitä mennään kuolemaan tyyninä kuin huumatut teuraat, Lychaksen ääni särisi taas kuulokkeista.

– Mietin samaa. Monesko perijä sinulla on menossa?

– Minulta on lähtenyt henki useammin kuin kaivoksen kapakan vanhalta Stegolta. Sanoisin että päälle kahdensadan mennään ja reilusti. En minä niistä tosin viitsi enää kirjaa pitää.

– Minulla on sadasviideskymmenes menossa. Coma sanoi ja lisäsi mielessään: Vaikka ei siihenkään rekisteriin voi luottaa hittojakaan. Minä muistan juuri sen mitä minun halutaan muistavan. Minä tiedän juuri sen, mitä minun halutaan tietävän.

Lychas vihelsi. – Juhlakuolema tulossa. Kai tarjosit kierroksen kapakassa?

– En tarjonnut. Coma sanoi, eikä vastannut enää Lychasin jutusteluun vaan vaipui mietteisiinsä ja alkoi kerrata suunnitelmaansa mielessään. Hän istui taaimmaisessa hävittäjässä ja tuijotti mietteliäänä yllään kimaltelevaa tähtimerta. Näin minä en enää jatka. Minä olen oman osuuteni tehnyt. Tämä maailma on velkaa jo jotain parempaa. Ryhdyn soittamaan Olgottia jossain Asteroidien karkulaiskapakassa. Kokoan sotasaaliiksi jääneistä muistikonteista gophien parhaat sävellykset ja väitän niitä omikseni. Kerään joka tiistai kapakan täyteen pehmytpakaraisia siirtolaisia ja siitän kokonaisen pataljoonan jälkipolvea, joiden toilailuja saan seurata loppuelämäni.

Coma Moggridge huomasi painavansa ohjaimia rystyset valkoisina. – Minä teen sen, mitä siinä viestissä neuvottiin, hän mutisi ääneen.

– Mitä sanoit? Lychasin ääni vastasi kuulokkeista.

– Mietiskelin vain omiani, Coma sanoi ja näki lähtökäskyn ilmestyvän hävittäjän monitoreihin. Kaikki kolmekymmentä alusta alkoivat suorittaa kaavamaisia lähtösarjojaan. Coma luovutti aluksensa ohjauksen automaatille.

Moggridge sytytti hävittäjänsä moottorin, irrotti letkut kyljistään ja sulki venttiilit. Sitten hän aukaisi oven ja hyppäsi Ion kuuperälle aluksensa suojissa. Lychasin hävittäjä oli kaksikymmentä metriä hänen edellään pienen kumpareen takana ja muut olivat vieläkin kauempana. Kukaan ei näkisi hänen poistumistaan.

Moggridge lähti kävelemään kohti kaivosrakennuksen takana olevaa hallia, kypärä edelleen päässään. Coma kuuli kuinka Lychas sytytti moottorinsa ja huusi sen jyrisevän äänen läpi: – Hyvää metsästysonnea!

– Samat sanat vanha koira! Coma vastasi ja katosi rakennuksen taakse. Kypärässä aukesivat kaikkien hävittäjien kanavat ja sieltä alkoi kuulua kaavamainen komentosarja, johon lentäjät lisäsivät tarkennuksiaan. Aina silloin tällöin Moggridge lisäsi jonkin lauseen antaakseen vaikutelman, että oli yhä hävittäjässään ja kaiken olevan normaalisti. Kukaan ei huomannut poistumistani. Kaikki ovat liian keskittyneitä lähtöön, paitsi tietysti Lychas, joka lörpöttelee aina ja joka paikassa. Ilmeisesti taistelukemikaalit eivät vaikuta häneen samalla tavoin kuin muihin.

Kaikki alukset, Coman alus mukaan luettuna, ampaisivat korkealle kuun stratosfääriin kirkkaiden valopurkausten saattelemana. Coma harppoi rakennusten suojissa huoltoajoneuvojen luo, hyppäsi maasturin ohjaimiin, peruutti pois hallista ja ajoi täyttä vauhtia kohti koillista ja siellä sijaitsevaa gophien pääkaupunkia Tvashtar Pateraa.

Värikylläisinä räiskyvät maisemat saivat Coman levottomaksi. Hän hän mietti oliko siinä, mitä hän oli päättänyt tehdä, mitään järkeä. Laavatasanko hänen edessään kupruili oudosti. Coma nosti maasturinsa ylemmäs pinnasta ja kiihdytti nopeuttaan. Hän ohitti höyryäviä rikkijärviä ja laajoja tasankoja, joiden sileä pinta saattoi äkisti päätyä joko syvään kuiluun tai pystysuoraan kohoavan tulivuoren seinämään. Maaston värit loimusivat oranssin, keltaisen, sinisen ja vihreän yhdistelminä ja Coma tunsi kiitävänsä maasturillaan kuin mikroskooppinen eliö jonkin mielipuolisen taiteilijan tekemän abstraktin maalauksen pinnalla.

IV

Paljon onnea kaikille tänään syntyneille. Kuumme tarjoaa koko päivän ilmaisia lounaita ja vapaalippuja kulttuuritapahtumiin. Kenties elämänne oli lyhyt tai sitten jouduitte kulkemaan vanhoissa kehoissanne liiankin pitkään. Ei hätää, Holhoojananne minä tarjoan yhä uudelleen uuden kehon johon voitte laskea persoonanne. Olkaa onnellisia ja nauttikaa päivästänne, sillä huomenna teitä jo odottavat velvollisuudet. – Suuri Holhooja.

Onnettomuuden seurauksena vapautuva signaali oli käynnistänyt Pfeifferan prototyypin kehityksen. Muutamassa tunnissa Pfeiffera havahtui hereille ja tajusi olevansa vedessä. Hän näki itseään ympäröivän läpikuultavan kalvon. Pfeiffera veti keuhkonsa täyteen vettä, puristi veden ulos ja hengitti sitä uudelleen takaisin. Hän kykeni hengittämään nestettä. Pfeiffera ymmärsi vihdoin missä oli. Se siis tapahtui taas.

Pfeiffera tutki vankilaansa tarkemmin. Hän painoi kätensä kalvoa vasten yrittäen saada sen pintaa rikki. Mutta kalvo myötäili hänen liikkeitään ja pysyi ehjänä. Pfeiffera yritti raapia pintaa rikki kynsillään mutta kynnet olivat vedessä olosta liiaksi pehmenneet. Lopulta hän tarrasi kalvoon kaksin käsin, taittoi sen sormiensa välissä ja onnistui puraisemaan kalvoon reiän hampaillaan. Kalvo antoi periksi ja Pfeiffera valahti nesteiden mukana lattialle.

Pfeifferan alaston iho kiilsi kauniina ja sametinpehmeänä. Hän nousi ylös ja käveli kohti valoa, jota hehkui vaalean usvan läpi. Muutaman metrin käveltyään hän löysi oven. Pfeiffera astui sisään pukuhuoneisiin, joista hän löysi itselleen täydellisesti istuvan asun ja jalkineet. Pfeiffera poistui huoneesta ja käveli pois Suuren Holhoojan synnytyskomplekseista.

Pfeiffera tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja otti taksin. Perillä hän jaksoi vain vaivoin kulkea lyhyen loppumatkan taksilta asunnolleen. Asuntoonsa päästyään Pfeiffera valmisti vahvan lääkejuoman ja asetti otsalleen kostean liinan. Kohta hän nukkui jo sikeästi.

Muutaman tunnin kuluttua Pfeiffera heräsi virkeämpänä ja energisempänä kuin pitkiin aikoihin. Hänen seuraava työpäivänsä alkaisi vasta vuorokauden kuluttua ja niinpä hän päätti lähteä kiertelemään kaupungille ja nauttimaan syntymäpäivänsä eduista. Miksi minä menetän henkeni tuon tuosta? Ehkä olen vain stressaantunut ja se johtaa minut jonkinlaisiin onnettomuuksiin? Minun täytyy olla varovaisempi.

V

Mutatoituneet gophit ovat mitätön häiriö minun suunnitelmissani. Minä olen jättänyt heidät maailmaan saadakseni sotilailleni tekemistä, sillä ihmiset pelkäävät gopheja ja puolustautuvat niiden uhkaa vastaan. Puolustautuminen yhdistää ihmisiä ja antaa heille itseluottamusta. Pari mitalia ja he ovat loppuelämänsä onnellisia. – Suuri Holhooja.

Moggridge ylitti maasturillaan Ion yön ja päivän välisen rajan. Hän syöksyi pimeyteen pelkästään aluksen tutkan ohjastamana. Kohta maasto alkoi kohota ja hän nousi uudelleen päivänvalon alueelle. Edessä kohosi Tvashtar Pateran tulivuorikraatteria ympäröivän rengasvuoren silhuetti.

Kraatteri oli Ion suurimpia. Tulivuori oli syössyt aikoinaan ympärilleen suuret määrät vulkaanista kiveä, mutta nyt vuori uinui kuin herttainen lapsi laavakehtonsa keskellä. Gophien kaupunki oli rakennettu kraatterin suojiin. Se oli yksi harvoista Iolla olevista paikoista joissa gophit kykenivät elämään. Tvashtar Pateran tulivuori, vaikkakin oli jo ajat sitten sammunut, johti ympäristöönsä edelleen suuret määrät lämpöä tasaisena vuona. Monissa muissa kraattereissa asuminen olisi kenties hetkellisesti ollut mahdollista, mutta pysyvän kaupungin perustamiseen ne olivat vulkaanisesti aivan liian arvaamattomia.

Hyytävän kylmä sadankahdeksankymmenen asteen pakkanen ei ollut kuuta asuttavien gophien ongelmista suurin. Suurimman ongelman muodostivat veden ja hapen vähyys, joita saattoi erottaa ainoastaan kemiallisesti syvältä tulivuoren uumenista kumpuavista purkauskaasuista. Tämä aiheutti gophien ruoantuotannolle huomattavia vaikeuksia.

Coma nousi maasturissa seisomaan ja pujotti konepellin tappeihin tangon päässä liehuvan valkoisen lipun. Minun täytyy olla hullu kun teen tämän. Ajan vapaaehtoisesti vihollisten kaupunkiin. Kaikenlisäksi sellaisten, joiden ruokavaliosta liikkuu monenlaisia huhuja, hän ajatteli ajaessaan päättäväisesti eteenpäin. Kohta hän erotti vuoren rinteeseen hakatun kaupungin portin. Coma hidasti nopeuttaan.

Gopheja liikuskeli siellä täällä portin ympärillä. Huomatessaan kaupunkia lähestyvän vieraan aluksen, ne seisahtuivat hämmentyneinä ja alkoivat tarkkailla tulijaa tiiviisti.

Coma ajoi maasturinsa lähimmän gophijoukon luo ja pysähtyi. Hänen ympärilleen kerääntyi Jupiterin säteilyttämiä olentoja. Gophien iho koostui paksusta panssarimaisesta rustosta. Pää oli suuri ja suu sijaitsi leveän leuan yläosassa. Leuat olivat vahvat ja niihin kiinnittyneet erikokoiset hampaat olivat kehittyneet repimään raakaa lihaa. Suun yläpuolella ei ollut nenää vaan sen tilalla oli koverasti kaartuvaa luuta, jossa oli kuoppia ja ruhjeita. Sen jälkeen tulivat verestävät silmät, joissa oli eläimellinen ja pistävä katse. Kaiken tämän ylle avautuivat päälaelle suuret hengitysaukot joista pursusi valkoista hiilidioksidipölyä hengitysjärjestelmän erotellessa poistoilmasta kallisarvoisen veden.

Gophit katsoivat Comaa ja maasturin konepellillä liehuvaa lippua. Ainakin toistaiseksi ne ovat päättäneet olla repimättä minua kappaleiksi. Coma etsi katseellaan sopivaa gophia, jolta kysyisi neuvoja. Löydettyään sellaisen Coma kääntyi tämän puoleen: – Etsin gophia, joka hallitsee kirurgiaa. Mistä minä löydän sellaisen? Coma kysyi ja jatkoi: – Maksan hyvin neuvoista, hän heitti muutamia punahehkuisia ionium-palasia gophin eteen.

Gophi seisoi hetken aloillaan ja tuijotti Comaa silmät loimuten. Kohta sen ilme muuttui astetta rauhallisemmaksi. Se avasi kitansa ja korisi: – Lääkärimme asuu keskusaukion laidalla keltaisen kivitornin vieressä, gophi viittoi epämääräiseen suuntaan rengasvuoriston sisälle, jossa kaupunki sijaitsi. Sitten sen käytös muuttui. Se katsoi Comaa vihaisemmin, korahti jonkun oudon äänteen ja poimi Coman heittämät ioniumin palaset nopeasti käteensä. – En tajua toimintaasi, mutta vieraanvaraisuussääntömme antaa jopa vihollisillemme tasan tunnin aikaa hoitaa asiansa.

Coma nyökkäsi ja heitti gophille vielä yhden palan ioniumia, sitten hän ajoi maasturinsa vuoren juurella sijaitsevan kalliopaaden suojaan. Hän hyppäsi alas tasaiselle kuuperälle ja asteli vuorten uumeniin johtavalle portille. Sen yläosaan oli kaiverrettu suurin qohpikirjaimin Tvashtar Patera.

Coma kuuli takaansa pahaenteisiä korahduksia. Parasta toimia nopeasti. Hän käveli portista sisälle tunneliin, joka johti kraatteria ympäröivän rengasvuoriston läpi kaupunkiin.

Tunnelin toisessa päässä Coman eteen avautui hämmentävä näky.

Kraatterin ympäröimien vuorten keskellä kohosi kapeakatuinen kaupunki kuin valtava labyrintti. Rakennusten valkoisiksi kalkitut seinät hohtivat Auringon ja Jupiterin säteilyssä. Kauempana tiiviisti rakennettujen talojen takana Coma erotti korkean keltaisen tornin, jonne gophi oli hänet neuvonut. Auringon valossa kylpiessään torni näytti palavan, kuin olisi ollut liekkien peitossa. Hetkeäkään aikailematta Coma lähti kävelemään tornin suuntaan.

Kaikki kadut näyttivät samanlaisilta. Ne olivat täynnä epämääräisiä syvennyksiä ja oviaukkoja, joista haarautui lukuisia porraskäytäviä nousten ylös rakennusten katoille. Monet kaduista viettivät alaspäin kohti keskustaa ja kivetyksiin oli sinne tänne sommiteltu askelmia. Päällystemateriaali talojen seinillä oli vanhaa ja halkeillutta mutta ovet oli valmistettu taidokkaasti. Niihin oli kaiverrettu kirjoitusta, jollaista Coma ei ollut nähnyt milloinkaan aikaisemmin. Coma käveli eteenpäin katu toisensa jälkeen. Hän yritti parhaansa mukaan säilyttää suuntavaistonsa. Muuten hän olisi hukassa.

Gophit kenties kulkivat kaupungissaan tottuneesti vaikka suljetuin silmin, mutta Comalle kaupungin arkkitehtuuri aiheutti täydellisen suuntavaiston menetyksen. Vitivalkoiset seinät, kulmikkaasti leikkautuvat varjot, rapistuneet maalit, kaikkialla vastaan tulevat rappuset ja askelmat, monimutkaisilla ornamenteilla koristellut ovet ja siellä täällä häntä hämmästyneinä tuijottavat valkoiset gophit saivat Coman tuntemaan, ettei hän kävellyt kaupungin katuja ensinkään. Kaiken täytyi olla yhtä suurta houretta, joka oli tunkeutunut hänen mieleensä avaruudessa riehuvien säteilymyrskyjen ja kuumeisten aivojen tuottamana hallusinaationa.

Pään ravistuksella Coma karaisi mielensä takaisin todellisuuteen ja pakottautui jatkamaan kävelyään.

Vielä muutaman kadunkulmauksen ja portaan jälkeen hän saapui aukiolle, jonka keskellä torni kohosi. Coma ymmärsi mistä kauempaa näkynyt leiskuminen johtui. Tornin seinät oli koristeltu kiteisestä rikistä ja taivasta vasten se näytti kuin säkenöivän valon heijastellessa kiderakenteista.

Tornin alapuolella levittäytyvä tori oli autio. Kuumista kivipinnoista nousevat ilmavirtaukset muodostivat pyörteitä, joissa katukivetysten pöly vaelsi aavemaisina kiehkuroina Ion heikossa painovoimakentässä.

Coma huomasi liikettä aukion toisella laidalla. Hän näki valkopanssarisen gophin ilmestyvän talojen varjoista ja asettuvan seisoskelemaan ovenpieleen nojaten. Olisi voinut luulla, että se odotti häntä. Kun Coma saapui gophin eteen ja tervehti sitä kädenheilautuksella, gophi ei tehnyt elettäkään tervehtiäkseen takaisin tai ilmaistakseen muunkaanlaisia mielenliikkeitä. Se seisoi paikoillaan ja tuijotti herkeämättä Comaa.

– Kykenetkö leikkaamaan irti otsapaneelin? Maksan työstä hyvin.

Kun gophi ei edelleenkään tehnyt elettäkään vastatakseen kysymykseen, Coma laski tämän eturaajalle ioniumpalasen. – Minä en tullut vihollisena. Haluan vain paneelini pois... Coma viittoi otsaansa. – Siinä olevan synnyttimen takia. Pystytkö hoitamaan sen?

Kun gophi ei vieläkään reagoinut mitenkään, Coma alkoi epäillä ymmärsikö tämä hänen kieltään ylipäätään. Gophien kasvonilmeet olivat sen verran minimaalisia, että niiden mielenliikkeistä oli paha päästä perille. Sen pienet eteenpäin suuntautuvat silmät tuijottivat häntä herkeämättä.

Coma yritti vielä, – Minulla on Titanin rahaa.

– Olet hullu, mutta varakas, gophi korahti viimein ja hänen liikkeisiinsä tuli eloa. – Tätä tietä, gophi sanoi ja lähti kävelemään syvemmälle rakennuksen sisuksiin ja viittoi eturaajallaan Comaa seuraamaan. – Haluatko todella kohdata kuoleman helvetin lopullisesti? Kuvitteletko tajunnan takana jonkun kurjan odottavan? gophi kysyi.

– Hitot minä kuolemasta, mutta kuolematon minä en enää halua olla, Coma sanoi seuratessaan gophia.

– Olet todellakin täysin hullu. Titanin typerys haluaa kolkon kuoleman sen sijaan että kasvattaisi kohtaloaan ikuisesti, gophi astui ovisyvennykseen ja nousi portaita ylös toiseen kerrokseen. Asunto oli kauttaaltaan rosoista kiveä ja katto matalalla. Ulkoseinät koostuivat ulkonemista ja syvistä kuopista, joita ei oltu erityisemmin tasoiteltu. Vain lattia oli sileäksi kiillotettua kiveä. Väliseinät olivat ohuita kalvoja, joiden läpi kuulsi valo.

– Me gophit vihaamme kuolemaa, gophi korahti.

– Ja näemmä myös elämää. Coma sanoi silmäillen samalla huoneiston kuvatauluja, joissa oli kuvia luultavasti gophin omista jälkeläisistä. Kaikki kuvan hahmot olivat raskaasti aseistettuja.

– Mitä tuolla tarkoitat? gophi oli kääntynyt Comaan päin ja katseli tätä kasvoillaan merkillinen juonne, jonka Coma tulkitsi hämmästykseksi.
– Jatkatte tätä sotaa. Coma vastasi.

– Meidän on pakko puolustautua. Tarvitsemme Ion ioniumia enemmän kuin ahneeksi käynyt Suuri surmaaja, gophin eturaaja kouristeli oudolla tavalla, jonka merkitystä Coma ei osannut tulkita.

– Suuri surmaaja on tuhonnut meistä monta sukupolvea ja hyökännyt jatkuvasti hävittäjillään karulle kuullemme. Etsiköön mustat mineraalinsa Saturnuksen satelliiteilta. Jupiterin jäiset kuut ovat meidän maitamme. Gophin ääni kohosi ja sen silmät tuijottivat pisteliäästi Comaa.

– En lähde väittelemään kanssasi politiikasta. Haluan vain tämän laitteen pois, Coma sanoi rauhoitellen ja näpäytti sormella otsapaneeliaan.

– Paljonko sinulla sitä Titanin veristä valuuttaa on? gophin koriseva ääni sointui jo tasaisempana.

– Viisisataa. Coma valehteli ja laski että hänelle jäisi vielä pahan paikan varalle vielä toiset viisisataa.

– Taksani on tasan seitsemänsataa, gophi korisi ja ryhtyi valmistelemaan leikkauspöytää itsevarmana siitä, että saisi haluamansa hinnan.

Coma ei pitänyt siitä että gophi leikkitteli hänen kustannuksellaan. Moggridge veti ärtyneenä rahat taskustaan ja asetti leikkauspöydälle. – Jupiterilainen tinkaus käy minulle yli ymmärryksen.

– Yhtä ymmärtämätöntä on saturnuslaisten valehtelu, gophi korahti ja osoitti merkillisen näköistä leikkauspöytää. – Siirry tuonne.

Pöydän alta ja sivuilta sojotti erilaisia ulokkeita ja mekaanisia käsivarsia. – ?läkä valita laitteen ulkonäöstä, gophi taputti laitteistoa lämpimästi kuin omaa jälkeläistään. – Olen varastanut sen ihan itse.

Moggridge katseli pöytää epäröiden. Hän mietti valitsiko gophi sanansa rohkaisuksi vai häntä härnätäkseen, mutta kömpi lopulta leikkauspöydälle selälleen makaamaan.

Gophi piikitti sinertävän puudutusaineen Coman käsivarteen ja samassa Coma tajusi, ettei kyennyt liikauttamaan edes silmäluomiaan. Auki jääneillä silmillään hän näki katossa olevan peilin kautta kuinka gophi kiinnitti hänen otsapaneelinsa tukevasti laitteessa olevaan telineeseen. Ensimmäiseksi gophi rikkoi otsapaneeliin kiinnitetyn sinetin. Sitten se sieppasi eturaajaansa jykevän vasaran. Gophi nosti vasaran korkealle ilmaan.

Coma yritti sulkea silmänsä, mutta silmäluomet eivät suostuneet tottelemaan. Koko pöytä heilahti rajusti gophin iskiessä kiilan hänen otsaluunsa ja paneelin väliin. Coma menetti tajuntansa.

Kun Coma seuraavaksi aukaisi silmänsä, hän huomasi tuntonsa ja liikuntakykynsä osittain palanneen. Gophi piteli kädessään veristä paneelia, jonka kaikki kolme valoa olivat sammuneet. Gophi oli paneelin poistettuaan neulonut hänen otsanahkansa takaisin kallon suojaksi ja se tuntui Comasta epämiellyttävän kireältä.

– Ohimon ohut luu kovettuu takaisin muutamassa minuutissa, gophi korahteli ja ojensi Comalle peilin. – Paneeli on nyt irrotettu.

Coma katsoi peiliin ja järkyttyi. Kohdasta, josta otsapaneeli oli repäisty, oli ihoa nostettu ylemmäs ja neulottu kiinni ylempänä repsottavaan nahkaan niin että kulmakarva oli toista kulmakarvaa useita senttejä ylempänä. Iho oikean silmän edessä oli pingottunutta kuin rumpukalvo. Koko kyhäelmä oli neulottu paksulla mustalla langalla onnettomin ristipistoin. Solmut olivat kömpelöt ja langanpäät hapsottivat pitkinä silmän yläpuolella.

Coma paiskasi peilin pöydälle ja käännähti gophiin päin. Tämä katseli edelleen kädessään verisenä valuvaa paneelia. Sen toiselta puolen gophi löysi pienen lähettimen. – Tämäkö se on? Lähetin, joka jotenkin kykenee herättämään henkiin elämän? gophi kysyi kiiltelevin silmin. Se käänteli laitetta paksun ikkunan läpi lankeavassa valonsäteessä.

– Lähetin pitää tuhota ennen kuin se lähettää synnytyskäskyn. Moggridge nappasi paneelin ärtyneenä gophin kädestä, heitti paneelin maahan ja ampui sen palasiksi pukunsa uumenista tempaisemallaan kiväärillä.

Gophi katsoi kärventynyttä laitetta ja kouristeli taas toista eturaajaansa merkillisesti. Sitten gophi käveli asuntonsa ikkunalle ja kurkisti ulos. – En ymmärrä, se korisi.

– Mitä niin? Coma vastasi varmistettuaan tuhonneensa lähettimen.

– Miksi noin sisukas sotilas Titanilta tulee tänne, maksaa taskunsa tyhjäksi, poistattaa otsastaan synnyttimen ainoastaan tullakseen teurastetuksi ulko-ovelle, gophi osoitti ikkunan suuntaan.

Coma käveli pienen ikkunan luo ja näki alhaalla torilla gophijoukon mellastavan talon edessä. Joukko oli lietsonut itsensä täyteen kiihkoon. Ne olivat jotenkin saaneet kuljetetuksi Coman liiturin tornin viereiselle aukiolle ja hajottaneet sen pieniksi palasiksi. Nyt ne heiluttivat eturaajojaan ilmassa, innostuneina saadessaan järjestää teurastuksen Suuren Holhoojan sotilaan kustannuksella. Luultavasti ne aikoivat nylkeä hänet tornin koristeeksi ja syödä elävältä.

– Minä kuvittelin, ettette te pitäisi minua enää uhkanne, Coma sanoi, nosti vielä savuavan kiväärinsä ja viritti sen sarjatulelle.

– Jokainen typerä titanilainen, kuolevainen tai ei, on tietenkin Tavshtar Pateralla uhka, gophi sanoi.

Coma näki ikkunasta kuinka ulkona mellakoivasta joukosta erkani neljä aseistautunutta gophia. Ne lähestyivät asuntoa kohti. Coma nosti maasta kypäränsä. Hän suuntasi kiväärinsä piipun ikkunan läpi valmiina tulittamaan tulijoita kohti.

– Tuo on tarpeetonta väkivaltaa, gophi korisi ja osoitti Coman kivääriä. – Minä olen arvovaltainen yksilö. Pakota minut panttivangiksi, niin ei tule tahrivaa verenvuodatusta. Se tekee vain kolmesataa lisää, gophi ehdotti vääntäen kasvoilleen omituisen ilmeen.

– Mistä hyvästä? Siitä, että otan sinut panttivangiksi? Coma katsoi gophia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Coma muisti Lychasin sanat: ne käyttäytyvät yhtä arvaamattomasti kuin aina ennenkin.

– Sinulla ei ole kauaa aikaa, gophi korisi.

– Minulla ei ole enää rahaa... Coma sanoi ja levitti käsiään avuttoman näköisenä.

– Minä mainitsin jo tuosta omituisesta valehtelusta, gophi korahti ja katsoi Comaa syyttävästi.

Coma veti kätensä vihaisena taskuun ja laski loput rahansa mutantin käteen. – En tiedä mistä olet onkinut tiedot rahoistani, mutta sanonpa, että yksikin väärä liike niin sinusta tulee lämmityshiiltä. Coma kohotti kivääriään merkitsevästi.

Oveen hakattiin raskaasti.

Coma sohaisi kiväärin piipulla gophia kylkeen. – Onko sinulla mitään kulkupeliä millä pääsemme hiiteen täältä?

– liituriniurini ovat katolla. Meidän pitää mennä portaikon kautta.

He poistuivat asunnosta ja harppoivat portaat ylös. Paineentasauskammiosta aukesi ovi katolle ja he hyppäsivät kattotasanteella oleviin liitureihinureihin.

– Antaa palaa, mahdollisimman kauas täältä, Coma komensi ja asetteli kiväärin polviensa päälle niin että sen piippu osoitti gophia kylkeen. Toisen kätensä hän pujotti liipaisimelle valmiina ampumaan, mikäli gophi edes harkitsisi väärää liikettä.

– Tiedän kyllä minne mennä. Me olemme tehneet tämän ennenkin, gophi sanoi ja sytytti liitureidenureiden moottorin. Moottori murahti ja matala, vatsanpohjassa asti tuntuva jyrinä kantautui kiiltelevän konepellin alta. Gophi tempaisi liituriturit rajusti ilmaan ja ampaisi kohti pohjoista, jossa kohosi jyrkkärinteinen tulivuori. Kaupunki jäi sekunneissa taakse.

Coma tuijotti eteensä miettien kaikkea tapahtunutta. Siinä miten asiat olivat edenneet, ei tuntunut olevan mitään järkeä. Hän kääntyi gophin puoleen: – Mitä sinä tarkoitit sanoessasi, että me olemme tehneet tämän ennenkin?

– Kerron kohta, gophi vastasi tulivuoren jyrkän seinämän kohotessa heidän edessään. Sen rikkipitoisista kivistä koostuvat seinät näyttivät ulottuvan avaruuteen asti. Vain hetkeä ennen kuin he olisivat murskautuneet kallioihin, gophi kaarsi liituriturit pystysuoraan vuorenrinnettä ylös. Kivääri Coman polvilta putosi ja kolahteli liitureidenureiden takaosaan.

– Tuon sinä teit tahallasi! Coma kirosi.

Gophi ei sanonut mitään, se kurkotti kiväärin liitureidenureiden takaosasta ja ojensi takaisin Comalle.

– Minne me menemme? Moggridge älähti siepatessaan aseensa hermostuneena takaisin. Hän tunsi kuinka veri pakeni kasvoista nousun vaikutuksesta ja kerääntyi selän takaosiin. Tämä kaikki menee väärin. On mennyt siitä asti kun saavuin heidän kaupunkiinsa.

– Emme mene kauaksikaan, gophi vastasi liitureidenureiden noustessa yhä pystysuoraa rinnettä ylös. Tulivuoren jyrkät seinämät kohosivat yli kolmentoista kilometrin korkeuteen Ion pinnasta. He kiisivät rinnettä ylös niin nopeasti että Coma tunsi aamulla syömänsä aterian rusentuvan selkärankaansa vasten.

He saapuivat vuoren laelle. Vuori oli yhä aktiivinen. Huipulla olevassa kraatterissa kupli laavaa ja lämpösäteily hohkasi liiturilleurille asti. He kiersivät sulana virtaavaa kivimassa ja saapuivat kohtaan jossa maahan oli kasattu matalia kumpuja. Gophi pysäytti liituriturit kumpujen viereen ja sammutti moottorin. Sen tasainen hurina alkoi hitaasti vaimeta. Ympäröivä ilma väreili kuumuudesta ja sen polte tuntui paksun suojapuvunkin läpi.

– Olemme perillä, gophi astui ulos liitureistaureista ja käveli kumpujen viereen.

Coma katsoi hetken gophin etenemistä ja käveli sitten itsekin perässä.

Vuoren laella kohosi kuusi pientä kumpua tasaisessa rivissä. Jokaisen kummun päällä oli kookas kivipaasi ja niiden tummat hahmot piirtyivät aavemaisina vasten Jupiterin ruhoa, joka peitti puolet taivaankannesta. Heidän takanaan Europa kuu oli juuri noussut horisontista ja kiisi vinhaa vauhtia taivaankannen halki.

– Mitä nämä ovat?

– Hautoja, gophi sanoi. – Katso kivien toiselle puolelle.

Coma kiersi ensimmäisen kiven taakse. Luettuaan nimen hän jähmettyi paikoilleen.

Kivessä luki: Coma Moggridge.

Ei muuta.

Seuraavassa kivessä: Coma Moggridge.

Ja sitä seuraavassa. Ja sitä seuraavassa...

Kaikissa kivissä luki Coma Moggridge.

Moggridge käveli rivin päähän ja näki yhdellä kertaan rivin kaikki nimet. Ion tulivuoret tuottivat purkausaineksia useita millimetrejä vuodessa ja hautakiviä peittävän pölyn määrästä Coma ymmärsi että osan haudoista täytyisi olla jo hyvin vanhoja. Ne seisoivat mykkinä hänen edessään ja loivat maahan pitkät varjot.

– Rankka näköala? gophi kysyi kehitellen suupielilleen hymyn tapaista.

Coma ei vastannut. Viimeisin haudoista oli auki ja maa oli kasattu kuopan reunoille. Coma käveli sen äärelle, tuijotti kivipaasia ja yritti ajatella. Kuopan pohjalta nousi hiljakseen höyryä tulivuoren lämmittäessä kuuperää. Coman toinen silmäluomi värisi

Coma mietti tilannetta hämmentyneenä. Joko tuo olento on hullu, tai sitten olen minä. Kemikaalit ja kaikki nämä räiskyvät värit saavat kaikki tämän kuun kanssa tekemisissä olevat käyttäytymään mielipuolisesti.

Gophi asteli Coman viereen. – Kuuperä on oikean lämpöistä. Murea laadukas liha vaatii oikeanlaiset olosuhteet.

Coma ei ollut uskoa korviaan.

Gophi katsoi Comaa arvioivasti ja jatkoi: – Me pidämme paistuneesta ja kärsivällisesti kypsennetystä lihasta, gophi korisi kuin olisi selostanut maailman yksinkertaisinta asiaa. – Kun olemme herkutelleet murean lihasi me palautamme luut näihin hautoihin. Yhtä kaikki, me kunnioitamme vihollisiamme herra Moggridge.

Coma katsoi gophia ja kuoppaa vuoron perään ja yritti ajatella. Monttu seisoi mykkänä hänen edessään ja aiheutti epämääräistä kauhua, jollaista hän ei muistanut kohdanneensa milloinkaan ennen.

– Mitä hittoa sinä puhut? Coma sähähti ja tiukensi otettaan kivääristä.

– Sinä olet saapunut kaupunkiimme jo monen kirottua kertaa. Tulet kiireellä luokseni silloin tällöin ja pyydät aina samaa asiaa. Poistattaa paneelissa olevan syklisen synnyttimen, gophi korisi rauhallisesti ja taas sen eturaajassa näkyi kouristuksia, joiden merkitys jäi Comalle tuntemattomaksi.

– Miksi minä en tiedä siitä mitään? Coma kysyi ja vilkuili monttua hervottomana. Hänen käsityskykynsä ei kyennyt enää yhdistämään irrallisia johtolankoja toisiinsa eikä löytämään tapahtumista minkäänlaista johdonmukaisuutta.

– Preesens tallennetaan ennen taisteluita. Sinä menetät muistisi. Olet luultavasti suuri sankari oman sotasi synkkyydessä, koska olet kuollut Suuren surmaajan puolesta monta kaameaa kertaa. Todellisuudessa sankari saapuukin tänne paistumaan, kaupunkimme ravinnoksi, gophi sanoi ja teki vasemmalla silmällään nopean eleen.

Coma hätkähti. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että gophi iski hänelle silmää. Sekopäistä, Coma ajatteli. ?äneen hän sanoi. – Minähän tuhosin synnyttimen. Minusta ei voi olla kehittymässä uutta perillistä?

Gophi asteli lähemmäs sanoi opettavaiseen äänensävyyn: – Tuhosit synnytinlaitteen virheellisesti. Kohta taivaisella Titanilla on kehittymässä uusi perillinen Suuren surmaajan kohduissa. Ehkä ehta ja uusi uskallikko päätyy tänne takaisin. Sama totinen toive ja melkoinen määrä rahaa matkassaan. Gophi katseli Comaa silmät kiiluen.

– Mistä kaikki ne viestit sitten ovat peräisin, ne joissa minua kehotettiin etsimään sinut käsiini?

– En tiedä. Tiedän vain että toivottoman typerät perillisesi ilmestyvät luokseni loputtomana virtana. Ja aina sama summa rahaa matkassa mukanaan, gophi korahteli tyytyväisenä.

– Valehtelet, Coma sanoi, vaikka aavisti asian olevan luultavasti juuri niin. Minä en muista mitään, koska viimeisen preesensin jälkeiset tapahtumat eivät periydy eteenpäin. Kenties minä olen juossut samaa oravanpyörää lukemattomia kertoja, tajuamatta mistään mitään.

Coma otti kivääristään tukevan otteen. – Alan kyllästyä tähän leikkiin, Coma sanoi vihaisesti. Hän nosti kiväärinsä ja tähtäsi sillä gophia.

Gophi ei näyttänyt reagoivan aseeseen normaalilla tavalla. Sen sijaan että olisi hätääntynyt, se vei luisen eturaajansa rauhallisesti lanteilleen ja veti jostain esiin kummallisen pistoolin.

Coma painoi oman kiväärinsä liipaisimesta.

Mitään ei tapahtunut.

Hän painoi liipaisinta useita kertoja.

– Tervetuloa uudelleen, gophi korahti, tähtäsi huolellisesti ja samassa ammus osui hämmentynyttä Moggridgea rintaan. Se lävisti suojapuvun, ohuet vaatteet ja lopulta ihon. Veri alkoi värjätä Coman paitaa punaiseksi. Hetken Coma yritti tasapainoilla jalkojensa varassa, mutta lopulta hänen tajuntansa musteni ja jalat pettivät alta. Coma valahti montun pohjalle.

Gophi käveli kuopalle ja lapioi maata Coman päälle. Hän teki paikalle pienen kumpareen ja pystytti kumpareen päälle kivipaaden. Kivipaateen hän kaiversi kiväärin avulla tekstin: Tässä lepää Coma Moggridge.

Työn jälkeen gophi sytytti tulokseen tyytyväisenä savukkeen ja poltteli sitä Ion horisontin yllä kimaltelevia Plejadeja ja Jupiterin ylvästä maisemaa ihastellen. Sitten se nosti maasta Coman kiväärin, laskeutui maasturilleen ja heitti kiväärin aluksen takaosaan, toisten samanlaisten joukkoon.

VI

"Kuolema, vain välivaihe evoluution hitaassa kulussa. Ensimmäiset olennot maapallolla eivät olleet kuolevaisia. Ne olivat bakteereita, jotka jakaantuivat loputtomasti, kopioivat itseään ja olivat kuolemattomia. Bakteerit saattoivat tuhoutua ravinnon puutteeseen tai jonkin ympäristömuutoksen seurauksena, mutta muutoin niitä ei estänyt mikään jakautumasta ja elämästä ikuisesti. Elämää ehti olla muinaisella maapallolla yli miljardi vuotta ennen kuin kehittyi ohjelmoitu kuolema." – Suuri Holhooja.

Coma Moggridge havahtui Suuren Holhoojan kohduista. Hän katseli ympärilleen ja näki ohuen kalvon läpi tunkevaa valoa ympärillään. Coma vääntäytyi suoraksi, veti keuhkot täyteen ja tajusi hengittävänsä ja nielevänsä elatusnestettä. Ympärillä kuului lukemattomien sydänten voimakas sykintä.

Kohta kohdun toinen pää aukesi, elatusnesteet valuivat lattialle ja Coma niiden mukana. Märkänä ja alastomana hän ryömi ylös ja nousi seisomaan. Elatusneste valui hiuksista hänen silmilleen eikä hän erottanut ympärillään mitään mihin kohdistaa katseensa. Kaikkialla näkyi pelkkää sumua.

Jossain kaukaisuudessa alkoi vilkkua sinertävä valo. Moggridge suunnisti sitä kohti. Hän saapui ovelle ja painoi kätensä sen pintaa vasten. Ovi nousi ylös ja hän astui sisään huoneeseen, jossa oli peseytymistilat ja vaatteita.

Pitkän suihkun jälkeen Coma tuijotti peilistä pehmeänä ja kimmoisana kiiltelevää ihoaan. Se oli vastasyntyneen ihoa, terveen punertavaa vailla arpia ja laikkuja. Coma oli täydessä aikuisuutensa voimassa, lihakset olivat vahvat ja hiukset tuuheat. Vain kaikkialla pistelevä kipu häiritsi. Sitä säteili hänen jokaisesta lihaksestaan. Coma siirsi kivun pois mielestään ja kumartui lähemmäs peiliä. Hän laski kätensä navattomalle vatsalleen ja katsoi kylkiään. Molemmilla puolilla, alimpien kylkiluiden kohdalla oli kaksi suurta venttiiliä. Coma tarkasteli niitä hetken ja suoristautui sitten ryhdikkäästi seisomaan. Coma Moggridge. Hoida itsesi hiiteen täältä.

Coma poistui huoneesta, sulki oven perässään ja lähti kävelemään kohti fasadirakennelman sivuilla olevia ulosmenoportteja.

– Anteeksi, hän kuuli naisen äänen sanovan takanaan. Coma kääntyi ja näki virkailijattaren seisovan käytävällä oven vieressä.

– Teille on kirje. Herra Moggridge, virkalijatar sanoi ja ojensi Comalle ruskean kirjekuoren.

Coma otti kirjeen hämmentyneenä vastaan. Hän käänsi kirjeen ympäri, mutta ei nähnyt sen päällä merkintää kirjeen lähettäjästä. Coma käänsi katseensa takaisin virkailijattareen. – Mistä tämä on peräisin?

– Edeltäjänne käski minun antaa se sinulle. Hän oli niin kiihtyneessä mielentilassa että tilanne tuskin tallentui preesensiinne, virkailijatar vastasi ja hymyili viehkeästi. – Tervetuloa takaisin Herra Moggridge.

– Pyysikö hän sanomaan mitään muuta? Coma kysyi tuntien poltetta kurkunpäässään. Hänen lihaskipunsa oli hyvää vauhtia muuttumassa pahoinvoinniksi.

– Sen saa avata vasta kun olette yksin, hän ei sanonut muuta.

Coma sujautti kirjeen povitaskuunsa. – Kiitos. Minä jään teille palveluksen velkaa neiti... Coma katsoi virkailijattaren rintapielessä olevaa nimikylttiä. …neiti Peiffera. Suokaa anteeksi, mutta minun on mentävä. Tiedättehän syntymän…minä voin todella huonosti. Coma kääntyi kannoillaan ja lähti harppomaan ulos rakennuksesta.

– Eipä kestä! Virkailijatar huudahti hänen peräänsä.

Ulkona Coma astui taksiin ja päästyään perille hän jaksoi vain vaivoin nousta liiturista ja kävellä asunnolleen. Coma kaatoi itselleen viskin ja rojahti olohuoneen sohvalle. Hän sytytti savukkeen ja poltteli sitä hetken kattoon tuijotellen. Sitten hän veti povitaskustaan kirjeen ja aukaisi sen. Sisällä oli taiteltu paperiarkki. Coma aukaisi arkin.

Hyvää syntymäpäivää Coma Moggridge.

Elämä on labyrintti, jossa jokainen käyty haara johtaa umpikujaan ja taas on palattava lähtöpisteeseen. Sinä olet nyt lähtöpisteessä hyvä perijäni. Labyrintti on elämän metafora. Ongelma, joka pitää selvittää päästäkseen pois sen vankilasta. Se on elämän ratkaisu ja samalla kaikki sen ongelmat.

On hyvinkin luultavaa, että me olemme toistaneet samaa virhettä ja jääneet labyrinttiin vangiksi, Coma hyvä. Mutta me opimme. Me opimme sen umpikujat. Labyrintti pakottaa muodostamaan elämään suunnitelmia, ja vain niitä toteuttamalla me pääsemme pois sen sokkelosta. Siksi tämä kirje. Ratkaistaksesi labyrintin, sinun on lähdettävä kulkemaan reittiä, jota kukaan meistä perijöistä ei ole ennen kulkenut.

Päästäksemme ulos labyrintistä, meidän on irrottauduttava Suuren Holhoojan orjuudesta ja koettava miltä tuntuu oikea elämä. Sellainen, joka sisältää myös lopullisen kuoleman. Vain sellaisessa elämässä voi olla todellisia merkityksiä.

Unohda kaikki aikaisemmat yritykset, ne on jo kaikki kokeiltu, ne kaikki ovat olleet umpikujia. On keksittävä keino, jonka avulla me livistämme Suuren Holhoojan vankilasta ja silloin me vapaudumme jälleensyntymän kiertokulusta ja saavutamme kuolevaisuuden ja lopullisen vapauden.

Kyse on vain ajasta Coma. Ennemmin tai myöhemmin me löydämme ulospääsyn. Lopullisen ulospääsyn. Ja ansaitsemme luonnollisen elämän kuolemineen ja merkityksineen.

Terveisin: Coma Moggridgen perilliset.

Coma sulki arkin, pisti sen takaisin kuoreensa ja sujautti kirjeen maton alle. Sitten hän suoristi jalkansa ja kävi sohvalle makaamaan. Ruumiitani makaa ympäri Saturnusta ja Jupiteria luultavasti satamäärin. Suuri Holhooja on tukkinut jokaisen mahdollisuuden, jolla täältä voi paeta. Ei ole ulospääsyä. Mihin minä edes pääsisin? Ei ole muuta kuin Saturnus ja Jupiter kuineen ja asteroidien epäinhimilliset siirtokunnat. Se vainuaa jokaisen yrityksen. Coma painoi päänsä käsiensä väliin ja tuijotti lattiaan. Paskat, unohdan koko jutun vähäksi aikaa ja menen pitämään hauskaa. Seuraava taisteluni on vasta kuuden Saturnuksen kierron päästä. Siinä ajassa ehdin rentoutua ja unohtaa ahdinkoni.

VII

"Maailman liikahtaessa liikahtaa ihminenkin vain jos pitää siitä kiinni. Tuska on kiinni pitämistä, jostain, jota ei välttämättä edes tiedosta. Kaikesta ei voi irrottautua, siksi ajatusten on vaihduttava nopeammin kuin maailma." – Suuri Holhooja.

Pfeiffera Bellucida oli perillisensä ensimmäisenä päivänä lähtenyt kävelylle. Häntä vastaan asteli merentuoksuisessa tuulessa eteenpäin työntyviä ihmisiä. Katkeamaton ihmisvirta vaelsi rakennusten kaarevista porteista sisään ja ulos. Pfeiffera näki kasvoja, joiden silmät olivat vetäytyneet syvälle kuoppiinsa mutta yhä silti monet kasvoista hymyilivät liioitellun leveästi tai nauroivat äänekkäästi. Useimmiten nauru johtui kemikaaleista ja tuntui kuin epätoivoiselta vastalauseelta sille todellisuudelle, jonka Suuri Holhooja oli Titanilla saanut aikaan.

Pfeiffera nousi ylös ja asteli puistoa eteenpäin. Hänen oli nälkä ja hän etsi sopivaa ravintolaa, jossa tyydyttää vatsansa vaatimukset. Puiston reunassa oli ravintola, joka mahtaili koristuksillaan ja kerskui mainoksissaan uusittua ilmettään. Sen ruoka oli esitteen mukaan niin herkullista että se muutti pysyvästi nautiskelijan hermoratoja. Pfeifferaa mainos puistatti.

Seuraavan vastaan tulevan ravintolan ikkunassa luki pienellä fontilla kirjoitettuna: Ruokaa ilman kemikaaleja. Pfeiffera päätti istahtaa läheiselle puistonpenkille antaakseen nälkänsä yltyä ja tarkkaillakseen ravintolasta poistuvia ihmisiä.

Pfeifferan edestä pyrähti musta varis ja laskeutui paksukaarnaisen tammen alimmalle oksalle. Pfeiffera ei aluksi välittänyt linnusta mutta kun hän vilkaisi sitä pari kertaa niin hänelle tuli äkkiä painostava tunne että lintu suorastaan tuijotti häntä. Kohta varis loikki kaarnaa pitkin lähemmäs Pfeifferaa ja siirtyi sitten pyrähtäen penkin selkänojalle. Koko ajan se oli pitänyt katseensa tiukasti Pfeifferassa.

Pfeiffera tuskastui. Mitä tuo lintu minusta tahtoo? Hän sieppasi maasta pienen kepin, nousi ylös ja huitoi sillä lintua. Lintu pyrähti takaisin tammen oksalle ja jäi sinne tuijottamaan Pfeifferaa. Sen silmät olivat sysimustat kuin kuolema

Kauempaa puiston reunalta alkoi kantautua huutoja.

Pfeiffera kääntyi äänen suuntaan, pudotti kepin maahan ja käveli puiden varjoissa lähemmäs äänten lähdettä. Pfeiffera näki että kadulla kävelevän pariskunnan kimppuun oli hyökännyt ihmisjoukko. He repivät naiselta tämän takin ja iskivät nyrkeillä miestä kasvoihin. Kohta molemmat uhreista makasivat maassa ja pahoinpitelijät juoksivat puiston pimeyteen.

Pfeiffera nojasi kättään tammen kaarnaan ja tilasi paikalle taksin. Pahoinpitelijöiden poistuttua hän lähti astelemaan puiston varjoista kohti maassa kimaltelevan vesilammikon vieressä makaavaa miestä.

VIII

"Minä olen lahjoittanut ihmisille kemikaalit. Tuhannet ja taas tuhannet aineet, jotka viihdyttävät heidän päiviään. Kuinka mukavaa heidän onkaan hormoniensa suloisessa keitoksessa. Minulla on heille kemikaalit masennukseen, pääkipuun, murtumiin, suruun, pelkoon ja voimattomuuteen. Heidän tarvitsee vain pyytää ja minä heidät voitelen!" - Suuri Holhooja.

Coma Moggridge tilasi taksin ja käveli ulos Titanin taivaan alle. Mereltä puhaltava tuuli hajotti pilviä ja repeilevien pilviverhojen välissä näkyi osia kirkkaana kimaltelevasta linnunradasta. Sen tähtipölystä muodostunutta vanaa vasten kimalteli joutsenen tähtikuvio. Pilven raossa välkehti kuvion kirkkain tähti Deneb. Yksi Denebin lähellä olevista tähdistä näytti liikkuvan. Sen koko kasvoi nopeasti ja kohta Coma erotti taksin kirkkaat ajovalot. Taksi laskeutui kattotasanteelle moottori säksätteäen.

– Keskusaukiolle, Coma mutisi simulantille ja istuutui taksin takapenkin upottaviin pehmusteisiin. Taksi nousi kaupungin ylle ja rakennusten valot välähtivät esiin koko horisontin leveydeltä. Taksin ikkunoista Coma näki kuinka miljoonien ihmisen sivilisaatio levisi hänen allaan hehkuvana orgaanisena olentona. Aivan keskellä kaupungin ydintä halkoi ammottava kuilu, jonka syvyyksiin niin monet turhaan heittäytyivät. Kohta he kuitenkin syntyivät Suuren Holhoojan kohduista taas uudestaan taakkanaan menneen elämän tieto ja yhä uudelleen samoina toistuvat kokemukset.

Taksi laskeutui puiston laidalle ja Coma kuittasi maksun kädellään. Hän astui kadulle, kohensi pukuaan ja katsoi ympärillään levittäytyviä vuorenkorkuisia rakennuksia. Hän käveli sisälle niiden varjoisiin uumeniin. Coma astui tummista ovista sisälle ravintolaan, jossa ihmiset olivat alasti, puoli-alasti, pukeissa tai liioitellusti pukeutuneina. Hän haistoi keinotekoisten hormonien, kemikaalien ja ruumiineritteiden vahvan sekoituksen ja liittyi sekaan ihmismassaan. Vain kaksi vaihtoehtoa; joko minut tapetaan taisteluissa, tai sitten tukahdun kuolemattomuuteni alle. Minä haluan pois täältä, mutta olen kahlittuna ikuisuuteen.

Coma tilasi viskin ja käveli harmaan sohvaryhmän viereen, jossa pienen pöydän äärellä maisteli juomaansa sievä tummahiuksinen nainen. Hänellä oli yllään lyhyt hame, punainen paita ja kaulalle kietaistu vihreä huivi.

– Odotatko jotakuta? Coma kysyi naiselta.

Nainen katsoi tulijaa hetken, kohotti sitten olkapäitään ja nyökkäsi. – Saatan odottaakin.

– Jotakuta joka ymmärtäisi miten kaikki tämä aika on mukavinta kuluttaa?

– Ehkä niin, nainen sanoi.

– Hyvä, sitten me ymmärrämme toisiamme? Mutta jos haluat olla yksin niin...

Nainen keskeytti Coman: – Kyllä minulle seura kelpaa, mutta hänellä täytyy olla selkeät tavoitteet, hän sanoi. – En kaipaa unelmiaan jahtaavia romantikkoja.

Coma nyökkäsi ja istuutui sohvalle naista vastapäätä. – Unelmien ja tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan halua, tahtoa ja kärsivällisyyttä.

Nainen nyökkäsi – Totta, mutta minua kiinnostaa enemmänkin käytäntö, ei niinkään teoria, hän vastasi ja nojasi liioitellusti sohvalla taaksepäin, nosti sitten toisen jalkansa pois toisen päältä ja levitti aavistuksen reisiään. Hameen alla oleva intiimi alue paljastui. Coma yritti olla tuijottamatta ja nosti katseensa takaisin naisen kasvoihin.

Nainen kaivoi käsilaukustaan savukerasian ja ojensi sitä Comalle. – Kelpaako?

– Kelpaa kyllä, mutta tupakoinnin olen lopettanut, Coma vastasi ja seurasi kuinka nainen veti savukerasian takaisin, kaivoi askista savukkeen pitkillä siroilla sormillaan ja sytytti sen tulitikulla taidokkain liikkein. Kohta valkoinen pehmeä savu puristui ulos hänen tulipunaisten huuliensa välistä.

Nainen käänsi tummat silmänsä Comaan. Niiden katseeseen vastatessaan Coma tunsi kehossaan virtaavan veren voiman ja hänen sykkeensä alkoi kiihtyä.

Naisen ääni oli nyt käheä kun hän kuiskasi: – Minä olen Chany.

Coma katsoi naista hetken silmiin, nousi ylös ja vaihtoi paikkaansa naisen viereen. – Coma Moggridge. Coma sanoi ja nosti maasta käsineen, joka oli pudonnut naiselta. Hän ojensi käsinettä naiselle ja tämän ottaessa sitä vastaan Coma tarttui naisen käteen ja painoi suudelman tämän huulille.

– Hyvä on Coma. Minä huomaan, että olet toiminnan mies. Mutta tavoitteeseesi ei ole aivan noin helppo päästä.

Coma kaivoi taskustaan setelin ja laski sen pöydälle.

Nainen hätkähti ja vetäytyi taaksepäin. – Olet ymmärtänyt väärin. Sinä loukkaat minua, nainen sanoi ja hänen ilmeensä muuttui vihaiseksi.

– Se ei ole tarkoitukseni, Coma sanoi ja näytti viattomalta, - Haen vain itselleni uuden juoman. Otatko sinä? Minä tarjoan. Tänään on sentään syntymäpäiväni.

Ennen kuin nainen ehti vastata, Coma sieppasi viskilasin käteensä, tyhjensi sen yhdellä kulauksella, otti setelinsä pöydältä ja lähti hakemaan heille lisää juotavaa.

Nainen katsoi Coman perään tämän kävellessä tiskille. Sitten hän naurahti ja hänen silmiinsä syttyi salaperäinen hehku.

Joitakin juomia myöhemmin he kävelivät ulos rakennuksesta ja nainen painautui Coman kainaloon. He eivät huomanneet että jostain kaupungin varjoista astui esiin neljä ihmistä, jotka lähtivät seuraamaan heitä, kaksi miestä ja kaksi naista. Ne jättäytyivät hieman jälkeen odotellen sopivampaa hetkeä.

– Minne me menemme? Chany kysyi ja levitti huulipunaa huulilleen.

– Kanjonin toisella puolella on mukava hotelli, Coma vastasi ja laski kätensä Chanyn takamukselle. – Minä tunnen paikan omistajan, joten eiköhän meille löydy vapaa huone jossa voimme keksiä tekemistä.

– Minä en taida olla ensimmäinen nainen, jonka sinä viet siihen hotelliin?

– Kyllä sinä olet, nimittäin tämän perilliseni ensimmäinen, Coma sanoi ja rutisti Chanya itseään vasten.

He tulivat pitkälle sillalle, joka ylitti kaupungin halkovan syvän siirroslinjan. Uomassa virtaava joki virtasi muutaman kymmenen metrin syvyydellä ennen kuin syöksyi putoukseen. He pysähtyivät hetkeksi katsomaan sitä. Alhaalla lukemattomat sillat ylittivät kuilun ja niillä liikuskeli jalankulkijoita ja kevyttä liikennettä.

– Tämä silta on kaupungin kauneimpia, Chany sanoi.

– Joskus öisin kun en saa unta, tulen tänne ja kävelen näitä rotkon ylittäviä siltoja ristiin rastiin. Coma sanoi puolestaan.

– Tänä yönä et varmasti saa unta, Chany kuiskasi ja kääntyi suutelemaan Comaa. – Mutta voit olla varma, etten päästä sinua tänne kuljeksimaan.

Virtaava vesi kaukana alhaalla putosi viisikymmentä metriä alas ja muuttui valkoiseksi pauhuksi kantautuen sillalle asti juuri ja juuri huulilla aistittavina pisaroina. Coma ja Chany seisoivat hetken sylikkäin ja jatkoivat sitten matkaansa. Pian he saapuivat kanjonin toiselle puolelle jossa avautui vehreä puisto.

Heidän perässään seurannut ryhmä alkoi tiivistää askeliaan. Coma ehti vain vilkaista taakseen kun ensimmäinen isku osui häntä kasvoihin. Coma kaatui maahan ja näki toisen naisista repivän Chanylta tämän takin riekaleiksi.

– Jättäkää hänet rauhaan! Coma huusi ja syöksyi naisen kimppuun. Samassa miehet kävivät Comaan käsiksi, riistivät häneltäkin takin yltä ja kaatoivat hänet maahan.

Miehet potkivat maassa makaavaa Comaa vatsaan ja kasvoihin. Naiset puolestaan pahoinpitelivät Chanya. He raapivat tätä ensin kynsillään ja alkoivat sitten iskeä häntä terävillä kenkiensä koroilla. Parin minuutin kuluttua he lopettivat ja alkoivat penkoa Chanyn ja Coman yltä repimiään takkeja. Löydettyään molempien taskuista pienen summan rahaa he kävelivät pois solvauksia huudellen. Coma ja Chany makasivat molemmat maassa verta valuen.

Coma raahautui naisen vierelle ja katsoi tämän runneltua päätä ja kylkiä. Coma pelkäsi pahinta ja koitti naisen pulssia. Sitä ei tuntunut enää. Ympärillä ei näkynyt ketään. Kauempana puistossa oli joitain ihmisiä, mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota. Coma nosti päätään ja yritti huutaa, mutta ääntäkään ei tullut hänen suustaan.

Coma Moggridge lojui nelinkontin kadulla. Suussa tuntui irrallisia hampaita ja ikenistä vuosi lämmintä, raudanmakuista verta hänen suuhunsa. Coma sylkäisi kaksi hammasta suustaan ja konttasi läheisen lätäkön ääreen. Lätäkön kimaltelevasta pinnasta hän näki takanaan kohoavan Saturnuksen heijastuksen.

Coma työntyi pidemmälle lätäkön ylle ja Saturnuksen tilalle vaihtui väreilevä kuvajainen hänen omista kasvoistaan. Vain viiden metrin päässä hänen edessään aukesi kaupunkia halkova siirrosrotko ja Coma keräsi voimia jaksaakseen ryömiä sen reunalle. Hän halusi pudottautua alas kosken pauhuihin. Heittäytymällä rotkoon hän säästäisi itsensä tulevilta kivuilta ja syntyisi uudelleen terveenä ja elinvoimaisena.

Toinen silmä oli jo nyt muurautunut umpeen ja leuassa loimotti suuri avohaava. Osa luista oli mitä todennäköisimmin murtunut. Coma ei tuntenut kipua, se odotteli vielä heräämistään. Hän oli shokissa, mutta tiesi, että kohta signaalit kulkisivat taas hermoissa ja räjäyttäisivät kivun aivoihin asti.

?kkiä Moggridge tajusi lätäkön kimaltelevassa pinnassa toiset kasvot ja vieressään seisovat kauniit sääret.

– Sinä, hän sanoi ilman, että suusta kuului pihaustakaan. – Miten menee? Coma kysyi saaden äänen voimistumaan kuultavaksi.

– Sinä olet säälittävä. Tiesitkö sitä? kuvajainen vedenpinnassa sanoi.

– Tiesin, Coma sopersi toimimattomalla leuallaan.

Paikalle laskeutui taksi.

Pfeiffera auttoi Coman ylös, talutti tämän taksiin ja istuutui hänen viereensä takapenkille.

– Seuralaiseni on kuollut, Coma sanoi tuskiensa läpi.

– Tiedän. Istuskelin puistossa ja näin kaiken. Seuralaisesi siitä tuskin vähät välittää. Vuorokauden kuluttua hän luultavasti istuu siinä samassa ravintolassa, josta hänet löysit ja kikattaa jonkun toisen kainalossa, Pfeiffera sanoi ja pyyhki varovasti verta Coman kasvoilta. – Käydään hoitamassa sinut kuntoon. Pfeiffera antoi osoitteen simulaatiolle ja taksi alkoi kohota kaupungin yläpuolelle.

– Näillä kaduilla ei olla kovin ystävällisiä, Coma sanoi ja ähkäisi Pfeifferan painaessa paidastaan repimällä kankaanpalasella kasvoilla vuotavaa haavaa.

– Tiedän. Täällä ei juuri millään ole mitään väliä, Pfeiffera sanoi ja katsoi Comaa. – Kuka se nainen oli?

?h, pelkkä suttura, Coma vastasi.

– Huomaatko, mitä minä tarkoitan, Pfeiffera sanoi ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos.

* * * * *

Taksi laskeutui sairaalan eteen ja Pfeiffera talutti Coman sisälle. Coma sai nopeasti henkilökunnalta hoitoa haavoihinsa ja lyhyen kuntoutuksen jälkeen he olivat vapaita lähtemään. Tunnin kuluttua he kävelivät jo sairaalasta ulos eikä Coman vaurioista näkynyt enää jälkeäkään.

– Meitä sotilaita hoidetaan näemmä nopeasti ja perusteellisesti. Harkitsin jo hyppääväni rotkoon ja huomenna olisin syntynyt uuteen terveeseen kehoon muistamatta mitään koko välikohtauksesta, Coma sanoi.

– Silloin et olisi oppinut mitään. Teidän sotilaiden välinpitämättömyys elämää kohtaan, jopa teidän omaa elämäänne, hämmästyttää minua, Pfeiffera tuhahti vihaisesti heidän kävellessään sairaalan vieressä kasvavien puiden alla.

– Niin siinä käy kun kuolee tuon tuosta. En minä ole ammattiani itse valinnut.

– Et niin, mutta asenteesi olet, Pfeiffera vastasi ja katsoi Comaa jäätävästi. Hän ei maininnut mitään omasta syntymästään koska häntä hävetti. Hän arveli viimeaikaisten onnettomuuksien johtuvan hänen omasta huolimattomuudestaan.

– Kuulehan. Minulle sopii mainiosti jos haluat mennä tilalleni Iolle. Minä jään mielelläni selailemaan vedoksia toimistopöydän äärelle. Coma sanoi ärtyneenä ja lähti kävelemään nopeammin eteenpäin. Pfeiffera seurasi perässä.

Sairaalan portin ulkopuolella Coma pysähtyi. – Minä aion mennä takaisin kaupunkiin. Tuletko sinä? Minä tarjoan, hän sanoi ja katseli yläpuolellaan kieppuvien hehkupilvimuodostelmien lomaan, josko siellä näkyisi vapaata taksia.

– En. Aion kävellä suoraan asunnolleni ja suosittelen samaa sinulle, Pfeiffera vastasi ja asteli sairaalan vierustalta alkavaan puistoon kadoten suurilehtisten puiden varjoihin.

Coma katseli hetken Pfeifferan perään. – Paskat, hän kirosi ja tilasi itselleen taksin. Sitä odotellessaan hän istuutui puistonpenkille.

Alkoi sataa purppuran värisiä oksidihiukkasia, jotka hiljakseen leijailivat lämpimässä tuulessa. Coma tuijotti sateen läpi puiston hämärään. Hän seurasi kuinka jättiläismäiset ilmalehtilumpeiden varret kohosivat hitaasti puiston lammikosta. Niiden yhteyttävät lehdet muodostivat säiliön, jonka sisään kerääntyi ilmaa kevyempää kaasua. Kun lehti oli täyttynyt kaasusta, niiden varret irtosivat istukoistaan ja säiliöt alkoivat kohota ylöspäin Titanin paksun pilviverhon yläpuolelle. Siellä, kärsivällisesti auringon ensisäteitä odottaen, säiliöiden päälle aukesi suuri sydämenmuotoinen lehti, jonka pinnalla yhteytys tapahtui.

IX

Heidät kaikki, koko ihmiskunta, hylättiin aikaan ajelehtimaan, tuhon ja kuoleman tuomittaviksi. Kun taas minussa me kaikki, koko ihmiskunta olemme nousseet avaruuksiin. Minä, Suuri Holhooja, olen takuu elämään ja kun ihmiset tekevät niin kuin minä heille määrään ja antavat henkensä sivilisaatiomme hyväksi, he ovat kaikki ikuisesti pelastetut!” - Suuri Holhooja.

Coma näki virrassa vääntelehtiviä ruumiita, tuhansia kuolleita ihmisiä, jotka ajelehtivat joen virrassa. Ne kolhiintuivat kiviä vasten joen verensekaisissa koskissa ja kelluivat tyvenissä kohdissa selkä veden pinnalla kuultaen. ?kkiä Coma tajusi olevansa yksi ruumiista. Hän oli ajautunut matalaan rantaveteen kellumaan ja tunsi selässään koputuksen. Coma nosti päänsä vedestä ja katsoi ylös kirkkaaseen valoon. Hänen edessään seisoi valkopanssarinen gophi, joka valaisi taskulampulla hänen kasvojaan.

Coma heräsi omaan huutoonsa ja tukahduttavaan tunteeseen, ettei saanut hengitetyksi. Hän oli hikoillut lakanat märiksi ja hiuksista valui hikipisaroita. Coma riuhtaisi itsensä unesta ja nousi istumaan, heitti lakanan päältään ja puki ylleen. Päässä vihloi ja kyljissä tuntui epämiellyttävää pistelyä.

Saatuaan mielensä levolliseksi huuhtomalla kurkkuunsa useita kupillisia vahvaa kahvia ja kourallisen pillereitä, Coma ryhtyi tutkimaan seuraavaa tehtäväänsä Iolla. Joka kerta niihin lisättiin uusia yksityiskohtia jotka piti opetella huolellisesti. Muutaman tunnin sitä tehtyään Coma nousi ylös ja käveli levottomasti ympäri asuntoaan. Hän istuutui puhelimen viereen ja naputti kynällä rystysiään, nousi ylös ja asteli ikkunalle.

Päivä oli pitkällä ja taivaalla lensi parvi lintuja, jotka liisivät kymmenien yksilöiden ryhmissä tehden pystysuoria koukkauksia lentotaidoillaan kerskuen.

Moggridge mietti taas tehtäväänsä Iolla, sipaisi kädellä leukaansa ja kääntyi ympäri. Paskat, hän ajatteli, tarttui puhelimeensa ja tilasi yhteyden.

– Pfeiffera Bellucida, ääni vastasi.

– Hei. Tässä on Coma Moggridge, hoidit minut sairaalaan eilen.

– Muistan kyllä. Toisin kuin ehkä sinä, minä yleensä muistan eilisen. Kaikki elämäni eiliset, nainen sanoi viileään äänensävyyn.

Niinhän sinä luulet muistavasi. Coma ajatteli, mutta ääneen hän sanoi: – Haluaisin kiittää sinua jotenkin. Onko sinulla illaksi suunnitelmia? Mitä sanot illallisesta? Moggridge kysyi välittämättä Pfeifferan huomautuksista.

– Minulla ei ole suunnitelmia, mutta käsittääkseni sinulla on edessäsi tehtävä Iolla, nainen sanoi.

– Niin. Kyllä minä ymmärrän. Et halua tutustua sotilaaseen, joka kuolee tuon tuosta. Mutta ehkä sinun kuitenkin kannattaisi harkita asiaa.

Nainen oli hetken hiljaa langan päässä ja kysyi sitten: – Miksi?

– Koska siitä hyvästä minä lupaan tulla Ilolta hengissä takaisin.

– Sinä olet vain tyhmänrohkea sotilas, aion lopettaa tämän yhteyden nyt...

– Odota! Sinä et ymmärrä. Sinun katseesi, olemuksesi...minulla on tunne...että meillä on jokin merkitys toisillemme.

Linja ei katkennut, naisen hiljainen hengitys kuului taustalta. – Mitä sinä oikein puhut?

– Minusta tuntuu että me olemme tavanneet aiemminkin. Tarkoitan että... minä en osaa selittää sitä. Moggridge henkäisi syvään ja jatkoi. – Haluaisin tutustua sinuun, vaikutat mielenkiintoiselta ihmiseltä. Minulla on suunnitelma, josta haluan keskustella kanssasi.

– Enpä tiedä... nainen vastasi epäröiden.

– Taksi seisoo kolme tuntia asuntosi edessä, joko hyppäät siihen tai et. Päätä itse. Simulaatio tietää minne ajaa, Coma sanoi.

– Hyvä on, mutta älä odota liikoja, sotilas Moggridge, nainen vastasi ja sulki linjan.

– En odota, Moggridge sanoi tyhjälle linjalle. – Mutta minä olen kova toivomaan, hän lisäsi hiljaa ja laski kuulokkeen.X

Seuraavaksi Coma selvitti Pfeifferan asuinrakennuksen tarkan sijainnin ja tilasi sinne taksin.

X

Minun vertani juoksevat Titanin joet ja minun henkeäni puhaltavat Titanin tuulet. Nostin kuulle kaupunkeja, jotta ihmiset voivat työskennellä ja tavata toinen toisiaan. Muokkasin ilmakehän sopivaksi, jotta he voisivat sen ilmaa hengittää. Ilman minua ihmisistä olisi jäljellä vain sammaloituneet kivet, tuulessa kahisevat lehdet ja kylmä hauta.” – Suuri Holhooja.

Kauan sen jälkeen kun viisarit olivat kierähtäneet yön merkiksi, Moggridge näki ikkunan takana taksin ajovalojen lähestyvän pilviseltä taivaalta. Hitaasti taksi laskeutui ravintolan tasanteelle ja päästi äänekkään höyrypurkauksen polttokennoistaan. Moggridge nousi ylös tuolistaan nähdäkseen tasanteelle paremmin. Hän pidätteli hengitystään ja nähdessään Pfeifferan nousevan ylös taksista häikäisevän kauniina hänen huulilleen nousi leveä hymy ja sydän alkoi takoa voimallisemmin. Coma kiiruhti ravintolan kattotasanteelle johtaville lasioville, jotka oli upotettu täyteen metallisia eläinveistoksia. Ovien vieressä seisoskeleva simulantti katsahti Comaan kysyvästi.

– Hän on seuralaiseni, Coma sanoi ja avasi toisen suurista lasiovista, vaikka se olisi ollut simulaation tehtävä. Coman toiminta oli simulantin arvokkaan verkkaiseen palvelutahtiin liian nopeaa ja niinpä se jäi seisoskelemaan kärsivällisesti paikoilleen. Pfeiffera astui sisälle ravintolaan ja Coma ryhtyi auttamaan takkia hänen yltään.

– Pelkäsin jo että joudun viettämään koko illan yksinäni ikkunasta ulos tuijotellen, Coma sanoi ja ojensi Pfeifferan päällystakin simulaatiolle. Tämä kumarsi ja lähti viemään takkia vaatenaulaan.

– En saanut unta. Se on ainoa syy miksi tulin, Pfeiffera vastasi ja hymyili vaisusti. Osa Pfeifferan vaaleista hiuksista oli kiedottu nutturaksi pään taakse ja suora hiustupsu oli jätetty vapaaksi kasvojen vasemmalle puolelle. Silmäluomien yläpuolelle oli sivelty ohuelti sinertävää sävyä ja se oli ainoa ehostus, jota hän oli käyttänyt. Coma ohjasi Pfeifferan peremmälle ravintolaan. – Meille on pöytä valmiina.

Ovella seisoskellut simulaatio oli jo tajunnut jääneensä tarpeettomaksi. Se tyytyi vain suhahtelemaan syvennyksessään, jonne oli hyödyttömänä vetäytynyt.

Pfeiffera ja Coma kävelivät pöytään ja kohta molemmat istuivat mukavasti suuren ikkunan vieressä toisiaan vastapäätä.

– En tiennytkään että tämä kaupunki voi näyttäytyä näin kauniina. Pfeiffera sanoi katsoessaan ulos ravintolan ikkunasta. ?inen kaupunki kylpi keinotekoisen valon säteissä, jotka välkehtivät spektrin kaikissa väreissä.

Coma katsoi Pfeifferan kasvoja valojen värjäämää taivasta vasten. Jokin sisempi Saturnuksen kuu kiersi hitaasti rataansa kellertävää valonkajoa hohtaen. Se katosi Pfeifferan pään taakse ja ilmestyi kohta taas esiin hänen huultensa tasalta.

– No niin sotilas. Mitä sinä tahdot minusta? Pfeiffera kysyi ja katseli Comaa kysyvästi.

– Vain tutustua.

– Minulla on luomi vasemmassa kainalossa, ristiselässä syntymämerkki ja liian pitkät varpaankynnet.

– En minä sitä tarkoittanut.

– Niinpä niin, Pfeiffera sanoi odottaen edelleen selitystä.

– Oletko aina ollut Suuren Holhoojan virkailijattarena? Coma kysyi ja ojensi Pfeifferalle pöydässä olleen ruokalistan.

– En. Olen ollut nykyisessä tehtävässäni vasta muutaman vuoden.

– Pidätkö sinä työstäsi? Coma kysyi.

– Hyvänen aika. En, Pfeiffera vastasi. – Minä lopettaisin jos voisin valita, mutta kukapa täällä voisi. Sitäpaitsi mutta minulla on liikaa velkoja.

– Asunnostako?

– Liikeyrityksestä. Minulla oli pieni yritys, mutta se meni nurin. Pfeiffera selasi listaa. – Suuri Holhooja määräsi velkojeni pantiksi minut työskentelemään heräämön kirjurina ja vastaanottonsa virkailijattarena.

– Etkö ollut vihainen?

– Ei kai minulla ole oikeutta... Suuri Holhooja on...

– Suuri Holhooja on yksi pirunmoinen virhe! Coma älähti ja yllättyi itsekin voimakasta reaktiotaan. Hän katui saman tien että oli edes kysynyt koko asiaa. Hänen muistissaan oli vielä liian hyvin jäljellä kohtaaminen Suuren Holhoojan kanssa ja hänellä oli vaikeuksia kyetä hillitsemään tapaamisesta aiheutuvaa pettymystä.

– Miten sinä voit sanoa... Pfeiffera jätti lauseensa kesken. Hänen katseensa viesti pelkoa.

– Kuulehan, unohda mitä äsken sanoin. Haluan näyttää sinulle jotain, Coma sanoi sovinnollisesti, ojensi aivoliittimen Pfeifferalle ja kiinnitti myös omansa kiinni pöytään. Comaa harmitti, sillä heidän iltaansa oli tullut pienoinen särö. Hän halusi korjata äskeisen ja saada heidät miettimään mukavampia asioita. Hän veti pöydästä valikon esiin ja aktivoi valitsemansa maalauksen.

Kohta heidän ympärilleen särähti kellertävän vihreä nurmi ja ylhäältä loisti tasaista sinivalkovihreää valoa hehkuva taivas. He olivat puutarhassa, mutta se ei ollut aivan tavallinen puutarha. Heidän ympärillään oli alastomia ihmisiä, mutta hekään eivät olleet aivan tavallisia ihmisiä.

Pfeiffera henkäisi syvään katsoessaan ympärilleen. Ympäristön jokainen yksityiskohta oli maalattu intensiivisin värein. Taivas kuulsi keltaista ja punaista ja maassa liikehtivät ihmiset oli taiteiltu herkin ja aistikkain siveltimenvedoin.

– Tässä on jotain lumoavaa. Pfeiffera sanoi ihastellen. Hän lähti astelemaan kohti pyöreää lampea, joka oli maalauksen keskellä. Coma käveli Pfeifferan perässä ja näki lammessa nuoria naisia pulikoimassa. Ilakoivien neitojen ympärille oli maalattu merkillinen kulkue, jossa ihmiset ratsastivat hevosilla ja omituisilla eri eläinlajien sekasikiöillä.

He kävelivät naisten ohi ja seisahtuivat kolmen ratsastajan ryhmän luo. Ryhmän sisimmäisenä asteli valkoinen hirvi. Sen etujalat potkivat korkealle ilmaan ja vanha vitivalkoinen maalipinta kiilteli sen liehuvaan asentoon pysähtyneissä harjaksissa.

– Katso kuinka pikkutarkasti sen pää on maalattu, Pfeiffera sanoi silittäen yksisarvisen turpaa.

– Se on hyvä kontrasti noille sikin sokin siveltimellä vedellyille harjaksille.

Pfeiffera käänsi päänsä ylös ja näki että taivaalla olevat pilvet oli sivelty nopein vedoin ja ne loivat maisemaan levollista tunnelmaa. – Tässä on taidokkaasti sekoitettu eri eläinlajeja toisiinsa, Pfeiffera sanoi ihastuksissaan ja kiersi hirven toiselle puolelle. Sieltä hän löysi merkillisen yksityiskohdan. Pfeiffera osoitti Comalle maassa makaavaa, verissä päin olevaa miestä. – Katso. Hän on pudonnut hevosen selästä.

– Ja hänen vatsassaan on merkillinen arpi. Coma sanoi astellessaan lähemmäs ja katsellessaan miestä tarkemmin.

– Niinpä onkin. Mistähän se on peräisin, Pfeiffera kysyi ja kumartui hänkin miehen puoleen.

– Minä olen lukenut tuollaisesta jostain, Coma sanoi ja vilkaisi suuntaan josta he olivat äsken tulleet. – Tässä on jotain outoa, Coma jatkoi mietteliäänä, nousi maassa makaavan miehen luota ja käveli lammelle.

– Missä niin? Pfeiffera huusi hänen peräänsä.

– Tulehan katsomaan näitä naisia lähemmin. Coma oli kävellyt lammen luona peseytyvien naisten viereen ja tarkasteli läheltä heidän vartaloaan. – Katso näitä, Coma sanoi ja osoitti naisten vatsoja. – Näillä kaikilla on samanlainen arpi vatsassaan, ja täsmälleen samassa kohtaa. Coma osoitti niitä kaikkia vuoron perään. – Luulenpa etteivät ne ole pistoarpia ensinkään.

– Mitä ne sitten ovat? Pfeiffera ihmetteli ja kumartui tutkimaan naisen vatsaa.

– Ne ovat niiden napoja.

– Tuo ei paljoa auttanut, Pfeiffera vastasi.

– Olen jostain lukenut että gophit, jotka vielä ovat kuolevaisia, syntyvät naaraan kohdusta ja ovat raskauden ajan kiinnittyneinä napanuoran välityksellä emoonsa. Napanuoran tehtävä on kuljettaa kehittyvään sikiöön ravintoa ja happea. Synnyttyään napanuora katkaistaan ja jäljelle jäi tällainen arpi, Coma vastasi.

– Mielenkiintoista. Nämäkin ovat siis kuolevaisia. Onko tuo seepran selästä pudonnut mies kuollut siis lopullisesti? Sehän on kamalaa, Pfeiffera sanoi.

– Onko se niin kamalaa? Coma kysyi. – Emmehän me tiedä miltä elämä tuolloin tuntui. Silloin jokainen hetki oli ainutlaatuinen. Voi olla että he olivat onnellisempia kuin me kuolemattomat. Ainakin tämän maalauksen ihmiset vaikuttavat onnellisilta, Coma sanoi arvioivasti.

– Mikä maalaus tämä on? Pfeiffera kysyi pystymättä irrottamaan katsettaan kuolleesta miehestä.

– Esitteen mukaan tämä on kolmiulotteinen rekonstruktio pimeällä keskiajalla eläneen maalarin teoksesta, Coma sanoi. – Itse asiassa koko maalauksen kuuluisi olla kiellettyjen teosten listalla noiden napojen takia. Kaikki kuolemaan ja kuolevaisuuteen liittyvä on yleensä kiellettyä. Ihme että me onnistuimme näkemään sen. Olisin luullut Suuren Holhoojan poistaneen sen luetteloista.

Coma näppäili valikosta seuraavan maalauksen. – Entä mitä pidät tästä? Tämä on vähän abstraktimpaa. Heidän ympärilleen välähtivät räiskyvät värit. Kirkkaan keltaista, punaista, opaalin vihreää ja satoja muita sävyjä. He olivat maisemassa, jossa erottui suttuisen vuoriston hahmo, alhaalla olevat laaksot ja hurmoksellinen taivas. Näkymässä oli hyvin voimakas tunnelataus ja Comaa kiinnosti nähdä Pfeifferan reaktio maalaukseen.

Pfeiffera seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Hänen kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista ilmettä.

– Pfeiffera? Coma sanoi. – Pfeiffera? Mikä sinulle tuli? Pfeifferan silmissä oli lasittunut katse eikä hän liikkunut. Aivan kun aika olisi äkkiä jäätynyt hänen ympärillään.

Coma yritti ottaa Pfeifferaa hartioista kiinni, mutta Pfeiffera lipsahti hänen käsistään. Kaatui lattialle ja hajosi miljooniksi pirstaleiksi Coman jalkojen juureen.

Coma pelästyi ja irrotti aivoliitäntänsä. Pfeiffera oli tehnyt samoin. Hän istui pöydässä ja keskusteli ravintolan tarjoilijan kanssa.

– Mikä hätänä? Coma kysyi.

– Ulkona odottava taksi haluaa rahansa, tarjoilija selitti.

– Hitto, unohdin sen, Moggridge kirosi ja meni maksamaan taksille palkkionsa.

* * * * *

Myöhemmin yöllä Coma ja Pfeiffera kiisivät Titanin taivaalla. He olivat illallisen ja pitkän keskustelun jälkeen ottaneet uuden taksin ja lensivät hiljakseen korkealla kaupunkien yläpuolella maisemia katsellen. Taksin katossa oli luukku, josta he olivat pujahtaneet taksin katolle. He makasivat vierekkäin lämpimän ilmavirran heilutellessa heidän vaatteitaan ja hiuksiaan. Välillä he nousivat paksujen pilvien yläpuolelle katsomaan Saturnusta renkaineen ja kirkkaana leviävää tähtitaivasta. Alla levittäytyivät purppurapilvien pehmeät kummut ja yllä avautui tähdistä ja tähtisumuista kuultava avaruus.

– Mikä se suunnitelma on josta puhuit puhelimessa? Pfeiffera kysyi kun he olivat nousseet pilvien yläpuolelle. Pieni komeetta halkoi taivaankantta aivan heidän yläpuolellaan. Sen pyrstönä oli valkoinen, pitkä vesihöyrystä koostuva viuhka, jonka loppupää harventui kadoten lopulta avaruuden pimeyteen.

– Puhuinko minä jostain suunnitelmasta? Coma kysyi ja alkoi aukoa Pfeifferan päällystakin nappeja. – Minäpä esittelen sinulle suunnitelmani.

XI

Kuinka turvallista ihmisillä onkaan Titanin pilvien suojassa. Kuinka rikasta onkaan heidän elämänsä. Minä teen ihmisille asuinpaikkoja, meriä, jokia ja kaupunkeja joissa he saavat nauttia elämästään. Ravitsen heidät ja pidän heidän mielensä virkeänä ja kehonsa elinvoimaisena.” – Suuri Holhooja.

Coma kuuli äänekästä huminaa. Se oli kuin korvissa soiva ilmavirta vapaassa pudotuksessa. Hänen näkökenttänsä oli jakautunut kahtia. Silmät eivät nähneet saamaa ympäristöä vaan molemmat näkivät erilaiset kuvat, jotka nekin olivat oudossa kulmassa toisiinsa nähden. Coma yritti aistia raajojaan, mutta se ei onnistunut. Hän yritti viedä käsiään yhteen, mutta ei löytänyt niitä mistään. Aivan kuin hänen ruumiinsa olisi haihtunut taivaan tuuliin.

Coma kuuli ympäriltään huutoja ja jyskytystä. Kova pamaus. Aivan kuin ovi lyötäisiin sisään. Kohta Coma erotti utuisen hahmon liikuskelevan hänen ympärillään. Hän ei vieläkään kyennyt liikkumaan. Coma yritti huutaa, ääntäkään ei kuulunut. Miksi olisikaan? Eihän hän edes tiennyt missä hänen suunsa sijaitsee

?kkiä jostain kuului ääni: – Coma, se sanoi. – Coma.

Minuako se kutsuu? Olenko minä Coma? Coma yritti vastata, mutta tajusi ettei tiennyt miten se tehdään.

– Vihdoin minä löysin sinut Coma, ääni jatkoi.

Näkökenttään ilmestyivät naisen kasvot, tulivat aivan lähelle. Kosteat huulet suutelivat Comaa ja samassa hän löysi suunsa.

Naisen kasvot hymyilivät.

Nainen on asettunut päälleni ja liikuttaa vartaloaan. Tunnen pehmeää ja lämmintä. Näen käteni. Ne ovat puristuneet naisen rinnoille. Vihdoin osaan liikuttaa käsiäni sivulle ja takaisin. Katson kasvoja ylläni, niiden alapuolella näen täyteläiset rinnat.

?lä pelkää Coma Moggridge, nainen sanoi ja siirsi Coman käsiä vartalollaan alaspäin, painaen niitä ihoaan vasten. Hän istuu päälläni. Tekee ruumiilleni jotain. Mielihyvä murtautuu sisälleni ja liimautuu kiinni luihini. Tunnen liikettä ja kosketusta. Täydellistä kosketusta. Nainen puristautuu ympärilleni tiukemmin. Sirot kädet kiertyvät niskan taakse ja hyväilevät hiuksiani. Tunnen kosketuksen yhä paremmin. Hän läpäisee ihoni kuitenkaan sitä vaurioittamatta. Minä olen Coma Moggridge!

Coma säpsähti hereille. Hän tuijotti huoneistonsa valkoiseen kattoon. Hän yritti pitää unen muistikuvasta kiinni, mutta se karkasi tavoittamattomiin kuin Pfeiffera hahmo hänen kytkeytyessään ulos maalauksesta. Unen kadottua Coma kääntyi ja näki vierellään vuoteessa tyhjän painauman ja tyynyn päällä olevan paperilapun.

Huomenta Coma ja kiitos mukavasta illasta.

Anteeksi että minun piti lähteä, mutta työt eivät odota.

Soita minulle!

Coma vaihtoi Pfeifferan tyynyn päänsä alle ja nuuhkaisi siihen jäänyttä tuoksua. Hän painoi päänsä syvemmälle tyynyyn ja makasi siinä hetken illan tapahtumia muistellen. Lopulta hän nousi ylös ja ryhtyi valmistamaan aamiaista. Hän palasi tarjottimen kanssa makuuhuoneeseen, veti kengät jalkaansa ja ylleen takin. Sitten hän nousi rappuset ylös ja asettui kattotasanteelle nauttimaan kahvia ja lukemaan päivän lehden.

Coma selasi uutisotsikot nopeasti. Ne olivat täynnä Suuren Holhoojan rakentaman yhteiskunnan vääristeltyjä totuuksia. Asioita, joita jauhettiin niin kauan että kansalaiset kyllästyivät niihin ja ottivat kiitollisina vastaan seuraavan yhtä tyhjänpäiväisen puheenaiheen. Suuren Holhooja oli tehnyt ihmisistä työläisarmeijan joilta kaikki merkityksellinen pidettiin piilossa ja joilla oli varaa ainoastaan unelmoida.

Coma heitti lehden pois ja kääntyi ympäri. Monta vuorokautta odotettu aamun sarastus oli lähellä. Horisontti oli kauttaaltaan oranssinkeltaisen hohteen peitossa. Ilmassa kuului linnunlaulua ja puiden tuoksuvat lehdet värisivät heikosti lämpimässä tuulessa. Coma seisoi parvekkeella ja veti raikasta ilmaa keuhkoihin. Hänen olonsa ei olisi voinut olla parempi. Auringon hennot ensisäteet lehahtivat Coman kasvoille ja kohta siellä täällä kaupungin keskellä kohoavat kupolitornit kylpivät kirkkaassa auringonvalossa. Läheisen puiston puuvanhusten latvat kimaltelivat aamukasteesta vehreinä ja niiden oksilta kantautui viserrystä, jonka sävelkulut viestittivät toivoa ja elinvoimaa.

Coma nosti puhelimen käteensä ja soitti Pfeifferalle.

– Huomenta. Odottelinkin jo soittoasi, Pfeiffera vastasi.

– Huomenta. Toivottavasti sinulla ei ole niin kiire, ettet ehdi näkemään auringonnousua, Coma sanoi ja katseli sarastuksen suuntaan.

– Katselen sitä parhaillaan ikkunasta, Pfeifferan ääni melkein nauroi.

– Niin minäkin. Kuulisitpa tämän linnunlaulun. Auringon säteet herättävät koko kuun unestaan, Coma sanoi ja katsoi silmiään siristellen taivaanrannassa välkehtivää aurinkoa. Sen pyöreä ruumis punnersi hitaasti horisontin takaa.

– Minulla on huomenna vapaapäivä, Pfeiffera sanoi sitten. – Onko sinulla tänä iltana mitään tekemistä?

Coman kasvoille laskeutui murheellinen ilme. – Minun on lähdettävä kahden tunnin kuluttua satamaan. Gophit eivät odota.

– Minä vihaan niitä, Pfeiffera sanoi ja piti pienen tauon. – Ja minä vihaan myös Suurta Holhoojaa ja hänen typerää sotaansa.

– Maailmassa on parempiakin vihan kohteita, Coma sanoi ja kaatoi kurkkuunsa tarjottimella olleen appelsiinimehun.

– Lupaa minulle, että tulet sieltä hengissä takaisin samassa perijässäsi. Lupaa minulle, Pfeiffera sanoi huolestuneisuus äänessään huokuen.

– Minä lupaan. Tulen hengissä takaisin, Coma sanoi ja todella tarkoitti sitä. – Tässä samassa ja ainokaisessa perijässäni.

He juttelivat vielä pitkään edellisen illan tapahtumista ja puhelun loputtua Aurinko oli ehtinyt lähes kokonaan horisontin yläpuolelle.

Puhelun jälkeen Coma puki ylleen, otti taksin satamaan ja lähti kentällä viettämänsä pitkäveteisen odotuksen jälkeen reittikoneella kohti Jupiteria. Hän istui ahtaassa penkissä ja mietti Pfeifferaa. Minä olen löytänyt sinut ja kohta minä saatan menettää sinut. Minä olen sinussa kiinni nyt, ja silti meitä erottaa miljoonia kilometrejä hyytävän kylmää tyhjyyttä.

Coma näki satojen miljardien tähtien hohteen ja aisti niiden valtavan etäisyyden. Suurin osa tähdistä oli niin kaukana ettei hän kykenisi saavuttamaan niitä edes sadan perillisensä aikana, vaikka lentäisi kuinka nopeasti. Tottuneesti Coma löysi Orionin tähtikuvion ja sen vyön alapuolelta purppuraisen tähtisumun. Samoin hän löysi Plejadien sinisinä tuikkivat sisarukset ja Linnunradan tähtiä kumpuilevat seuralaiset: suuren ja pienen Magalhaesin pilven.

XII

Taistelkaa sotilaat, sillä me olemme tärkeimmät! Taistelkaa puolestani ja te saatte minulta kuolemattomuuden. Valuttakaa verenne minun edestäni, niin saatte elää paratiisissa. Tappakaa ja sotikaa, niin te saatte minulta lahjaksi rauhan.” – Suuri Holhooja.

Lähtöön on seitsemäntoista minuuttia, Lychas sanoi. Hän tarkasteli hävittäjänsä ulkovaurioita ja raapi päätään kuumeisesti. Alus oli ilmoittanut että jossain on vuoto, mutta Lychas ei saanut paikallistettua sitä. Lopulta hän päätti antaa asian olla. – Siitä viimekertaisesta... hän huudahti Comalle.

– Anna tulla, Coma vastasi ja etsi hänkin ulkokuoren vaurioita omasta hävittäjästään. Hän potki hävittäjänsä keulassa olevia paneeleita nähdäkseen oliko joku niistä irtonainen. Molemmilla oli uudet hävittäjät tuhoutuneiden tilalla, mutta silti ne olivat käytettyjä ja olleet jo monissa taisteluissa.

– Mitä sinulle oikein tapahtui? Lähtikö sinulta taju heti lähdössä? Lentosi oli kuin juopuneen kärpäsen pörräystä. Katsoin sen äsken tallenteelta, Lychas selitti ja käveli Coman viereen ja aktivoi kädessään olevan kuvatallentimen.

Coman silmien eteen levittäytyi akatemiassa rekonstruoitu analyysi taistelusta. Katseltuaan sen keskittyneesti loppuun hän nyökkäsi. – Siltä se kieltämättä näyttää. Ehkä valmistin vereni väärin. Coma kohautti hartioitaan. Hänen muistissaan ei ollut tietoa lähdön jälkeisistä tapahtumista. Coma läimäytti Lychasia olkapäälle. – Kuulin että olit hätistellyt niitä kimpustani kokonaisen parven. Minä maksan sen takaisin.

?lä siitä murehdi, ehdit tekemään sen vielä monta kertaa. Mutta yritä perhana saada koneesi tasapainoon. Lychas vastasi ja lähti kävelemään takaisin hävittäjälleen. Hän alkoi ohjelmoida sataman lastaajalle oman aluksensa ammusjärjestystä ja kohta lastaaja rullasi hallin perälle palaten mukanaan tilatut ammukset. – Otin sinullekin yhden niitä uusia pulsareita. Tiedät mitä teet jos Gopheja alkaa olla kimpussasi liian monta, Lychas huusi lastaajan äänen yli.

Coma kiitti kättään heilauttamalla. Sitten hän alkoi tutkia luupilla oman hävittäjänsä moottoria tarkistaakseen, ettei voimansiirtimissä ollut murtumia.

– Näitkö sen lehtijutun niistä parista 11. laivueen kaverista jotka syöksyivät alas Tvashtar Pateran lähellä? Oletko miettinyt mitä tapahtuu jos ne saavat meidätkin joskus elävänä? Lychas huusi sählätessään kemikaalien parissa.

– Se juttu oli pelkkää paskanjauhantaa. Propagandaporukan omista painajaisista revittyä tarinaa, Coma vastasi.

– Sitä sinä voit muistella sitten kun luusi lojuvat kaluttuina niiden lautasilla.

Kohta lastaaja oli saanut Lychasin hävittäjän aseistettua. Seuraavaksi se rullasi Coman hävittäjän alle. Coma kömpi ylös moottorin kimpusta ja näki Lychasin viittovan hänelle.

– Hei Moggridge. Ota tämä, Lychas huudahti ja heitti Comalle taskusta kaivamansa pienen tumman sylinterin.

– Mikä se on? Coma kysyi ottaessaan koppia.

– Laukaisin. Hoidat sen päälle jos ne saavat napattua minut elävänä. Lychas viittoi kädellä vieressä makaavaa alustaan ja virnisti. – Täältä pesee pieni yllätys jos yrittävät ottaa minut vangiksi. En aio ottaa sitä riskiä että minulle käy samalla tavalla kuin niille 11. lentueen kavereille. Sen sijaan saatte viidensadan tonnin edestä katseltavaa. Ja muistakin ottaa kuvia.

Moggridge katsoi Lychasia ja näki että tämän silmävalkuaiset olivat jo muuttuneet kemikaalien vaikutuksesta hätkähdyttävän keltaisiksi. Sitten hän kurkisti Lychasin hävittäjän alle. Hän halusi selvittää oliko Lychas todellakin ladannut hävittäjänsä ripustuksiin viidensadan tonnin ammuksen vain siksi, että häntä pelotti elävänä kiinni jääminen ja että räjähdys voisi olla hänen mielestään hauskaa katseltavaa. Todetessaan Lucasin todellakin tehneen niin, Coma nyökkäsi ja sulloi sylinterin kuorentaskuunsa. – Sinä olet hullu mies Lychas, Moggridge sanoi ja heilautti itsensä hävittäjäänsä. Lastaaja ilmestyi vatsan alta vihreät valot palaen ja Coma alkoi rullata ulos hallista kohti omaa paikkaansa.

Tällä kertaa teen sen erityisen tarkkaan, Coma ajatteli päästyään paikalleen. Aluksen painejärjestelmä sulkeutui ja Coma kiskaisi pukunsa sivut auki ja liitti istuimessaan olevat putket kyljissään oleviin venttiileihin. Kohta hänen verensä oli yhdistetty aluksen rakenteisiin, samoin hermosto. Hävittäjä oli Coman kanssa samaa ruumista ja muodosti tehokkaan taisteluyksikön. Yhteisellä hermostolla hän pystyi ohjaamaan alusta ja sen aseistusta nopeammin ja tarkemmin kuin omaa jalkaansa. Etupaneelista työntyi esiin neljä putkiloa ja Coma päätti valmistaa liuoksen vahvimman mukaan. Hän syötti ensin stimulantit, ioniliuoksen ja puolitoistakertaisen annoksen kaliumia. Aluksen kiiltelevistä metallipinnoista hän näki kuinka silmänvalkuaiset muuttuivat hetkessä kirkkaan keltaisiksi. Coma veti viimeisen ruiskun täyteen ja jäi tarkkailemaan veriarvoja mittaavaa anturia. Kun arvot olivat asettuneet sopiviin lukemiin, hän syötti täyden annoksen taistelukemikaaleja verenkiertoonsa.

Coman keho räjähti ja silmissä välähteli kirkas rätisevä valo. Hänen kaikki lihaksensa kouristuivat samalla hetkellä ja pää tuntui olevan kuin tulessa. Valonvälähdysten mentyä aistit yrittivät sopeuttaa itseään konekehon uuteen tasapainoon.

Coma näki keskushermostoonsa yhdistetyin kameroin täydellisesti koko ympäristönsä. Tietyt kohteet näkyivät luonnottoman suurina ja terävinä kun taas toiset näyttivät katoavan tietoisuudesta kokonaan. Samoin kävi äänimaailmalle. Coma kuuli sydämensä sykkivän raskaasti iskien ja veren virtaavan hänen ja hävittäjän yhteisessä suonistossa kuin pauhaava koski. Hän kuuli metallin kitinän Ion pakkasen jäähdyttäessä aluksen ulkorakenteita ja tunsi asentoaistissaan vuoksiaaltojen aiheuttamat hennot kuunjäristykset. Hävittäjästä oli tullut hänen uusi kehonsa ja ilman aluksen tehokkaan maksan suodatusta Coma olisi kuollut taistelukemikaalien yliaktiivisten välittäjäaineiden vaikutuksiin.

Näkökenttään alkoi tulvia tiedotuksia ja Coma välitti ne mikrofoninsa kautta muille lentäjille. – Tarkka lähtöhetki on kahdeksan minuutin kuluttua. Käskevät kertoa, että vihollisen aseistus on vanhaa neljätoista sarjaa. Hyökkäävien yksiköiden lukumääristä ei ole tiedustelutietoja.

– Selvä, Lychasin ääni vastasi kuulokkeista. – Tänään ammun niitä alas ainakin parikymmentä. Myös hän oli ehtinyt rullaamaan aluksensa omalle paikalleen. – Olen tässä miettinyt asiaa gophien kannalta ja minusta tuntuu, että ne ovat alkaneet jäädä miinukselle, Lychas jatkoi.

– Niin. Se kai on tarkoituksemmekin? Coma vastasi.

Mutta kun se ei voi kauaa jatkua niin. Ymmärrätkö? Se ei ole gophien tapaista.

Mitä tarkoitat? Moggridge kysyi ja testasi nopeasti refleksinsä.

– Sitä, että jokin tulee muuttumaan ennemmin tai myöhemmin, tarkoitan radikaalisti. Gophit eivät katsele sivusta kun heidän bisneksensä syöksyvät pakkaselle. Joko niillä on tiedossa meille iso yllätys tai sitten ne lopettavat homman kokonaan. Ja jos minulta kysyt, niin jälkimmäiseen vaihtoehtoon en usko. Ionium on liian harvinaista näillä nurkilla ja gophit tarvitsevat sitä entistä kipeämmin. Ravinnosta puhumattakaan. Jäljelle jää siis ensimmäinen vaihtoehto.

– Viisisataa tai viisituhatta gophia, sama se, Coma sanoi.

Kuuperä heidän allaan alkoi täristä ja kohta taivaanrannassa välähti Prometheus-tulivuoren purkautuva laavageysir, joka syöksi rikkiyhdisteitä lähes sadan kilometrin korkeuteen. Aina silloin tällöin se päästi sisuksistaan tavallista voimakkaamman purkauksen värjäten koko tienoon oranssiin hehkuunsa.

Vaeltava vuori pistelee taas parastaan, Coma sanoi katsellen näkyä haltioituneena. Sula rikkipitoinen silikaattilaava purkautui Prometheuksen sisuksista korkealle Ion jääkylmään atmosfääriin. Jäähtyessään purkausaine alkoi leijailla hiljakseen takaisin alas. Aines satoi kuuhun oranssina, mustana ja punaisina hiutaleina syvän mustaa taivasta vasten.

Prometheuksen oli synnyttänyt kuun sisuksissa paikoillaan pysyttelevä kuuma piste. Kuun kuoren liikkuessa tulivuori oli vaeltanut hitaasti etelään jättäen taakseen oman jälkensä. Tuo jälki oli pitkä tulivuorijono, joka kaartui kauas pohjoisen horisontin taakse.

– Huomaan. Lychasin ääni rätisi kuulokkeissa. – Vielä joskus se räjäyttää tämän kuun kahtia.

Status vaihtui punaiseksi ja Moggridge herkisti aseistuksen valmiiksi. Hän veti aluksen kotelosta esiin lastun, kytki sen päälakeensa ja kopioi preesenssinsä.

Kopion valmistuttua Coma sulki silmänsä ja ajatteli Pfeifferaa, miten tämä istui toimistopöytänsä takana ja ohjasi titanilaisia Suuren Holhoojan puheille. Hän asetti mielessään heidät molemmat vierekkäin, itsensä taisteluhävittäjässään eteensä tuijottaen ja vastapäätä Pfeifferan valmistamassa vedoksia päätteensä äärellä. Coma muisti Pfeifferan kosketukset ihollaan ja aisti tämän läsnäolon vaikka heidän välissään oli lähes miljardi kilometriä avaruutta.

Hävittäjien valo vaihtui vihreäksi. Coma tarttui ohjaimiin ja hänen sekä kolmenkymmenen muun hävittäjän muodostelma nousi esiin kumpareen takaa täydessä varustuksessaan. Kaikki testailivat refleksejään. Kohta alukset kohosivat taivaalle hehkuvien polttokaasujen väreilyssä etäisyyteen kadoten.

Coma nosti korkeutta kolmeen kilometriin. Sieltä erotti hyvin Ion suhteellisen pienen koon ja horisontin voimakkaan kaartumisen. Hänen lentomuodostelmansa oli kolmion muotoinen. Kärkimies kulki alhaalla kuun pinnan tasalla ja takimmaiset nousivat korkeuksiin etsiäkseen tutkaosumia.

Gophit eivät yleensä yrittäneet yllätyshyökkäystä vaan tulivat suoraan kimppuun samalla hetkellä kun rahtialus irrottautui Ion pinnasta. Niiden ei tarvinnut väijyä piilossa kuun kraattereissa koska näkymättömät hävittäjät antoivat niille ylivoimaisen hyökkäysedun. Ne ilmestyivät näkyviin vain tulituksen ajaksi ja katosivat sitten taas omaan näkymättömyyteensä.

Rahtialuksen lähtölaskenta saavutti nollan. Alus irrottautui hitaasti Io-kuun pinnasta. Valtava runko ponnistautui irti kuun painovoimakentästä täysi lasti ioniumia mukanaan. Lopulta rahtialuksen päämoottorit syttyivät ja moottoreista purkautuvat liekit valaisivat koko taivaan.

Coma luotasi ympäristöään huolellisesti. Kaukana idässä hän näki vilahdukselta mahdollisen heijasteen. Coma sai viereiseltä hävittäjältä vahvistuksen heijastetutkassa näkemäänsä signaaliin. Hän lukitsi kohteen omalle kolmiolleen ja he erkaantuivat muusta joukosta. Loput hävittäjistä jatkoivat eteenpäin ja katosivat kohta horisontin taakse. Ne olivat havainneet lisää gophi-hävittäjiä jossain kauempana.

Tutkassa välkkyvä alus näytti pysyttelevän paikoillaan savuavan tulivuoren muodostaman harjanteen takana. Mitä se odottaa? Coma kaartoi hävittäjänsä tulivuoren suuntaan ja myös Lychas oli muuttanut suuntaansa signaalilähteen kanssa suoralle törmäyskurssille. Eikö se tajua että olemme huomanneet sen. Coma ja hänen muodostelmansa kaksi muuta hävittäjää laskeutuivat melkein kuun pintaan kiinni ja lähtivät kiertämään harjanteen toiselle puolelle yllättääkseen gophi-aluksen. Nyt tarkkana.

?kkiä tulivuoren purkausaukoista nousevien höyryjen keskeltä ilmestyi viisi uutta gophi-alusta suoraan Comaa kohti tulittaen. Silmänräpäyksessä Moggridge kallisti hävittäjänsä sivuttain saadakseen sille pienemmän pinta-alan ja tunsi kiitävänsä ammusten joukossa kuin kärpänen vesisateessa. Hän väisteli ammuksia hetken täydellä keskittymiskyvyllään, suoristi sitten aluksensa ja ampaisi viisi kilometriä ylemmäs.

Monitoreidensa välityksellä hän näki kuinka kolmion toisen perämiehen hävittäjä räjähti oranssiksi tulimereksi.

Ne pirut ovat tällä kertaa tosissaan. Coma kaarsi laajaa ympyrää. Meidän täytyy pelata aikaa, että rahtialus ehtii saada edes vähän etumatkaa. Moggridge mietti. Hänen oli luultavasti jälleen kerran uhrattava henkensä tämän kirjavan helvetin kamaralla. Ja minä lupasin Pfeifferalle tulla hengissä takaisin.

Coma Moggridge kiisi rahtialuksesta poispäin saaden joukon hävittäjiä peräänsä ja yritti pysytellä hengissä mahdollisimman pitkään. Nyt se oli enää hänen ainoa tehtävänsä. Coma kaarsi ison ympyrän ja nousi loputtomien harhautusten jälkeen lähes kymmenen kilometriä pystysuoraan ylös.

Coma tajusi kaikkien tutkiensa näyttävän tyhjää. Mihin ne katosivat? Eksytinkö minä ne? Missä omat hävittäjämme ovat?

?kkiä hänen käsivarteensa ilmestyi pieni verinoro. Ammus oli lävistänyt koko aluksen. Coma katsoi taakseen. Vain muutaman sadan metrin päässä leijui paikoillaan gophi-alus. Vaikka hetki sitten tutkat olivat näyttäneet tyhjää, leijui vihollisalus aivan hänen vieressään ja tulitti herkeämättä kohti.

Ohikiitävänä välähdyksen ajan hän näki sisään gophi-hävittäjän ohjaamoon ja tajusi jotain käsittämätöntä. Aluksessa istui hän itse. Coma ei voinut uskoa näkemäänsä todeksi ja luuli hourivansa. Hän tunsi koneessaan kymmeniä repeämiä. Hän huusi tuskasta kun pienet silpovat ammukset ruhjoivat hänen koneruumistaan. Alus tulitti häntä herkeämättä pienillä pistelevillä luodeilla. Moggridge aktivoi pakkolaskun. Vain vain vaivoin hän pysyi tajuissaan.

Coma Moggridge kieppui savuavassa hävittäjässään hurjalla vauhdilla kohti kuun pintaa juuri ja juuri tajuissaan. Hävittäjät olivat pyyhkiytyneet säteilyksi. Se ei häntä paljoa lohduttanut. Coma yritti tuskiensa läpi jarruttaa nopeuttaan.

Moggridge sai pidettyä itsensä väkisin tajuissaan ja aluksensa jotenkuten hallinnassa. Hän syöksyi tulivuoren purkaushöyryjen läpi ja iskeytyi kuun pintaan niin lujalla vauhdilla että aluksesta irtosi kappaleita ja tasangon pinta pöllysi satojen metrien matkalta. Lopulta hävittäjä pysähtyi ja Coma tajusi hämmästyksekseen olevansa yhä hengissä. Hän irrotti itsensä hävittäjän järjestelmästä, sulki kylkiventtiilit ja nousi ulos kytevästä koneesta.

Suurin osa hänen tuntemastaan kivusta oli ollut peräisin hävittäjästä. Hänen oma ruumiinsa oli hämmästyttävän ehjä, vain kymmenkunta sirpaleosumaa, jotka nekin olivat raajojen pehmeissä kudoksissa. Myös puku oli selvinnyt suuremmitta vaurioitta. Se korjasi itse itsensä ja tukki samalla tehokkaasti kaikki vuotokohdat Coman ruumiista. Vain ranteen kohdalle jäi puvun jostain syystä pieni reikä. Se sai puvun hälytysjärjestelmän välkkymään kirkkaan punaista. Lähes kahden sadan asteen pakkanen imi repeämästä kaiken lämmön ja laski nopeasti hänen ruumiinlämpöään.

Coma sytytti eteensä kartan.

Kartan mukaan tukikohtaan oli vain seitsemän kilometrin matka. Hyvällä onnella hän kestäisi sinne asti. Coma lähti juoksemaan suuntaan, jossa arveli parakkien olevan. Hänen kuorinsa suuntamekanismit olivat menneet taivaalla riehuvien sähkömyrskyjen takia sekaisin, mutta tottuneesti hän osasi suunnistaa Jupiterin sijainnin ja tähtien mukaan.

Ranne alkoi menettää tuntoaan. Moggridge painoi toisen kätensä tiukemmin sen suojaksi, mutta Ion hyinen ilma imi ahnaasti kaiken lämmön minkä vuotokohdasta irti sai. Coma laski, että hänellä olisi aikaa korkeintaan puoli tuntia. Ei minuuttiakaan kauempaa. Mitä hittoa tällä kuulla on tekeillä?

Coman reitille osui laavakumpare, jonka jokin pinnan alta purkautuva tulinen virta oli siihen syössyt. Hän lähti kiertämään kumparetta ja juostessaan siitä törröttävän kivipaaden taakse hän oli törmätä selin päin seisoskelevaan gophiin.

Gophi kääntyi. Se tuijotti Comaa silmät kiiluen ja odotti mitä tämä aikoisi tehdä.

Moggridge sieppasi aseensa ja ampui yhden huonosti tähdätyn laukauksen. Sitten gophi jo loikkasi Coman eteen ja raapaisi eturaajansa terävillä rustoilla tämän puvun rinnasta riekaleiksi.

Coma kaatui maahan ja kylmyys alkoi välittömästi tunkeutua hänen kehoonsa. Kaiken lisäksi gophi oli jostain vetänyt esiin pienen injektiopyssyn ja ampui sen sisällön Coman kaulaan.

Moggridge makasi selällään ja ehti hädin tuskin tajuta mitä oli tapahtunut. Hän havaitsi olevansa halvaantunut kaulasta varpaisiin. Coma katseli kauhuissaan ylös taivaaseen ja tunsi hyytävän viiman repivän rinnasta kaiken hänen ruumiinlämpönsä. Tasangolla oli hiljaista. Hiljaisuutta rikkoivat vain Ion ohuessa ilmakehässä kantautuvat tulivuorenpurkaukset.

Gophi seisoi rauhallisesti hänen vierellään ja odotti.

Mitä se aine oli? Mitä se aikoo tehdä minulle? Aikooko se vain odottaa että minä pakastun. Hyvä Jupiter anna minun olla oikeassa että ne jutut niiden ihmissyönnistä ovat keksittyjä.

Coma tunsi kehossaan hypotermian ensi oireet. Hänen sydämensä syke nopeutui ja käsiin ilmaantui lihasvapinaa. Iho kävi kalpeaksi ja kuivui. Hänen ruumiinlämpönsä laski nopeasti ja keho alkoi siirtää verta elintärkeisiin kudoksiin; aivoihin, sydämeen ja keuhkoihin. Coma tunsi tajuntansa sumenevan ja hän alkoi hourailla. Hän näki Pfeifferan seisovan vierellään ja taivaan muuttuvan kirkkaan siniseksi. Korkealla lakipisteessä loimusi suuri Aurinko. ?kkiä Coma tunsi olonsa selittämättömän onnelliseksi. Hän ei huomannut kuinka sydän alkoi kärsiä rytmihäiriöistä. Ruumiin lämpötila jäähtyi alle 30 asteen. Coma menetti tajuntansa ja hänen lihaksensa veltostuivat. Sydän takoi enää hentoja iskuja ja keuhkot tekisivät viimeiset nopeat hengenvetonsa.

Vajaassa puolessa minuutissa hypotermia oli edennyt Coman ruumiissa viimeiseen vaiheeseensa gophin uteliaan katseen alla. Moggridgen sydän pysähtyi ja otsapaneeli lähetti voimakkaan synnytyssignaalin. Pupillit laajenivat suuriksi kehiksi jättäen jälkeensä sysimustan katseen, jolla ei ollut enää omistajaa. Vain sekunti siitä ja Coman ruumis oli umpijäässä. Kuin kalikka.

Gophi kumartui Coman ylle ja repi otsapaneelin sinetin irti metallisilla pihdeillä. Sitten se alkoi irrottaa varsinaista otsapaneelia. Saatuaan työnsä päätökseen se nosti Coman jäätyneen ruumiin olkapäilleen ja lähti kävelemään kohti lännessä olevaa gophien kaivoskaupunkia Tvashtar Pateraa.

XIII

Ihmiset tekevät yleensä sitä mihin he ovat tottuneet, sillä se saa heidän mielensä levolliseksi ja olonsa turvalliseksi. He eivät tee sitä mikä on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä vaan sitä mikä on helppoa ja antaa nopean tyydytyksen. On helpompi tuhota ja tappaa, kuin rakentaa ja herättää henkiin. – Suuri Holhooja.

Pfeiffera Bellucida nojasi päätään käsiensä väliin. Edessä oli avoin pääte. Hänen täytyisi taas luetella kuolleiden parametrit muistiolle ja kiikuttaa ne neiti Chenille, joka jo odotti niitä malttamattomana. Pfeiffera tuijotti päätteen grammeja tyhjin katsein. Viimein hän etsi Ion taisteluista kertovan sähkeen ja alkoi luetella muistiolle nimiä. Niitä tuntui juoksevan loputtomiin. Pfeifferan suuta alkoi kuivaa. Hänen mieleensä nousi mielikuva pitkästä jonosta Coma Moggridgen perillisiä, jotka kaikki seisoivat hänen edessään verisinä ja sodassa loukkaantuneina. Pfeiffera säpsähti kuvottavan mielikuvan johdosta ja paperipino pöydältä valahti lattialle. Hän kirosi ääneen, keräsi paperit takaisin pöydälle ja selasi kuumeisesti loput päätteeseen ilmestyneet nimet.

Hänen sydämensä jätti iskun väliin.

Nimi luki viimeisenä vasemmassa alalaidassa.

Coma Moggridge

Pfeiffera tunsi kouristuksen vatsassaan. Vasta nyt hän tajusi tunteidensa koko voimakkuuden. Hänen sydämensä alkoi hakata kiivaasti. Hän siis kuoli siellä. Tyhmä lapsellinen sotilas, joka kuvitteli selviävänsä hengissä. Vaikka Pfeiffera tiesi uuden Coman jo kehittyvän kohdussa, ei se ollut enää sama Coma. Hermostoihin siirrettiin vain preesensien mukainen informaatio ja siitä puuttui monia ajatuksia ja vaikutelmia, joita ihmisen luonnollisessa muistissa säilyi.

Pfeiffera tunsi pelonsekaista hämmennystä. Kohta tunne muuttui vihaksi. Veri kuohahti hänen suonissaan ja käsivarren lihakset jännittyivät. Coma Moggridge. Sinä olet tuhonnut minun maanantaipäiväni ja monta muutakin päivää tästä eteenpäin. Miksi minä idiootti en ollut järkevämpi? Pfeiffera istui paikoillaan liikkumatta ja antoi tunteidensa purkautua eteenpäin virtaaviksi kuviksi. Kohta sydämen syke laantui. Kului viisi minuuttia jonka aikana Pfeiffera käänsi ajatuksensa päinvastaisiksi ja vihan tilalle vaihtui ymmärrys. Piruako minulla on varaa sinua arvostella Coma Moggridge. Sinä elit sotilaan elämää tietäen, että kuolema seurasi aina vierelläsi. Ja aavistaessasi aikasi jälleen kerran kuluneen, sinä halusit tilalle jotain kaunista. Jonkin kauniin tunteen, joka täyttäisi maailman tyhjyyden. Minä kaipaan sinua Coma Moggridge.

XIV

Minä annan ihmisille joka kerran uuden mahdollisuuden, enkä pyydä vastineeksi kuin muutaman tunnin heidän päivästään. He antavat minulle kolme viidesosaa vuorokaudestaan ja minä annan heille ikuisuuden. Aina kun he kömpelyyttänsä tuhoavat vanhan ruumiinsa, he saavat minulta uuden. Vain vuorokauden kuluessa kalpeasta prototyypistä on valmistunut aikuinen yksilö kaikkine kokemuksineen. – Nouskaa ylös, minä sanon. Ja he nousevat! - Suuri Holhooja.

Coma havahtui kohdusta, katseli ympärilleen ja näki kalvon läpi tunkevaa valoa. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja tajusi nielevänsä elatusnestettä. Coma jäi odottamaan, että kohdun lihakset alkaisivat supistella. Ympärillä kuului lukemattomien sydänten voimakas sykintä.

Kohtu aukesi ja elatusnesteet valuivat lattialle ja Coma Moggridge niiden mukana. Märkänä ja alastomana hän ryömi ylös ja nousi seisomaan. Hän hengitti raskaasti kosteaa ilmaa ja kuuli yläpuoleltaan ääniä. Lämmin vesiryöppy putosi hänen päälleen ja sen mentyä hän näki edessäpäin kirkasta valoa. Moggridge suunnisti valoa kohti. Hän saapui ovelle. Päässä pyöri ja ruumis tuntui vieraalta. Coma painoi kätensä vasten oven pintaa ja astui sisälle huoneeseen. Siellä oli puettavissa päälleen kaikki mitä titanilainen yksilö maailmassaan tarvitsi.

Kerättyään kaiken tarvittavan, Moggridge poistui porraskäytävään. Käveltyään hetken eteenpäin päässä tuntui sumenevan. Coma jäi puuskuttaen nojaamaan seinään. Hitto kun huimaa. Minun on päästävä nopeasti pois täältä.

Coma käveli ulos rakennuksesta ja tilasi taksin. Matkalla hän pinnisti kaikkensa saadakseen aivoihinsa siirretyistä muistitallenteista kaiken irti. Coman preesensissä olivat uudelleen syötettyinä edellisen perillisen kokemat muistot Pfeifferasta. Hän kertasi niitä yhä uudelleen ja uudelleen saadakseen esiin kaiken tiedon mitä hänen aivokudoksiinsa oli Pfeifferasta tallentunut. Toisinaan elämä tekee siirtonsa nopeasti. Vain hetki ja edessäpäin oleva elämä näyttäytyy täysin erilaisena kuin mitä se oli siihen asti ollut.

Päästyään asunnolleen, Coma asteli juomakoneelle, valikoi tölkillisen lääketiivistettä ja kaatoi juoman kurkkuunsa yhdellä kulauksella. Tiiviste alkoi vaikuttaa välittömästi ja hän tunsi kehossaan lämpimän aallon. Kohta tiiviste oli huuhtonut lihassäryt mennessään. Moggridge rojahti sohvalle ja nukahti siihen ulkovaatteet yllään ja kengät jalassaan.

XV

Joskus kauan sitten ihmiset vartioivat palatsiani, mutta heidän vilkas mielikuvituksensa teki heistä huolimattomia. Niinpä minä yhdistin koiran ja ihmisen parhaat puolet ja muokkasin niistä palatsilleni vartijat. Ihmisen äly ja agressiivisuus yhdistettynä koiran uskollisuuteen tuottivat olennon josta minä voin olla ylpeä. Koiranpäiseni tekevät kaiken juuri niin kuin minä heitä käsken. – Suuri Holhooja.

Coma istui keskellä pimeyttä. Vettä satoi hänen päälleen ja hän näki Pfeifferan istuvan vierellään vääntyneiden peltien takana. Teräviksi repeytyneiden peltien keskellä tanssi tulenlieskoja. Coma yritti päästä Pfeifferan luokse. Hän kurkotti kädellään lähemmäksi palavasta materiaalista versovia liekkejä, joiden kielet nuolivat jo korkealla olevaa kattoa. Coma kauhoi käsiinsä jaloissaan olevaa mutaa niin että kynnet lohkeilivat ja heitteli sitä liekkien juurille. Kohta hän oli saanut tulen sammutetuksi ja savun kehitys alkoi vaimentua, Coma ryhtyi vääntämään peltejä pois Pfeifferan ympäriltä.

Coma heräsi lakanat yltä päältä hiestä. Kolea ilmavirta puhalsi avoimesta ikkunasta ja haihdutti hikeä saaden kehon tärisemään kylmästä. Coma nousi istumaan ja katseli tyhjää seinää. Mistä minun painajaiseni ovat peräisin? Coma venytti niskaansa taaksepäin ja hieroi kasvojaan.

Coma nousi ylös, valmisti aamiaisen ja otti yhteyden akatemiaan. Kuva särähti päälle ja lennoston strategiapäällikkö ilmestyi huoneeseen.

– Hyvää syntymäpäivää Moggridge, päällikkö toivotti ja hieroi käsiään tyytyväisenä. – Ne eivät saaneet sitä. Me teimme sen taas. Malmiproomu saapui vahingoittumattomana perille hetki sitten. Vaikka kaikki näytti menetetyltä, me voitimme ne. Ja ensi kerralla on vielä helpompaa saadessamme evoluution seuraavat hävittäjät.

– Minulle ei tule ensi kertaa, Moggridge sanoi tympääntyneenä. Hän hörppäsi kahvia mukistaan.

Päällikön ilme vakavoitui. – Mitä tarkoitat? Kuinka niin ei tule? Päällikkö laski kätensä alas.

– Minä lopetan.

– Miten niin lopetat? Päällikkö kysyi hämmästyneenä. Hänen takanaan olevalla seinäpaneelilla suurentui kartta Iolla olevaan Suuren Holhoojan kaivoskompleksiin.

– Yksinkertaisesti lopetan. Minä en enää jaksa tätä, Coma sanoi painokkaasti.

– Mutta...

– Minun on nyt levättävä. Kuulemiin. Otan yhteyttä myöhemmin. Moggridge kohotti sormensa ohimolle sulkeakseen linjan.

– Ymmärrän. Syntymä on raskas. Vietä vapaapäiväsi miten parhaaksi näet. Ajattelin että tieto voitostamme olisi ilahduttanut sinua. Palataan työasioihin huomenna. Olet varmasti jo silloin tullut toisiin ajatuksiin.

– Ehkäpä niin, Coma sanoi, kulautti kahvinsa loppuun ja sulki yhteyden. Päällikkö katosi näkyvistä ja Coma istuutui sohvalle. Paskat sinä mitään ymmärrä. Coma ajatteli ja painoi päänsä käsien väliin. Pelkkiä sätkynukkeja koko porukka. Eivät edes tiedosta sitä. Tekevät mitä Suuri Holhooja käskee. Nousevat vaikka keskellä yötä tekemään mitä pyydetään. Tappavat silmää räpäyttämättä. Terve persoona on kaksijakoinen, joka keskustelee itsekseen, kyseenalaistaa omia tekemisiään ja etsii mielekkyyttä. Nämä ovat yksimielisiä marionetteja, jotka eivät kritisoi itseään ja tekemisiään. He luulevat olevansa urheita ja tekevät kaiken niin kuin aina ennenkin. He eivät tajua että vasta asioiden muuttaminen vaatii ihmiseltä todellista rohkeutta. Sen laatuista rohkeutta ei löydy sotilailta eikä upseereilta, sillä he vain juoksevat käskyjensä mukaisesti kasvot irvessä eteenpäin kuin hulluiksi tulleet koiralaumat.

Moggridge katseli käsiään ja laittoi ne vastakkain. Omituisinta on, että minä teen sitä aivan samaa. Miten monta gophia nämä kädet vielä tappavat? Miten monta hyvää tekoa ne tekevät? Toinen ilman toista on vähemmän kuin puolikas. Hyödytön soittamaan olgottia, hyödytön rakentamaan uutta, hyödytön pitelemään taakkaa käsivarsilla. Rakenteellisesti käteni saavat merkityksensä vasta kun ne toimivat yhdessä, yhdenvertaisina. Hän laittoi kätensä ristiin ja puristi lujasti. Vasta kun sormissa alkoi tuntua kipua, Moggridge havahtui mietteistään ja maailma välähti taas hänen ympärilleen esineiksi ja rakenteiksi. Minun täytyy saada levätä. Tämä touhu on vienyt minulta mielenrauhan. Koko sota on absurdia näytelmää. Oli alun perinkin virhe antaa vastuu Suuren Holhoojan käsiin. Meidän ihmisten täytyy itse käskeä itseämme ja ottaa vastuu tekemisistämme.

Coma nojasi taaksepäin ja uppoutui taas kerran perijälinjansa muistovarastoihin. Samassa hän muisti Pfeifferalle antamansa lupauksen. Hitto. Minä mokasin sen. Lupasin tulla hengissä takaisin, mutta tässä minä taas olen uudessa perillisessäni. Coma tuijotti tyhjyyteen. Sinä olet saattanut menettää hänet ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa, Coma Moggridge.

Coma nousi ylös ja kävi läpi asuntoon tulleet viestit. Suoritettuaan kaikki rutiininsa, hän käveli pieneen varastohuoneeseen. Siellä hän veti suuren ja taidokkaasti koristellun kotelon esiin ja kantoi sen olohuoneeseen.

Moggridge istui tuolille ja aukaisi kotelon varovasti. Kotelossa lepäsi suuri ja kauniisti kaartuva olgotti. Sen neljä putkea kiiltelivät kirkkaina ja puhtaina, vaikka soittimella oli ikää jo lähes vuosisata.

Moggridge siveli kädellään olgotin kylkeä. Se oli lämmin. Kylki laski ja kohosi hitaasti edestakaisin. Coma kiinnitti soittimeen kulkevat anturit päälakeensa ja kohta olgotin kaikki kuusitoista hermopuolaa odottivat kärsivällisinä soittajan impulsseja. Coma nosti olgotin syliinsä ja se alkoi vetää ilmaa sisäänsä. Hän sääti hengityksen sopivaksi ja kokeili summittaista puolaa. Laitteesta lähti heti mitä miellyttävin ja hypnoottisin ääni. Sellainen ääni saattoi lähteä vain instrumentista, jonka nimi oli olgotti. Se oli elävän olennon ääni. Moggridge tiesi, että laite oli tiukkojen elämän määritelmien mukaan eloton ja luontoon heitettynä se kuolisi muutamassa viikossa. Mutta vaikka se ei ollut eläin, niin elävä se oli. Moggridge kokeili hermopuolilla erilaisia yhdistelmiä ja ohjasi sävelkulkuja mielensä avulla. Soitin toisti ne kaikki virheettömästi. Yläpäässä olgotti soi kirkkaana ja selkeänä. Alhaalla sen ääni muistutti kaukaisten tulivuorenpurkausten jylinää ja ylhäällä kuin valaiden laulua. Se pystyi sieppaamaan täydellisenä minkä tahansa äänen ympäristöstään ja toistamaan sen alkuperäisenä miltä tahansa korkeudelta ja nopeudella. Lisäksi siitä lähti ääni, jota ei voinut edes yrittää sanoin kuvailla. ?äni oli jäljittelemätön, jollaista ei voinut syntyä missään muualla kuin toisessa samanlaisessa olgotissa. Ja jokainen tiesi, ettei kahta samanlaista olgottia ollut olemassakaan.

Coma alkoi soittaa sävelmiään ja syventyi musiikkiinsa niin että tunnit vaihtuivat toisiksi ja ikkunasta paistava aurinko venytti varjojaan. ?kkiä hän havahtui asuntonsa metelöintiin.

– Neljä Suuren Holhoojan kaartilaista pyrkii puheillesi, asunto ilmoitti koruttomasti.

Coma laski olgotin sylistään ja nousi katsomaan paneelia. Ulko-oven takana seisoi neljä koiranpäistä sotilasta.

Coma laskeutui alakertaan. Asunto aloitti taas signaalinsa: – Neljä Suuren Holhoojan kaartilaista …

– Tiedetään, tiedetään… Coma sanoi ja aukaisi ulko-oven.

Kookas koiranpäinen otti askeleen eteenpäin ja kiilasi saappaansa ovenrakoon. Coma nosti katseensa ja näki ulospäin työntyvän kuonon sekä epämuodostuneista leuoista työntyvät terävät torahampaat. Toisessa poskipäässä kuulsi valkoinen luu ja toisen leuan purentalihas oli kasvanut liian suureksi. Luonnottominta olennossa olivat kuitenkin sen vaaleanvihertävän kelmun peitossa olevat silmät. Niissä kuvastui samaan aikaan sekä pelokas että agressiivinen katse. Koiranpäinen aukaisi sylkeä vuotavat suupielensä niin että kulmahampaat välähtivät esiin. – Suuren Holhoojan nimessä. Oletteko te Coma Moggridge? Koiranpäinen murahti ja katsoi Comaa tuimasti kaihin runtelemilla silmillään.

– Kyllä olen, Coma vastasi ja astui askelen taaksepäin koiranpäisen työntäessä ovea auki.

– Teidät on pidätetty virastanne ja muistinne on takavarikoitu tästä hetkestä lähtien. Pyydän, että tulette mukaamme ilman vastarintaa, koiranpäinen sanoi ja kohotti kädessään olevaa sähkövärettä viestiäkseen Comalle että he olivat valmiita turvautumaan voimakeinoihin tilanteen vaatiessa.

– Mitä te tarkoitatte? Minä synnyin juuri eikä…

– Tuo on turhaa herra Moggridge. Persoonanne ja muistinne ovat Suuren Holhoojan omaisuutta, joten teillä ei ole mitään hätää jos kaikki on kunnossa. Säästäkää vastalauseenne toisaalle ja seuratkaa meitä järjestämättä mitään kohtausta, koiranpäinen sanoi monotonisesti, aivan kuin hän olisi toistanut repliikin elämässään tuhansia kertoja. Ja juuri sen hän luultavasti oli tehnytkin.

– Minä en lähde mihinkään jos en ensin kuule mistä on kyse, Coma työntyi eteenpäin ja yritti sulkea ovea. Hän tiesi että oli turhaa vastustella, mutta hänen suunnitelmiinsa ei sopinut lähteä juuri nyt tekemään selontekoa muististaan. Hän otti vauhtia ja rysähti kaikin voimin ovea vasten. Koiranpäinen ulvahti tuskasta sen jalan jäädessä puolittain oven väliin. Coma syöksyi olohuoneeseen, nosti maasta tuolin ja yritti hajottaa sillä ikkunan säpäleiksi päästäkseen pakenemaan. Ikkuna päästi vain kumean äänen ja tuoli kimposi ikkunasta ilman että lasiin tuli naarmuakaan.

Kaartilaiset olivat saaneet oven taas auki ja rynnänneet hänen peräänsä. Oven väliin jäänyt koiranpäinen lähestyi Comaa varuillaan ja jalkaansa arastellen. – Minä varoitin teitä Moggridge, se sanoi, kohotti sähköväreen ja sohaisi sillä Comaa. Coma kouristeli hetken väreen sinertävässä sähkövirrassa ja kaatui sitten tajuttomana lattialle.

Takana olevat kaartilaiset tarttuivat maahan tuupertuneeseen Comaan ja kantoivat hänet kiituriin.

– Aina sama juttu. Jostain kumman syystä ihmiset kuvittelevat omistavansa itsensä, koiranpäinen murisi vihaisesti kolmelle muulle kaartilaiselle ja piteli jalkaansa. Muut kaartilaiset myötäilivät johtajaansa jäykästi nyökäten. Kaartilaiset katosivat kiituriin, joka kohta kohosi korkealle ilmaan ja ampaisi taivaalle jättäen jälkeensä vain pyörteilevää ilmaa, jossa roskat säntäilivät agressiivisina kuin kärpäset mädäntyneen raadon ympärillä.

XVI

"Minä olen luonut maailman, jossa kukaan ei enää kuole. Kaikki kuolleet minä nostan takaisin parametreillä, jotka määräävät ihmisten muistot ja hormonaalisen tilan. Nauhoitettu preesens puolestaan on muistojen avain. Kaikki minkä ihmiset kokevat, he voivat halutessaan tuoda takaisin nykyisyyteen. Eikä ole enää rikoksia, jotka jäävät ratkaisematta. Minä asetan heidän käyttöönsä lahjomattomat tuomarit ja heidän omat perillisensä saavat puolustaa ja syyttää heitä itseään. Kaikki on nauhoitettu!" - Suuri Holhooja.

Coma ravisti Pfeifferaa hartioista mutta tämä ei herännyt. Coma koitti Pfeifferan pulssia ja huomatessaan sen sykkivän hyvin laiskasti ja epäsäännöllisesti hän kietoi Pfeifferan hellästi syliinsä. – Koita kestää. Minä haen jostain apua. Hän irrotti Pfeifferan turvavöistä ja laski tämän varovasti penkille makuulleen. Jossain kauempana kajasti tuli ja Coma näki metsän reunassa palavan suuren rekan. Coma aukaisi oman puoleisen oven ja valahti mutaan. Hän alkoi ryömiä ajoneuvosta poispäin iskien kätensä mutaan ja raahautuen eteenpäin. Maisema oli tyhjä ja aiheutti hänelle entistä epätoivoisemman olon. Coma näki kuinka vain muutaman metrin päähän hänen edessään lohkesi joentörmältä maata ja joen virtaan putoili suuria maapaakkuja. Coma kurkottautui käsiensä varaan ja alkoi ryömiä nelinkontin suuntaan, josta kuuli koiran haukuntaa. Hänen oli löydettävä nopeasti apua.

­­­

– Teidän vuoronne, Coma kuuli äänen pimeydestä. Hän riuhtaisi silmänsä auki ja tajusi makaavansa kovalla alustalla kellertäväksi maalatussa huoneessa. Hänen kurkkuaan kivisti ja niskassa tuntui polttavaa vihlontaa. Coma nousi ylös ja katseli suuntaan, josta arveli äänen tulleen. Raskastekoisen oven edessä seisoi koiranpäinen, joka viittoi toisella kädellä Comaa luokseen ja piti toisella ovea auki. – Teidän vuoronne on nyt. Nouskaa ylös sieltä, koiranpäinen murahti ja kääntyi selin oveen estäen saappaidensa kantapäillä ovea sulkeutumasta.

Coma hieroi kasvojaan, nousi laiskasti ylös ja käveli hitaasti koiranpäisen luokse. – Mihin on minun vuoroni?

– Tapauksenne käsitellään nyt. Menkää tuonne, tuota käytävää eteenpäin. Löydätte kyllä oven.

Coma poistui huoneesta hämillään ja käveli koiranpäisen osoittamaan suuntaan kunnes löysi oven, joka oli puolittain avoinna. Sen takana näkyi sali, jossa oli yleisön penkeillä harvakseltaan sotilaspukuisia ihmisiä. He vilkuilivat oven suuntaan odottavan näköisinä.

Coma astui sisään saliin ja katseli ympärilleen.

Salin edessä kohosi korkea jalusta, jonka päällä istui koirankasvoinen tuomari. Tuomarin kuono oli mustan karvoituksen peitossa ja sillä oli pistäväkatseiset silmät. Hänen takanaan koiranpäiset sulkivat oven ja salpasivat sen.

– Sieltä te vihdoin tulette. Olkaa hyvä ja käykää istumaan, koiranpäinen tuomari murisi jalustaltaan ja katseli Comaa intensiivisesti.

Coma ei vastannut tämän katseeseen, vaan lähti astelemaan kohti tuomarin jalustan edessä olevaa valkoista, matalampaa koroketta, jossa arveli paikkansa olevan. Matkalla hän huomasi jotain omituista.

Salin sivulla, tuomarin oikealla puolella, istui mekaaninen oikeuspalvelija ja vasemmalla puolella aitiossa…siellä istui hän itse. Tai ainakin samanlainen kuin hän. Istui ja katseli häntä rauhallisesti.

– Kun olette päässeet paikoillenne, voitte sanoa täydellisen nimenne, sekä ammattinne, koiranpäinen murisi malttamattomana.

Moggridge istui alas ja teki niin kuin oli pyydetty. – Nimeni on Coma Moggridge. Ammattini sota-akatemian lentäjä. Kolmannen lentueen toinen perämies.

Tuomari kääntyi katsomaan aitiossa istuvaa toista perillistä silmät kiiluen.

– Pitää paikkansa, tämä sanoi.

Comalla ei ollut voimia ajatella ylimääräisestä perillisestään mitään. Hän antoi koko prosessin kulkea omalla painollaan.

– Suuren Holhoojan nimessä. Kertokaahan herra Moggridge, missä olitte 44. päivä kuluvaa Saturnusta.

Coma katsoi vuoron perään tuomaria ja ylimääräistä perillistä, ja kun hän oli varma, että juuri hänen piti nyt vastata, hän sanoi: – Io-kuulla, suorittamassa rahtialuksen saatto-operaatiota. Kyse on tosin edellisestä perillisestäni, Coma vilkaisi ylimääräiseen perilliseensä. – Tai oikeastaan...

– Oletteko varma? Tuomari keskeytti ja katsoi häntä tuimasti pöytänsä takaa.

– Siis mistä? Päivämäärästäkö? Kyllä, olen täysin varma.

– Ja miten tuossa taistelussa kävi? tuomari murahti matalalla äänellä.

– Minä kuolin siinä. Tietämäni mukaan gophien alas ampumana.

Tämä tuntui riittävän tuomarille hetkeksi. Se selasi papereitaan, nosti yhden arkeista käteensä ja kääntyi taas katsomaan Coman suuntaan. – Kertokaahan meille tästä kirjeestä, tuomari sanoi ja ojensi kirjeen oikeuspalvelijasimulantille, joka puolestaan kiikutti kirjeen Comalle.

Simulantti oli pienisilmäinen ja kulmikaskasvoinen naishahmo, jonka liikkeet olivat inhimillisesti katsoen aivan liian nopeat. Simulantti ilmestyi korokkeen portaita pitkin koiranpäisen tuomarin viereen, sieppasi tältä silmänräpäyksessä kirjeen, vilahti yli-inhimillisellä nopeudella salin halki ja ilmestyi Coman eteen kirjettä ojentaen. Tähän kaikkeen meni aikaa tuskin yhtä sekuntia kauempaa.

Coma otti kirjeen käteensä ja silmäili sitä. Hän muisti nähneensä kirjeen mutta ei muistanut mitä siinä luki. Hän luki kirjeen ja laski sen sitten eteensä pöydälle. – Näyttää olevan kirjattu minulle. En ole ennen nähnyt kyseistä kirjettä. Coma valehteli.

Tuomari katsoi toiseen perilliseen. Tämä puisteli hitaasti päätään edes takaisin. – Minä olen nähnyt tuon kirjeen jossain, mutta en kykene arvioimaan sen sisältöä tarkemmin, ylimääräisen perillisen kasvoilla viivähti omituinen ilme.

Tuomari kääntyi katsomaan Comaa syyttävästi. – Suuren Holhoojan nimessä. Vaikeutatte asemaanne Coma Moggridge, hän sanoi ja merkitsi jotain muistiinpanoihinsa. – Mistä te saitte tuon kirjeen? Tuomari katsoi Comaa vaativasti.

– Se oli jätetty asuntooni, Coma vastasi. Hämärästi hän muisti saaneensa kirjeen Pfeifferalta, mutta toivoi ettei ylimääräinen perillinen reagoisi asiaan. Muistikuva oli aivan liian hatara ollakseen asiasta varma. Coman onneksi ylimääräinen perillinen todellakin istui hiljaa ja katsoi häntä suoraan silmiin puhumatta sanaakaan Pfeifferasta.

– Entä miten te tulkitsitte tuon kirjeen sisällön? Tuomari kysyi katsoen vuoron perään molempia.

– Minä en todellakaan tiedä, se ei ole muistissani, Coma vastasi.

Tuomari kohdisti katseensa ylimääräiseen perilliseen. Tämä sanoi soinnittomalla äänellä: - Tulkitsin sen jonkinlaiseksi yllytykseksi ja pakoneuvoksi, pois Suuren Holhoojan vaikutuspiiristä. Lyhyesti sanottuna arvelen sen olleen yllytys kuolemaan.

– Miksi ette kysy häneltä suoraan jos hän kerran tietää paremmin! Coma parahti koska hänen ajatuksensa eivät pysyneet kuulustelun perässä. Hän katseli vuoron perään toista kopiotaan ja tuomaria. Onko toinen perillinen huumattu? Onko häntä uhkailtu? Onko hänelle luvattu minun paikkani? Coma alkoi tuntea huimausta.

Tuomari katsoi Comaa tiukasti. – TE olette täällä syytettynä. Ei H?N, tuomari tiuskaisi. – Ylimääräinen perijänne on täällä vain todistajana ja istunnon jälkeen hänet poistetaan perijälinjasta normaalin käytännön mukaisesti. Kyllä teidän pitäisi se tietää.

Pelleilyä kaikki. Coma ajatteli ja sulki silmänsä.

– Tämä on vakavaa Coma Moggridge! Teitä syytetään vehkeilystä Suurta Holhoojaa vastaan ja suoranaisesta vastavakoilusta. Te ETTE kuollut hävittäjässänne tuona päivänä. Koiranpäinen tuomari kääntyi ja painoi valokatkaisinta. Sali himmeni ja keskelle lattiaa muodostui kuva Io-kuun kaivoskompleksilta. Kuvassa näkyi, kuinka Coma loikkasi pois hävittäjästään, juoksi varastoille ja kiisi maasturillaan pois kuvakentästä. Kohti gophien kaupunkia.

Coma ei tajunnut yhtään mitään. Hänen pääsään ei ollut kyseisestä tapahtumasta minkäänlaista muistikuvaa.

– Minä en tiedä tuosta mitään, hän vastasi totuudenmukaisesti.

– Se pitää paikkaansa, toinen perillinen vahvisti. – Kyseisen perijän viimeinen preesens on otettu juuri tapahtunutta aiemmin, eikä kokemuksissani ole mitään gopheihin liittyvää. Taistelun lähtövalmistelujen jälkeiset tapahtumat eivät ole tallentuneet perijärataani. Viimeinen asia jonka muistan, on mielikuva gopheista. Taisimme keskustella niistä Lychasin kanssa ennen taistelua.

Tuomari määräsi valot taas sytytettäväksi. Hän tutki hetken merkintöjään ja sanoi sitten: – Te loikkasitte tuona päivänä gophien riveihin Coma Moggridge. Ja lisäksi aiheutitte mittaamattoman arvokkaan hävittäjän ja yhden perijänne kehon tuhoutumisen, sekä lisäksi toverinne kuoleman. Totean teidät syylliseksi vakavaan petokseen ja tuomionne siirtyy suoraan Suuren Holhoojan langetettavaksi. Onko teillä jotain sanottavaa puolustukseksenne? Tuomari laski paperinsa pöydälle ja kumartui korokkeellaan eteenpäin.

Coma aukaisi suunsa: – Minä.. lause takertui hänen kurkkuunsa. Hän tajusi ettei kyennyt puolustamaan itseään. Hän hädin tuskin edes tiesi missä oli. Koko tilanne oli absurdi. Hän keksi mielessään lauseen, kaksi, mutta huomasi niiden lopulta johtavan umpikujaan. Miten voin puolustaa itseäni kun en muista koko tapahtumasta mitään? Saati kumpi meistä olen minä itse?

Tuomari katsoi Comaa hieman leppeämmin. – Suuri Holhooja haluaa keskustella kanssanne, ehkä hänellä on lisää tietoja tapahtuneesta. Käsittely on ohitse. Voitte poistua. Ottakaa nämä esitutkintapaperit mukaanne. Tuomari nousi tuoliltaan, laskeutui alas korokkeelta ja poistui ylimääräisen perillisen kanssa salin takaosan ovesta.

Oikeuspalvelijasimulantti asteli Coman eteen ja ojensi tuomarin allekirjoittamat esitutkintapaperit. Kohta simulantin rinnalle ilmestyi kaksi kaartilaista, jotka tarttuivat häntä käsivarsista ja kehottivat Comaa nousemaan ylös.

XVII

"Milloin ihmiset ymmärtävät olevansa vain alkeellisia eläimiä. Minä näen heidän jokaisen liikkeensä ja reaktionsa etukäteen ja kontrolloin heitä. Hetken he voivat kuvitella olevansa vapaita ja tekevänsä mitä tahtovat, mutta kohta he taas jatkavat samaa rataa kuin aina ennenkin. Täsmälleen niin kuin aina ennenkin." – Suuri Holhooja.

Oikeuden istunnon jälkeen Coma oli raahattu Suuren Holhoojan eteen. Hän seisoi selkä kumarassa ympyrän keskellä jonka ulkopuolella oli sisäkkäisiä ellipsejä. Hänen ranteissaan ja nilkoissaan oli kevyet kahleet. Coma vilkaisi ylös salin kaartuviin kattorakenteisiin ja näki niiden pintaan hakatut synkät veistokset. Salissa oli hämärää ja ainoana lohtuna olivat ikkunoista lankeavat valonsäteet, jotka hitaasti etenivät salin halki.

– Sinä olet aiheuttanut minulle paljon harmia, Suuri Holhooja sanoi. – Onko sinulla liian vähän tekemistä, Coma Moggridge?

Coma suoristi ryhtinsä ja käänsi katseensa Suurta Holhoojaa kohti. – Ei. Kaikki on hyvin, hän vastasi. Hän oli ymmärtänyt kykenemättömyytensä vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kaikki oli päätetty jo edeltäkäsin. Se mitä hänelle tapahtui, oli vain surkeaa farssia, jonka käsikirjoitusta saneltiin muualta käsin.

– Monet muut ihmiset nauttivat elämästään, jonka olen heille suonut. Suuri Holhooja sanoi silmäkulmiaan rypistäen. – Miksi sinä teet poikkeuksen?

Coma hieroi kahletta kädessään ja nosti päänsä. – Sinä olet antanut ihmisille elämän, mutta et vapautta valita sitä, hän sanoi. – Kieltäessäsi ihmisiltä kuoleman, olet tuhonnut ihmisten vapauden. Mitä mieltä on elämässä kun ainutkertaisuus ei luo merkityksille syvyyttä. Kuoleman lisäksi olet riistänyt ihmisiltä kaiken muunkin vastuun omista tekemisistään. Kontrolloit kaikkea luullen sen olevan ihmiselle parhaaksi.

– Olen käsitellyt ihmisten aivoja poistaakseni niistä sen, joka teidät vanhassa maassa tuhosi. Minä olen käsitellyt hormonituotantoa, yrittänyt vaimentaa aggressiota, vihaa ja lisääntymistä sääteleviä mekanismejanne, jotta te lopettaisitte keskinäisen valtataistelun ja omaneduntavoittelun, mustasukkaisuuden, kateuden ja järjettömyyksiin menevän sikiämisenne. Minä olen puolittanut teidän hypotalamuksenne, mutta yhä valtakunnassani kävelee kaltaisiasi yksilöitä, joista minä jälleen näen kaikki teidän kirouksenne. Teidän kirotut aivonne sen tekevät. Aina kun poistan joitain alueita aivoistanne, ne muuntuvat, ja jokin toinen aivojenne osa ottaa poistetun alueen tehtävän.

– Me ihmiset olemme hyvin sopeutuvaisia.

– Mutta silti te ette pysty murtautumaan tunteidenne ja alitajuntanne eläimellisestä vankilasta ja keskittämään voimianne oikeudenmukaisuuteen ja kehitykseen. Sen sijaan te riitelette mitättömyyksistä ja tuhoatte sen nimissä itsenne ja toisenne kerta kerran jälkeen.

Coma suoristi ryhtinsä ja veti keuhkot täyteen ilmaa. – Minä olen saanut tarpeekseni tämän kuun järjestelmästä ja ainoa mitä haluan, on vapaus päästä pois koneistosi rattaista, hän sanoi.

Suuri Holhooja alkoi nauraa matalaa, narisevaa naurua, joka tuntui kumpuavan syvältä kuun sisuksista. ?äni kimpoili holvin kiviseinissä ja palasi takaisin entistä kammottavampana. – Se päivä saattaa olla lähempänä kuin arvaatkaan, Suuri Holhooja sanoi ja vakavoitui. – Sinä olet kovin vanhanaikainen. Sinulla on kaikki mahdollisuudet mitä tarjoan ja sinä käännät niille selkäsi. Miksi, herra Moggridge?

– Koska sinä vedät naruista ja me tanssimme. Aikamme, lahjakkuutemme, elämämme ja kykymme ovat mielipuolisen järjestelmäsi omaisuutta, Moggridge vastasi. Hän ei enää välittänyt sanojensa seurauksista. – Ihminen ei ole pelkästään aivojensa tuote vaan kokonaisvaltainen olento, jonka luonteeseen kuuluu myös kuolema. Meillä on kirouksemme ja meillä on lahjamme, ne tekevät meistä inhimillisiä. Järkemme ja tunteidemme avulla me olemme kuin puita, joiden ei tarvitse tietää miten syntyy metsä. Metsä syntyy itsestään. Ihminen eläköön elämäänsä ja tehköön valintansa ilman ylhäältä tapahtuvaa ohjailua. Silloin yhteiskunta asettuu parhaimpaan uomaansa. Voit olla varma että yhä silti siinä on murhetta ja kyyneliä, mutta silti se on paras ja parempi kuin yksikään ylhäältä johdettu idea tai järjestelmä,

– Tuo on roskaa, Suuri Holhooja sanoi. – Te ponnistelette omaksi parhaaksenne, jotta teillä itsellänne olisi hyvät oltavat. Minä pidän ihmiset kiireisinä jotta he eivät riitelisi keskenään. Jos ihmiset itse saisivat päättää kaikesta ilman ohjausta, he tappaisivat typeryyksissään itse itsensä. Myrkyttäisivät ruumiinsa ja tuhoisivat toisensa sekä tämän kauniin kuun, jonka minä olen heille luonut. Luuletko, että edes harkitsisin Titanin jättämistä ihmisten vastuulle? Tietenkin minä säätelen koko kuuta kuin pientä pelilautaa ja sitä kautta ihmislaji tulee säilymään tulevaisuudessakin. Siksi minut on tähän tehtävään asetettu, Suuri Holhooja jatkoi. – Sinä et tiedä itseäsi ja ihmisyyttäsi, mutta minä tiedän Coma Moggridge. Kauan sitten Maa oli paratiisi, sen luonto oli vielä rikkaampi kuin Titanin. Te ihmiset hallitsitte sitä, mutta mitä te teittekään. Suuri Holhooja piti tauon ja otti inhonsekaisen ilmeen kasvoilleen. – Lisäännyitte kuin kirvat ja töhritte kaiken jätöksiinne, ulostitte omaan pöytäänne ja pilasitte maaperänne. Yksi ainoa toimenpide olisi saattanut pelastaa maan ja ihmiskunnan, mutta te ette kyenneet sitä tekemään: säätelemään järjetöntä lisääntymistänne. Te juoksitte omaan kuoppaanne kuin mielensä menettäneet sotilaat. Ellette nylkeneet toisianne hengiltä, te valmistitte koneita, jotka tekivät sen puolestanne. Te laitoitte kansakuntanne tai jonkin muun keinotekoisen ryhmän edut ihmiskunnan etujen edelle ja murhasitte kokonaisia kansakuntia. Ihmisyksilön aika kulki jo ohi. Titan on perustettu, koska maassa ihminen ei onnistunut. Te epäonnistuitte lajina, mutta onneksi älynne ehti valmistaa minut. Te saitte toisen yrityksen ja minä olen teidän ainoa toivonne. Tervetuloa tähän aikakauteen, joka on kaltaiseni kollektiivi. Minun kauttani kenties myös teistä tulee kaltaisiani. Suuren Holhoojan silmät leiskuivat voimaa ja se tuijotti Comaa herkeämättä. –Ymmärrätkö sinä Coma Moggridge?

Coma kuunteli edessään kohoavaa päätä typertyneenä. Suuri Holhooja valehtelee saadakseen meidät alistumaan. Se on suuruudenhullu ja me ihmiset olemme kaikki hukassa.

Suuri Holhooja katsoi Comaa hetken. Sen kasvot olivat taas tyynet ja ilmeettömät. – Sinä pääset pois tämän kuun pinnalta kuten tahdot. Se olkoon sinun valintasi ja samalla myös rangaistukseksi. Uudessa toimessasi sinun pitää tehdä lujasti työtä. Niin lujasti, että sinä kuihdut sisältä käsin. Vähä vähältä sielusi antaa periksi ja sinä saat lopulta kuolemasi. Aikamme on loppunut Coma Moggridge. Toivotan hyvää matkaa. Sanat sanottuaan Suuri Holhooja sulki silmänsä, ja valtavan pään kasvonilmeet veltostuivat. Sen tietoisuus vaelsi nyt jossain kuun alla olevissa rihmastoissa ja ratkoi toisenlaisia ongelmia.

Coma tunsi kahleidensa alkavan nousta ja hän itse roikkui niiden mukana. Jalat irtosivat maasta ja hän kohosi lasituksen yläpuolelle. Coman vartalo kääntyi hitaasti vaakasuoraan ja jäi leijumaan paikoilleen. Coma alkoi rimpuilla kauhuissaan. ?kkiä hänen päähän kohdistui viiltävä kipu ja hänen raajansa alkoivat nykiä hervottomana. Puolen minuutin kuluttua Coma heitti henkensä ja ruumis veltostui yhä lasituksen yllä leijuen. Signaali hänen otsapaneelistaan lähti laajenemaan pallomaisesti edeten. Suuren Holhoojan kohdut saavutettuaan signaali ei kuitenkaan käynnistänyt synnytystä. Sen sijaan signaali jatkoi etenemistään ja saapui muutaman minuutin kuluttua Jupiterin Io-kuun kaivosten alla oleviin kohtuihin.

Titanilla Coman ruumis oli liukunut ääneti Suuren Holhoojan pään ohitse. Pään takana aukesi syvä kuilu. Coman ruumis putosi kuiluun ja vajosi jonnekin syvälle kuun tulisiin sisuksiin.

XVIII

"Ahkera, peloton ja onnellinen kansalainen tekee työnsä nöyrästi ja kohtalostaan valittamatta. Hän on sankari, jonka haudan minä kukitan. Ihmiset kaivakoot kämmenensä rakoille sillä jokaisesta lapiollisesta minun voimani kasvavat ja he ovat entistä paremmassa turvassa.” – Suuri Holhooja.

Coma makasi maassa yltä päältä mudassa. Jäinen sade piiskasi kasvoja ja raajat tärisivät kylmästä. Kipu hänen kyljissään ja päässään vihloi armottomasti. Coma oli vaipumassa shokkiin. ?kkiä Coma aisti liikettä ympärillään. Hän käänsi päänsä liikkeen suuntaan. Suuri dobermanni seisoi paikoillaan ja katsoi häntä vähän matkan päästä. Dobermanni laski päänsä ja asteli muutaman askeleen uteliaana lähemmäs. Kääntyi sitten, perääntyi ja juoksi jonnekin pimeyteen.

Coma havahtui tajuihinsa paksussa tummassa nesteessä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin kirkasta usvaa ja epämääräistä liikettä. Jaloillaan ja käsillään tunnustellen hän tajusi olevansa paksun kalvon ympäröimänä. Coma yritti repiä kalvoa rikki, ensin jaloillaan ja sitten sormillaan, mutta ei onnistunut. Kalvo oli liian liukas, että siitä olisi saanut otetta.

?kkiä joku tarttui kalvoon ulkopuolelta ja repäisi kalvon keskeltä halki. Coma valahti paksun nesteen mukana maahan. Pyyhittyään suurimmat limat silmistä ja kasvoistaan, Coma alkoi erottaa ympäristöään tarkemmin. Hänen katseensa nauliintui paikoilleen.

Ensimmäinen tajuntaan ilmestyvä ajatus ehdotti, että hän oli tullut hulluksi. Kuumuus iski kasvoille ja hän katseli ympärillään aukeavaa näkyä kauhun sekaisin tuntein.

Coman edessä aukesi suuri luolasto. Luolan läpimitta oli noin sata metriä ja korkeus viisikymmentä. Joissain kohdissa seinillä ja katossa roikkui monen metrin pituisia tippukivimuodostelmia.

Luolaston keskellä näkyi maassa vellovia kemikaalialtaita. Altaissa höyrysi paksua nestettä joka haisi hirvittävälle. Kaikkialla luolien seinämillä oli telineitä ja niillä ihmisiä jotka iskivät taukoamatta hakuilla seinään ja irrottivat kalliosta punahehkuisia mineraaleja. Joistain lähempänä kaivavista ihmisistä näki, että he ottivat paljain käsin säteileviä ioniumkiteitä ja heittivät niitä malmivaunuihin. Osa ihmisistä työnsi suuria ruostuneita malmivaunuja maassa matelevia kiskoja pitkin. Kiskot puolestaan johtivat altaisiin, joihin virtasi putkia pitkin höyryävää ja kitkerän hajuista kemikaalia. Altaiden vieressä työskentelevien ihmisten iho oli vitivalkoista ja syöpynyt rakoille läiskyvien kemikaalien vaikutuksesta.

Kaikkea tätä vartioi Suuren Holhoojan koiranpäiset kaartilaiset, joita käveli siellä täällä aseet lanteillaan. Coman hengitys pysähtyi. Hyvä luoja. Mihin minä olen joutunut?

Coman olkapäälle laskeutui laiha, iholtaan valkoinen ja läiskittäin syöpynyt käsi. – Tervetuloa uumeniin, käheä ääni sanoi.

Coma kääntyi katsomaan käden omistajaa.

Lyhyt, rujonnäköinen mies seisoi hänen vieressään ja hymyili vaisusti. – Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt, että olet tänne päätynyt? mies kysyi ja ojensi Comalle valkoista asustetta, jotta tämä voisi pukea ylleen.

– Minä olen Coma Moggridge ja ainoa asia mistä minua voidaan syyttää on inhimillisyys, Coma sanoi ja nousi ylös. – Missä minä ylipäätään olen? Kallioon hakatussa syvennyksessä, josta Coma oli tullut, näkyi kohdun suita, joista joidenkin sisällä näytti kehittyvän lisää ihmisiä.

– Sinä olet uumenissa. Kilometrin syvyydessä Ion pinnan alla, mies sanoi. – Me louhimme täällä ioniumia. Minun nimeni on Stego.

Läheisen kivipaaden takaa ilmestyi koiranpäinen vartija tuijottaen heitä kaihin runtelemilla silmillään. Kaartilaisen kädessä oli kivääri, jolla se alkoi sohia Comaa ja Stegoa. – Alkakaahan mennä, koiranpäinen murahteli kuola suupielistä valuen.

Kun Coma ei hämmennykseltään kyennyt liikkumaan, vartija tarttui molemmilla käsillä aseeseen ja törkkäsi sillä Comaa poikittain niin että tämä kaatui maahan. – Alkakaa painua minä sanoin.

– Tule. Tuo saattaa suuttua jos emme tottele, Stego auttoi Coman ylös ja talutti häntä eteenpäin.

Heidän kävellessään Coma katseli tarkemmin ympärilleen. Tila näytti jatkuvan niin pitkälle eteenpäin kuin silmä kantoi. Reilun sadan metrin päässä näkyi tunnelin pää jossa valtava kaivuri murskasi kalliota ja työntyi seinämää eteenpäin. Näenkö minä unta? Vai onko tämä taas yksi painajaisistani, jotka minua piinaavat? Minä haluan herätä. Herää Coma Moggridge!

Heräämisen sijasta Coma kuuli miehen selittävän: – Tämä luolasto on Prometheus-tulivuoren vanha purkausaukko. Luolat ovat syntyneet sulan kiviaineksen syöksyttyä hauraan kallion läpi. Kiviaineksen mentyä purkaustunnelin reunoille jäänyt vulkaaninen aines valui painovoiman vaikutuksesta ja lasittui paikoilleen tuollaisiksi tippukivimuodostelmiksi. Ionium on tullut purkausaineksen mukana ja sitä on siellä täällä luolan seinämillä suurina kiteinä. Haju tulee altaissa olevista kemikaaleista, joiden avulla raiteita pitkin kulkeva malmi rikastetaan. Mies osoitti malmivaunua työntäviä ihmisiä. Niiden selät valuivat hiestä ja kohta ne katosivat kemikaalialtaista nouseviin höyryihin. Stego katsoi lohduttomana Comaa. – Siinä ovatkin kaikki tosiasiat, mitä täällä tarvitsemme.

– Hyvä luoja, en minä tiennyt, että Ion pinnan alla työskentelee ihmisiä, Coma sanoi ja kompuroi eteenpäin.

– Ei sinun pitäisikään tietää. Täällä olemme me, jotka takaamme Titanin hallitsijoiden mukavat oltavat ja jotka emme sovi Suuren Holhoojan suunnitelmiin. Vartijoista minun on varoitettava etteivät ne ole järin älykkäitä. Juuri siksi ne ovat valmiita melkoisiin julmuuksiin. Stego johdatteli heidät kallion läheltä alemmas kemikaalialtaiden suuntaan ja Coma seurasi perässä. – Minä olen ollut täällä laskujeni mukaan jo kolme vuosikymmentä. Kun ruumiimme palaa loppuun, me synnymme taas uudelleen, yhä uudestaan ja uudestaan. Täältä ei enää nousta pinnalle, mies kääntyi ja näytti peukalollaan ylöspäin pinnalle, jossa Coma oli vain muutama viikko sitten istunut hävittäjäaluksessaan Suuren Holhoojan puolesta taistellen.

Coma tottui hetki hetkeltä paremmin hajuun. He kävelivät pientä parakkia kohti, jonne muutama muukin altaiden vierellä oleva ihminen näytti suunnistavan.

Kohta he olivat sisällä ruokailu- ja makuutiloissa.

– Ota joku tyhjistä lavereista. Meitä on tässä yhteensä vain viisi.

– Montako ihmistä uumenissa elää? Coma kysyi ja nyökkäsi tervehdykseksi kahdelle miehelle ja kahdelle naiselle, jotka tulivat juuri sisään.

– En tiedä, kukaan ei tiedä varmasti. Ehkä tuhansia. Nämä luolastot saattavat olla satoja kilometrejä pitkiä. Me emme saa liikkua kuin tietyllä alueella ja alueet on eristetty toisistaan teräksisin seinämin, Stego kertoi.

Coma katseli sisään tulleita ihmisiä ja käännähti heidän puoleensa esitelläkseen itsensä. Mies keskeytti hänen aikeensa. – Heille on turha puhua mitään, he ovat olleet täällä vielä kauemmin kuin minä. Heistä ei ole juuri juttuseuraksi, mies sanoi surullisena.

Ja todellakin sisään tulleet ihmiset olivat hädin tuskin rojahtaneet vuoteilleen kun Coma jo tajusi heidän nukkuvan.

– Synnyit hyvään aikaan, tauko alkoi juuri, mies sanoi ja asettui hänkin vuoteelleen. Coma valitsi lähimmän tyhjän laverin, ja istuutui sille.

– Kauanko tauko kestää?

– Kuusi tuntia.

– Kauanko työpäivä kestää?

– Ei täällä ole päiviä, eikä öitä. Täällä on vain kahdeksantoista tunnin työjaksoja ja kuuden tunnin lepotaukoja. Tämä kaivos pyörii vuorokaudet ympäri.

Coma tuijotti maahan järkyttyneenä ja kun hän nosti päänsä jotain kysyäkseen, hän huomasi miehen jo nukkuvan sikeästi. Coma nosti jalat laverin päätyyn ja asettui kyljelleen makaamaan. Laveri oli kova, mutta taipui jonkin verran hänen allaan. Coma kääntyi selälleen ja sulki silmänsä. Mielikuva Pfeifferasta makaamassa taksin katolla hänen vierellään tulvahti Coman tajuntaan ja hän näki Pfeifferan hymyilevien kasvojen hohtavan pimeydestä. Coma tajusi että pahinta uumenissa eivät tulisi olemaan paikan vastenmieliset olosuhteet, vaan sisintä kalvava ikävä.

Kuusi tuntia myöhemmin Coma heräsi janoisena ja yltä päältä hiessä. Muut ihmiset istuivat jo pöydässä ja söivät vihertävää keittoa ja leipää. Coma nousi ylös ja istuutui pöytään heidän kanssaan.

– Ensimmäiset vuodet ovat pahimmat, sitten alat jo unohtaa Titanin ja muun maailman, eivätkä ajatukset paremmasta enää häiritse. Silloin sinusta on tullut kunnon työläinen. Siihen mennessä olet kuollut ja syntynyt kymmeniä kertoja, riippuen fyysisistä ominaisuuksistasi. Ja voin lohduttaa sinua, lopulta tämä keitto on hyvää, Stego sanoi tarkoittaen sanansa Comalle. Kukaan muu ei reagoinut hänen puheeseensa millään tavalla.

Coma katseli lautasellaan olevaa keittoa. Se höyrysi voimakkaasti ja höyryn mukana hänen sieraimiinsa leijaili vastenmielinen kemikaalin haju. Coma maistoi varovasti ruokaansa ja siirsi sen sitten syrjään. – Minun ei ole nälkä.

– Lopulta sinun on pakko syödä sitä, koska ei ole mitään muuta, Stego sanoi.

Ruokailun loputtua he kaikki astelivat ulos parakista.

– Meidän parakillamme on allasvuoro seuraavat kahdeksan työjaksoa. Sinä voit ottaa tuon lähimmän altaan. Näetkö nuo putket? Stego osoitti muutaman kymmenen metrin päässä olevia putkia.

– Näen, Coma vastasi.

– Niistä tulee kolmea eri kemikaalia, jotka sekoittuvat altaissa olevaan nesteeseen, laimennus on kolmasosa kutakin, Stego sanoi ja ojensi Comalle puisen varren, jonka toisessa päässä oli metallilevy. – Kun sivukivi on syöpynyt ioniumkiteiden ympäriltä, kiteet kaavitaan tuohon nostohihnaan. Se kuljettaa ioniumin ylöspäin, Stego selitti hihnaa osoittaen. Hihna alkoi altaan pohjalta ja nousi ylös tunnelin katonrajaan kadoten johonkin kallion sisään. – Aina välillä vettä pitää myös hämmentää jotta kemikaalit sekoittuvat kunnolla.

– Entä jos en tee sitä? Coma kysyi.

– Mitä tarkoitat? Stego kysyi hämmästyneenä.

– Mitä tapahtuu, jos täällä kieltäytyy?

– Kieltäytyy? Ei täällä voi kieltäytyä, mies oli selvästi hämillään.

Coma katsoi ympärilleen ja pudotti työkalunsa maahan.

Yksi lähellä olevista koiranpäisistä huomasi Coman hangoittelun ja alkoi tuijottaa Comaa sinivihreillä silmillään. Kun Coma ei uhmakkaasti nostanut työkalua maasta, koiranpäinen käveli hänen vireensä, murahti äänekkäästi ja veti lanteiltaan paksun ruoskan. Koiranpäinen heilautti ruoskan altaan reunan yli niin että se kastui altaan hapossa läpimäräksi. Koiranpäinen kohotti ruoskan korkealle ilmaan ja iski sillä Comaa selkään. Ruoska pureutui Coman ihoon ja sen loppupää kietoutui hänen vartalonsa ympärille. Coma putosi polvilleen tuskasta.

Kipu tuli sekä iskevästä ruoskasta, että siinä olevasta syövyttävästä haposta. Se poltti Coman ihoon veriset railot ja hetken päästä ruoska irtosi. Koiranpäinen kääri ruoskan takaisin lanteilleen ja lähti astelemaan takaisin sinne mistä oli tullutkin.

– En enää muistanutkaan, mies sanoi ja auttoi maassa kiemurtelevan Coman ylös. – Kieltäytymisen unohtaa täällä nopeasti.

Coma pidätti henkeään. Hänen silmänsä säkenöivät tuskaa ja hän sähisi yhteen puristettujen hampaidensa läpi. – Tuon se saa vielä maksaa. Koiranpäinen tiesi ruoskansa tehon eikä siksi jäänyt kurittamaan Comaa enempää, vaan keskittyi vahtimaan kauempana olevia kaivostyöläisiä. Vähän väliä se kuitenkin vilkuili Coman suuntaan.

– Iltaan mennessä nuo syöpymät alkavat märkiä. Voi olla, että seuraava perillisesi on jo valmistumassa. Täällä kapinahengestä ei ole hyötyä. Tuolla ylhäällä se kenties piti sinut voimissasi ja nosti joka aamu jaloillesi, mutta täällä se tuhoaa sinut vähä vähältä niin, ettet lopulta osaa enää edes ajatella, Stego sanoi ja lähti omalle altaalleen jatkamaan työtään.

Coma taisteli kipujensa keskellä ja hoiperteli putkille. Hän otti työkalunsa ja alkoi hämmentää altaassa olevaa kemikaalia. Altaan toiselle puolelle ilmestynyt koiranpäinen seurasi häntä katseellaan.

Malmia kuljettavat työläiset kaatoivat malmivaunun sisällön altaaseen. Coma ei tajunnut tottumattomuuttaan väistää, vaan hänen päälleen roiskui altaasta pisaroita, joista jokainen syövytti lisää hänen ihoaan. Lisäksi hän tajusi silmiensä ja hengityselimiensä alkavan kirvellä höyrystyvistä kemikaaleista ja alkoi yskiä voimakkaasti. Muutaman tunnin kuluttua hän oli lopen uupunut ja huomasi ihonsa todellakin alkavan märkiä.

– Näytät karmealta, Stego sanoi heidän palattuaan tauolle.

– Mukava kuulla. Paranevatko nämä nopeasti?

– Ei. Ne pahentuvat vielä tuosta, Stego vastasi.

Moggridgen katse nauliintui tyhjään. Tämä ei ole totta.

Kaikki parakkiin tulleet ihmiset asettuivat pöytään ja alkoivat syödä keittoa, joka makunsa perusteella oli valmistettu samasta kemikaalista jolla he syövyttivät kiveä. Coma yritti väkisinkin syödä lusikallisen.

– Mitä ylös kuuluu? Stegoa tuskin kiinnosti, mutta hän halusi kuluttaa aikaansa juttelemalla.

– Suuri Holhooja hallitsee ihmisiä samoilla keinoilla kuin ennenkin. Kaupungit ovat epämiellyttäviä ja ihmisten huono olla. Itse työskentelin lentäjänä Iolla. Tehtävänäni oli puolustautua gopheja vastaan. Enempää en muista. Tiedän että muistissani on suuria aukkoja. Suuri Holhooja on luultavasti poistanut aivoistani paljon informaatiota, Coma sanoi ja yritti pitää kurkussa kirvelevää keittoa sisällään.

– Gopheja, Stego toisti hiljaa ja hänen katseessaan viivähti hetken jotain jota Coma ei osannut tulkita.

– Miksi sinä olet täällä? Coma kysyi.

Mies katsahti jonnekin ylös ja sanoi sitten: – Sillä on jotain tekemistä gophien kanssa mutta en muista mitä. Olen ymmärtänyt, että minut tuomittiin kapinallisuudesta Suurta Holhoojaa vastaan.

– Millaisesta kapinallisuudesta?

Mies kumartui lähemmäs. – Minä en tiedä sitä enää, hän sanoi ja osoitti päätään. – Kaikki pois pyyhitty.

Coma katsoi miestä epäuskoisena. Uumenien työntekijät olivat kuin ihmisen puolikkaita; muistit täynnä aukkoja latkien järkyttävää keittoa epäinhimillisissä olosuhteissa kilometrin syvyydellä kaukaisen kuun pinnan alla. Coma lusikoi nopeasti lautasen tyhjäksi suuhunsa ja sulki sitten silmänsä saadakseen keiton nieltyä.

Kun Coma taas aukaisi silmänsä, kaikki pöydän äärellä olijat olivat jo nousseet pöydästä ja käyneet lavereilleen makaamaan. Kohta kaikki nukkuivat raskaasti hengittäen. Coma katsoi Stegoa ja mietti mitä tekemistä tällä oli ollut gophien kanssa? Vasta nyt hän näki että Stego oli piirtänyt laverinsa päädyn ja seinän täyteen kuvia. Coma hiipi hiljaa laverin viereen ja tarkasteli maalauksia. Ne olivat musta-valkoisia ja niissä oli kuvattuina ihmisiä. Kaikkia hahmoja yhdisti yksi yhteinen ja korostettu piirre - niille kaikille oli piirretty napa.

Coma vääntäytyi takaisin omalle laverilleen. Hän asettui selälleen makaamaan, veti jalkansa suoraksi ja jäi tuijottamaan yläpuolella olevan vanerin pinnassa mutkittelevia puun vuosilustojen säännönmukaisia jälkiä. Tajutessaan puumassan kasvuun kuluneen loputtoman ajan ja verratessaan sitä tulevaisuuteensa hän alkoi voida pahoin. Kohta ajattelu kävi mahdottomaksi. Ruoskan viiltämät haavat polttivat yhä voimakkaammin kivusta ja lopulta tuska kävi ylivoimaiseksi.

Aamulla, kun parakin asukkaat nousivat ruokailemaan, he löysivät Moggridgen kuolleena laveriltaan. Hiljaisuuden vallassa he kantoivat hänet ulos ja pudottivat malminerottelualtaaseen.

Kun Coma Moggridge seuraavaksi syntyi kohtupussista Io-kuun uumenissa ja lähti hämmentämään kemikaalialtaita, näki hän vanhan ruumiinsa jäännökset altaan pohjalla. Jostain syystä ruumis kesti liuosta pidempään kuin altaassa syöpyvä sivukivi. Coma katseli näkyä ilmeettömänä. Osa hänen henkisistä toiminnoistaan oli lamautunut edellisten tapahtumien, kemikaalin ja syntymän vaikutuksesta. Maailma tuntui olevan kuin paksun usvan peitossa. Vasta vuoron loputtua hän huomasi ruumiinsa kokonaan kadonneen altaan pohjalta.

Tällä kertaa Coma työskenteli joka päivä täydet kahdeksantoista tuntia, eikä keskeyttänyt kertaakaan. Viikon päästä hän oli jo niin heikko ja pyörryksissä, että tipahti altaaseen omatoimisesti.

XIX

"Minä annan ihmisten harrastaa mitä he haluavat. Ihmiset tarvitsevat toimintaa, jotta heidän kehonsa saisivat voipuneen ja hyvän olon palkiten heidän aivonsa kemikaaleillaan. Silloin he eivät sorru itsekkäiden ajatusten johdateltaviksi. Ne he voivat jättää minun huolekseni. Minä kaitsen heitä ja pidän heistä huolta." Suuri Holhooja.

Saatuaan tiedon Coman vangitsemisesta Pfeiffera hätääntyi. Hän yritti selvittää kaiken minkä kykeni Coman kohtalosta, mutta ei saanut selville paljoa mitään. Suuri Holhooja kieltäytyi vastaamasta hänen kyselyihinsä. Virallista tietä hänelle kerrottiin vain, että Coma Moggridge oli pidätetty ja viety jonnekin suorittamaan rangaistustaan. Mikä oli ollut pidätyksen tai tuomion syy? Se ei Pfeifferalle paljastunut missään vaiheessa. Pfeiffera ei voinut muuta kuin jatkaa elämäänsä. Käydä työssä ja yrittää saada ikävänsä laantumaan.

Useiden viikkojen jälkeen Pfeiffera tajusi, ettei hänen ikävänsä ollut kadonnut mihinkään.

Pfeiffera oli löytänyt talonsa pihasta yhdellä jalalla loikkivan titanilaisen valkoisen variksen. Se oli ollut surkeassa kunnossa, höyhenet kuraisena ja silmissä enää ohut elämän hehku, joka sekin paloi vain kertoakseen linnun suurista kärsimyksistä. Varis oli näyttänyt surkealta kuin sotarintamalla haavoittunut sotilas ja Pfeifferan oli tullut sitä sääli. Hän oli ottanut sen kiinni, kantanut sisälle taloon ja lastoittanut haavoittuneen jalan kaapista löytämillään sidetarpeilla ja koittanut syöttää lintua ravintotiivisteillä. Aluksi varis ei näyttänyt toipuvan millään, vaan päivä päivältä sen kunto oli vain huonontunut, mutta viisi päivää sitten se oli alkanut yllättäen piristyä. Varis oli jo loikkinut iloisesti Pfeifferan olohuoneessa ja ottanut ensimmäisiä askeleitaan lastoitetulla jalallaan.

Tänä aamuna, kun Pfeiffera aikoi ottaa lastan pois, hän löysi variksen liikkumattomana keittiön nurkasta. Se oli vaipunut sinne pää unohtuneen sukan päällä leväten ja nokka puolittain auki.

Pfeiffera pelkäsi pahinta ja yritti nostaa linnun syliinsä. ?kkiä lintu rääkäisi äänekkäästi ja nousi räpytellen ilmaan. Se riuhtoi valkoisia siipiään raivoisasti ja pyrähteli huoneiston nurkasta nurkkaan. Lopulta se rauhoittui. Se käänteli päätään olohuoneen nurkassa ja katseli Pfeifferaa arvioivasti. Ymmärrettyään, ettei Pfeiffera aikonut tehdä sille pahaa, se loikki tämän ohitse ja pyrähti seinustalla olevan hyllyn päälle.

Pfeiffera nousi ylös, avasi asuntonsa ulko-oven, jätti sen selälleen ja käveli pihamaalle. Pian varis asteli talosta iloisesti takajaloillaan loikkien ja hetken mietinnän jälkeen pyrähti lentoon. Varis lensi kuin kiitokseksi Pfeifferan ympäri vitivalkoiset siivet hohtaen ja kohosi sitten korkeuksiin kadoten lopulta näkyvistä. Ehkä tämä on enne jostain paremmasta. Pfeiffera ajatteli ja kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen.

XX

"Ennen ihmisillä oli elettävänään vain ohikiitävä hetki kosmisessa tanssissa, mutta nyt he voivat nauttia juomansa pitkin siemauksin. Henki on vihdoin saanut vallan aineesta ja ihmisestä on tullut jumalten veroinen. Enää heidän ei tarvitse pelätä kuolemaa, sillä minä olen heidän takuunsa elämään!" - Suuri Holhooja.

Coma työnsi päivän viidettäkymmenettä malmivaunullista eteenpäin ryhti romahtaneena ja jalkojen iho rakkuloille hiertyneinä. Hänen kurkkunsa ja nenän limakalvot olivat täynnä kivipölyä ja kun hän sylkäisi maahan, oli sylki paksua ja mustaa. Koiranpäiset vartijat seisoivat syrjemmällä. Coman kaadettua malmivaunun sisällön altaaseen, hän horjahti ja oli vähällä pudota syövyttävään nesteeseen. Säikähdyksissään hän vetäisi hapoista nousevaa höyryä keuhkoihinsa ja tunsi samassa kurkussaan kivuliasta pistelyä. Coma perääntyi kauemmas altaan reunalta, putosi polvilleen ja yski kurkkunsa verille. Kun ärsytys kurkunpäästä oli hetkeksi lieventynyt, hän nousi ylös ja lähti työntämään tyhjää malmivaunua takaisin veri suupieliltä valuen.

Coma veti seuraavan täyden vaunullisen altaaseen ja työnsi tyhjän jälleen takaisin kaivajien täytettäväksi. Hän veti uuden täysinäisen vaunun altaaseen ja työnsi sen jälleen tyhjänä takaisin.

Sitten työvuoro vaihtui kaivamiseen. Työläisille annettiin hakut ja he hakkasivat kalliosta irti kiteitä, joita oli vieri vieressä sivukiven seassa. Coma oli luullut että allasvuoro oli pahin, mutta hän erehtyi. Radioaktiivisesti säteileviin ioniumkiteisiin tartuttiin paljain käsin ja heitettiin malmivaunuihin. Muutaman päivän työn jälkeen käsien ihoon alkoi nousta rakkuloita ja niitä alkoi särkeä. Kohta kämmenistä lähti tunto ja iho alkoi repeillä. Comaa vaivasi oksennus ja ripuli. Coma Moggridgen seuraava perillinen kesti uumenissa kaksikymmentä päivää ja sitä seuraava viisikymmentä päivää. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin kallio ja sitä hakkaavat puhumattomat ihmiset ja koiranpäiset vartijat. Coman liikkeet olivat muuttuneet automaattisiksi eikä hän suurimman osaa aikaansa edes tiennyt oliko kuollut vai hengissä. Vain perijälinjassa kulkeutuva - joskin syntymä syntymältä vaimeneva - muistikuva Pfeifferasta piti hänet pystyssä.

XXI

"Kun on ollut riittämiin aurinkoa, minä annan taivaiden tulla alas ja kastella puutarhani. Minä annan sateen puhdistaa ilman ja salamoiden valmistaa kaasuja Titanin suojaksi. Minä hallitsen säitä ja annan tuulten taas hajottaa pilvet kun ne ovat ensin vedestä tyhjenneet." – Suuri Holhooja.

Pfeiffera oli palaamassa työpaikaltaan väsyneenä ja onnettomana. Hän kurvasi liitovaunulla talonsa pihaan. Sammutettuaan moottorin Pfeiffera jäi ajoneuvoonsa istumaan ja tuijotti tyhjin silmin eteensä. Missä hän on? Mihin Suuri Holhooja on karkottanut hänet? Titanin heikossa painovoimassa vesipisarat leijuivat hiljakseen vasten tuulilasin pintaa ja pärskähtelivät pienemmiksi pisaroiksi heijastaen Saturnuksen hahmon lukuisiksi, mikrokokoisiksi heijastumiksi.

Titanin myrsky yltyi. Viereisen tien viemärit tulvivat voimalla yli äyräidensä ja vesi virtasi valtoimenaan katua pitkin alaspäin. Musta asfaltti kuvioitui tiheäksi sateen iskupinnaksi. Pfeiffera aukaisi liitovaununsa oven ja juoksi vähän matkan päässä olevan puun suojaan. Puun lehdille iskeytyvät pisarat nostivat ilmoille tiheärytmisen rummutuksen. Taivaalla välähteli. Satunnainen salamanisku valaisi edessä kohoavat käppyräiset puunoksat kuin ylivalottuneeksi valokuvaksi.

Pfeiffera juoksi sisälle taloon, veti oven kiinni perässään ja jäi vaatteet vettä valuen nojaamaan ovea vasten. Hän veti syvään henkeä. Oikea koiranilma. Pfeiffera riisui ulkovaatteensa ja asteli keittiöön. Taidan tarvita lasillisen vahviketta, hän ajatteli, kaatoi itselleen lasin viiniä ja käveli olohuoneeseen. Ennen kuin hän ennätti sytyttää valon, välähti ikkunan takana valkoinen salama kiemuraisena virtana taivaalla. Pfeiffera tajusi tuijottavansa muutaman metrin päässä seisovaa hahmoa suoraan kasvoihin. Pfeiffera hätkähti. Sekunnin sadasosa ja valo sammui taas.

Pfeifferan iholla kulkivat sähköiset väreet ja hän tuijotti eteensä pimeyteen. Hän ei kyennyt sanomaan oliko todellakin nähnyt jonkun vai oliko se alun perinkin ollut stressin aiheuttamaa mielikuvituksen tuotetta.

Salama välähti uudelleen.

Hän näki oman perillisensä seisovan edessään ja kylpevän salaman kirkkaassa valossa.

?lä sytytä valoja, ettei meitä nähdä ulkoapäin. Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Pfeifferan perillinen sanoi pimeydestä. Seuraavan salaman valokehässä ei näkynyt muuta kuin ikkunan pinnasta valuvien sadepisaroiden varjot, jotka heijastuivat huoneiston seinämille. Pfeiffera tajusi että hänen perillisensä oli istuutunut nojatuolille.

– Välitätkö sinä hänestä todella? perillinen kysyi.

Pfeiffera kokosi itsensä ja yritti rauhoittua. Hän otti siemauksen lasistaan ja istuutui sohvalle perillistään vastapäätä. – Jos tarkoitat Comaa, niin tietenkin välitän. Mutta mistä sinä olet peräisin?

– On parempi ettet sinä tiedä. Sinun omaksi parhaaksesi, perillinen sanoi kumartuen nojatuolissa eteenpäin. – Coma on joutunut paikkaan, josta me emme voi häntä enää pelastaa, siksi minä toin sinulle tämän, perillinen laski Pfeifferan eteen pöydälle pienen rasian.

Pfeiffera nosti rasian käteensä ja aukaisi sen. Hän näki huoneen hämärässä, että rasian sisällä oli hiustupsu. – Mikä tämä on?

– Siinä on Coman hiusjuuria. Sinun pitää monistaa niistä hänen perimänsä ja herättää hänet jälleen henkiin Suuren Holhoojan kohduista.

Pfeiffera sulki hiustupsun nyrkkiinsä. – Mutta enhän minä voi sitä tehdä. Suuri Holhooja...

– Se on täysin mahdollista. Coman väärä syntyminen huomataan vasta muutaman tunnin kuluttua syntymästä. Ja silloin te olette jo kaukana, perillinen sanoi arvoituksellisesti. – Jos todella välität hänestä... nainen jätti lauseensa ilmaan.

Pfeiffera mietti asiaa hetken ja arveli sen kenties olevan mahdollista. Mutta oli varmaa että luvaton synnytys huomattaisiin ja Suuri Holhooja lähettäisi kaartilaiset heidän peräänsä.

– Miten minä teen sen? Pfeiffera kysyi.

– Tiesin voivani luottaa sinuun, Pfeifferan perillinen huokaisi helpottuneena. – Sinun pitää lisäksi syöttää järjestelmään nämä parametrit, perillinen jatkoi ja ojensi Pfeifferalle parametrit jotka oli listattuna pienelle mikrolevylle.

– Miksi juuri nämä? Pfeiffera kysyi ottaessaan mikrolevyn vastaan.

– Sinun ei tarvitse tietää. Heti kun olet saanut hänet ulos kohduista, teidän on kaapattava jostain alus ja lennettävä Iolle gophien kaupunkiin Tvashtar Pateralle. Päästyänne kaupungin yläpuolelle lähettäkää tätä radiosignaalia, perillinen sanoi ja laski pöydälle lapun, jossa oli satunnainen kirjainsarja. Sitten Pfeifferan perijä nousi ylös ja käveli ulko-ovelle.

– Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Missä Coma on? Onko hän kunnossa? Pfeiffera kysyi mutta vastausta ei enää kuulunut. Perillinen oli astunut ulos ja jättänyt oven auki. Myrsky riepotteli ovea edes takaisin. Pfeiffera käveli ovelle ja katsoi ulos mutta perillistä ei näkynyt missään. Perillinen oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin.

Pfeiffera painoi vartalollaan oven kiinni ja käveli ikkunalle.

Sateen läpi kaupunki näytti aavemaiselta seinämältä. Kuin koko maailma olisi loppunut siellä sähköpurkausten saattelemana. Hän aukaisi kätensä ja katsoi siinä olevaa hiustupsua. Sitten hän nosti katseensa salaman valaisemalle taivaalle ja tunsi pitkästä aikaa aidon hymyn nousevan suupielilleen.

XXII

"Muinaisina Maan aikoina ihmiset pelkäsivät kuolemaa enemmän kuin mitään muuta. Kuoleman pelko teki heidän mielensä sairaiksi ja teki heistä neuroottisia ja arkoja. Nyt heidän ei tarvitse enää pelätä mitään, sillä he ovat voittaneet kuoleman. Kuin taitava terapeutti minä säädän heidän parametrinsä niin, että heidän mielensä ovat avoimet ja alitajuntansa selkeät." – Suuri Holhooja.

Seuraavana aamuna Pfeiffera saapui työpaikalleen puoli tuntia etuajassa. Hän kertasi mielessään suunnitelmaansa ja mietti kaiken valmiiksi. Pfeiffera hiipi kohtujen järjestelmähuoneeseen ja käveli nurkassa olevalle laitteelle. Hän napsautti koneen päälle, veti hiustupsun taskustaan ja syötti sen laitteen sivulla olevaan kaukaloon. Hiustupsu katosi koneen uumeniin ja kone alkoi analysoida näytettä vaimean hurinan saattelemana. Kohta kone työnsi tulokset ulos pienenä tallenteena. Pfeiffera otti tallenteen, sujautti sen laukkuunsa ja hiipi hiljaa ulos huoneesta.

Päästyään työpisteelleen Pfeiffera istuutui pöydän ääreen ja sytytti grammit pöydän ylle. Ilmoitukset ilmestyivät kirkkaina hänen eteensä ja hän aktivoi muistion. Sivusilmällään hän näki neiti Chenin sipsuttavan tavalliseen tapaansa pöytää kohti.

– Tämä ei ole vielä valmis, Pfeiffera huudahti huoneen poikki. – Mene kahville siksi aikaa että saan vedokset tehtyä.

Chen sipsutti edelleen hänen pöytäänsä kohti. – Minä voin aivan hyvin odottaa tässäkin, nainen sanoi ja jäi keikkumaan korkojensa varassa paikoilleen.

Pfeiffera kirosi mielessään. Aina kyttäämässä minun tekemisiäni. Pfeiffera nousi ylös ja käveli Chenin eteen. – Kuulehan. Minä haluan olla rauhassa. Tuon sinulle vedokset, kun ne ovat valmiit. Onko selvä? Minun puolestani voit sipsuttaa tiehesi nyt saman tien, Pfeiffera sanoi tehostaen sanojaan tympeällä katseella.

Chen näytti olevan kahden vaiheilla, mutta luovutti sitten. – Töykeytenne ei jää mainitsematta seuraavassa työilmapiiripalaverissamme, hän sanoi, kääntyi nopeasti kannoillaan ja marssi leuka pystyssä ulos huoneesta.

– Vaikka niin. Kunhan jätät minut rauhaan, Pfeiffera huusi hänen peräänsä. Pfeiffera palasi työpöydälleen ja veti esiin edellisen kymmentuntisen aikana kuolleiden nimet. Hän alkoi luetella nimiä ja lisäsi niihin määrätyt parametrit. Lopuksi hän sai työnsä valmiiksi ja lisäsi viimeisenä listaukseen Coma Moggridgen nimen ja perimän, sitten hän syötti perilliseltään saamansa parametrit laitteistoon. Se liitti ne rutiininomaisesti listaukseen ja kohta vedokset tulostuivat yhtenä nippuna pöydän sivulle.

Vedoksissa oli listattuna kyseisen henkilön geneettinen koodi ja koodiin lisättävät parametrit. Parametrit säätelivät yksilöiden limbistä järjestelmää, joka olivat vastuussa emotionaalisista vasteista. Suuri Holhooja oli peukaloinut erityisesti ihmisten aivoissa sijaitsevaa amygdalaa. Se oli kolikon kokoinen alue aivojen alkeellisimmissa osissa ja liittyi oleellisesti raivon, vihan ja pelon aikaansaamaan käyttäytymiseen. Parametrit säätelivät myös hippocampusta, joka oli vastuussa moninaisten hormonien välityksestä. Niihin tehdyt muutokset huolehtivat siitä että ihmiset pysyisivät rauhallisina ja sopeutuvaisina. Lisäksi parametrit kertoivat mistä tiedostosta tulevan perijän muisti otettiin ja millaisin rajoituksin hän kykeni muistiaan lukemaan.

Pfeiffera sieppasi valmiit vedokset käteensä ja käveli niiden kanssa Chenin työhuoneeseen. – Tässä, hän sanoi ja laski nipun pöydälle. – Minä painun syömään, jotta en häiritse tirkistelyjäsi.

Chen ei vastannut sanallakaan, mutta Pfeifferan lähdettyä hän nosti vedokset ja ajoi ne järjestelmään. Chenin työhuoneen seinällä olevat monitorit välähtivät päälle ja niiden alla alkoi juosta numeroita. Monitorit kuvasivat aktivoituja kohtuja, joiden sisällä vääntelehti alastomia ihmiskehoja. Alaspäin juoksevat numerot kertoivat hetken, jolloin syntymä käynnistyisi.

* * * *

Coma aukaisi silmänsä ja tajusi kelluvansa kohtupussissa. Hän repäisi kohdun kalvon käsillään rikki ja valahti kohdusta syöksyvän nesteen mukana lattialle. Päänsä tuntui olevan kuin tulessa ja vaivoin Coma sai nostettua itsensä ylös ja raahautuduttua pukuhuoneeseen. Hän pukeutui nopeasti ja asteli ulos rakennuksesta. Kävellessään fasadin pitkää julkisivua hän pysähtyi hetkeksi fasadin reunoilla oleviin marmoripatsaisiin nojaten. Hän hautasi päänsä käsiinsä kuin yrittäen siten suojautua päässään takovalta kivulta.

– Coma, Pfeiffera kuiskasi ja painoi etusormensa Coman huulia vasten. Coma ei ollut huomannut Pfeifferaa joka oli odottanut häntä patsaiden katveessa. – Meidän on lähdettävä Titanilta. Seuraa minua.

– Pfeiffera? Oletko se todella sinä? Coma sanoi hiljaa. Hän kietoi kätensä Pfeifferan ympärille ja syleili tätä rajusti.

– Meidän on pidettävä kiirettä. Aktivoin synnytyksesi luvattomasti ja he huomaavat sen milloin tahansa. Koiranpäiset ovat pian perässämme, Pfeiffera sanoi ja talutti Comaa pois palatsialueelta. – Ymmärrätkö sinä mitä minä puhun?

Coma kokosi itsensä ja työnsi pahan olon pois mielestään. Hän nyökkäsi ja he kiirehtivät Pfeifferan liiturille päin.

XXIII

"Minun työläisilläni on mukavaa ja he ovat työssään luovia ja tehokkaita. Olen luonut heille järjestöt joissa he voivat kehittää yhteenkuuluvuuttanne. He ovat kuin sotilaat nojaten toinen toisiinsa ja mikäli he huomaavat työssään jotain parannettavaa, he voivat mieluusti tulla kertomaan siitä minulle. Kaikki, jotka löytävät järjestelmästä jotain tehokkuutta lisäävää, palkitaan vapaapäivillä." – Suuri Holhooja.

Chen katseli monitoreiden välityksellä kohduista herääviä ihmisiä. Hänen tehtävänään oli seurata, ettei kohduista poistunut viallisia ja epämuodostuneita yksilöitä, jotka aiheuttivat kaupungille asti päästyään pelkoa ja kauhua tavallisten ihmisten keskuudessa. Nyt hän huomasi yhdessä monitorissa jotain epätavallista. Kohdusta syntyi ihminen - leimaamattomana. Kohtu numero seitsemännen mies vapautui kohdustaan ennen kuin siihen oli syötetty vedosten jälkeen seuraavat, kaikille yhteiset parametrit. Joko yksilö oli viallinen tai sitten sillä oli normaalista poikkeava synnytysmääräys. Chen nosti luurinsa ja soitti kohtuja huoltavalle virkailijalle tarkistaakseen oliko kyse teknisestä viasta. Hänelle vastattiin kohtujen toimivat täysin moitteettomasti.

Chen nousi ylös ja seisahtui äkisti paikoilleen hänen aivojensa löytäessä tilanteelle ratkaisun. Pfeiffera! Se narttu on sotkeutunut johonkin. Chen veti järjestelmästä vedokset ulos ja alkoi selata niitä. Kun hän ei huomannut niissä mitään outoa, hän tuijotti hetken seinään ja mietti kuumeisesti. Pfeiffera ei halunnut minua tänä aamuna pöytänsä ääreen. Siihen oli varmasti jokin erityinen syy. Chen sipsutti Pfeifferan työpöydän luokse ja huomasi ettei tämä istunutkaan pöytänsä äärellä. Merkillistä? Hän ei ole vieläkään palannutt ruokatunniltaan.

Chen istuutui Pfeifferan pöydän ääreen ja sytytti grammit. Sitten hän otti omat vedoksensa ja vertasi siinä olevia nimiä lehden ilmoittamiin nimiin. Päästyään viimeisen kohdalle hän valpastui. Löysinpäs. Minä arvasin sen. Sinä olet sotkenut asiasi viimeisen kerran neiti Pfeiffera. Tämä tietää sinulle potkuja ja minulle ylennystä. Chen otti kopiot sekä vedoksesta että grammeista ja lähti kiireesti huoneesta välittääkseen tietonsa eteenpäin. Tästä hyvästä minut palkitaan avokätisesti.

XXIV

"Minä olen asettanut sopivaksi ihmisten määrän. Se on sataneljäkymmentäneljä miljoonaa. Minä tunnen heidän kaikkien pienimmätkin salaisuudet ja luonteidensa ominaisuudet. Heistä jokaisen minä olen synnyttänyt useasti ja valvonut heidän elämänsä yöt ja päivät. Ihmiset ovat minun lapsiani ja minä heidän Holhoojansa." – Suuri Holhooja.

Coma ja Pfeiffera olivat Titanin lähtösatamassa. Suuri Holhooja ei ollut vielä huomannut luvatonta synnytystä, joten he pääsivät sataman vartijan ohi normaalin käytännön mukaisesti. Coma pääsi vaivatta myös halleihin, joissa aluksia säilytettiin. Hän kaappasi käyttämättömänä lojuvan, riittävän pitkään matkaan kykenevän kymmenmetrisen fregatin. Pfeifferan pujahdettua risteilijään koiranpäisten huomaamatta he rullasivat sataman syrjäiselle nousulavalle.

Coma sytytti moottorit ja lieskat syöksyivät ulos aluksen takaosasta. Kohta nopeus kiihtyi voimakkaasti ja he lävistivät Titanin paksut pilviverhot jättäen taakseen vain kumean jylyn.

Palatsissa koiranpäiset olivat saaneet tiedon luvattomasta synnytyksestä vasta nyt. Sataman vartijoina toimivat koiranpäiset saivat määräyksen pidättää Coma ja Pfeiffera, mutta se oli jo myöhäistä. Hämmentyneet vartijat käänsivät katseensa taivaalle. Heidän verkkaisesti heräilevät aavistukset edessä olevista rangaistuksista saivat heidän otsilleen nousemaan suuria hikikarpaloita.

Coma ja Pfeiffera olivat avaruuden syleilyssä tukenaan vain ruosteinen alus, jolla ei enää vuosiin ollut virallista lentolupaa. Coma lukitsi aluksen määränpääksi Jupiterin ja sen pienen kiertolaisen Ion.

– Tarkalleen ottaen, mistä tässä oikein on kysymys? Coma kysyi siirryttyään ohjauspaikalta aluksen takaosiin, jossa Pfeiffera oleskeli.

– Eilen luokseni ilmestyi oma perilliseni, joka kehotti minua herättämään sinut kuolleista, Pfeiffera sanoi ja näytti Comalle rasiaa, jossa oli hiustupsu. – Hän antoi minulle nämä, sekä vedokset joissa oli normaalista poikkeavat parametrit.

Coma oli edelleen huonovointinen. Hänellä oli muistikuva omasta oikeudenkäynnistään, mutta Suuren Holhoojan luona tapahtunutta keskustelua, saati uumenissa oloa hänen muistissaan ei ollut. Coma oli täysin tietämätön minne hänet oli rangaistukseksi siirretty.

Pfeiffera näki Coman hämmentyneen ilmeen. – Minä tiedän ainoastaan että koiranpäiset tulivat noutamaan sinua. Näin sen asuntosi tallenteista. Mutta sen jälkeen sinua ei ole näkynyt missään. Olit kadoksissa kuusi kuukautta. Yritin katsoa järjestelmästä missä perillisesi liikuskeli tai mihin hänet oli viimeksi synnytetty, mutta en löytänyt tietojasi mistään. Niiden mukaan sinua ei koskaan ole ollut olemassakaan. Sitten tuli tämä minun oma perilliseni. Hän käski meidän mennä gophien kaupunkiin Tvashtar Pateralle… Pfeiffera vaikeni. Hän huomasi Coman hikoilevan rajusti syntymän jälkeisten kipujen iskiessä täydellä tehollaan ja istuutui tämän viereen.

– Kyllä tämä tästä, Coma sanoi ja kävi pitkäkseen vuoteelle. – Emme me voi enää takaisinkaan kääntyä. Tehdään niin kuin perillisesi kehotti.

Pfeiffera silitti Coman olkapäätä. Ei kulunut kauaakaan kun Pfeiffera huomasi Coman jo nukahtaneen.

Auringon kehrä välkkyi pienenä kiekkona kaukaisuudessa ja Jupiter puolestaan tähdistä selvästi erottuvana täplänä, mutta yhä lohduttoman kaukaisena kohteena. Vain Saturnus mahtaili heidän takanaan raidallisena kaasupallona. Sen pohjoisella navoilla leiskui revontulia ja kylkiä koristivat prisman väreissä välkehtivät renkaat. Miljoonat jääkimpaleet kiersivät planeettaa ympäri kuin karusellissä karauttelevat eläinhahmot. Matkaa planeetalle oli vajaa miljoona kilometriä, mutta samalla Saturnus tuntui olevan niin lähellä, että sen pilviverhoon olisi voinut painaa kätensä.

* * * * * *

Planeettojen välinen matka Saturnuksen Titan-kuulta Jupiterille kesti yhteensä reilut neljäkymmentä tuntia. Coma ja Pfeiffera olivat molemmat nukkuneet koko alkumatkan. Herättyään he olivat rakastelleet ja maanneet pitkään vuoteessa toistensa ympärille kietoutuneina. Mutta lopulta Jupiter ja sen neljän kuun katras alkoivat olla niin lähellä, että Coman oli ryhdyttävä jarruttamaan aluksen nopeutta.

Pfeiffera ei ollut milloinkaan aiemmin nähnyt Jupiteria näin läheltä. Se kellui avaruuden sametissa kaasupallona, jonka pinnassa erottui vaakasuuntaisia raitoja.

Jupiterin ympärillä erottuivat myös sen neljä suurinta kuuta. Kuiden harmoninen resonanssi oli asettanut kuut tilanteeseen, jossa ne kaikki olivat kiertoradallaan lähes samassa linjassa toisiinsa nähden. Alus lähestyi kuita kohtisuorassa, joten ne näyttivät sijaitsevan kuin päällekkäin, emoplaneetta taustanaan. Pfeifferasta kuut näyttivät valohehkuisilta tanssijattarilta, jotka heittivät tummia varjoja planeetan kaasukehään.

Kauimmaisen Jupiterin suurista kuista Pfeiffera tiesi olevan nimeltään Kallisto. Kalliston kasvot olivat hakkautuneet karuiksi ja rokonarpisiksi pitkäaikaisesta meteoriittipommituksesta. Pinta oli tummaa, mutta sitä täplittivät erikokoisten meteorien valkoiset iskukohdat. Kraattereista suurin, Valhalla, erottui tuhansien kilometrien kokoisena mustelmana kuun leuassa. Osumakohtaa radiaalisesti kiertävät murtumarakenteet näyttivät kuin paikoilleen jäätyneiltä veden aalloilta. Pfeiffera tiesi että satoja kilometrejä paksun jääkuoren alla velloi suolainen valtameri. Meteorien iskeytyessä jääkuoren tummaan pintaan oli kuori hetkeksi sulanut iskun tuottaman lämpöenergian voimasta. Kovassa paineessa vesi oli noussut pintaan syvältä jäisen kuoren alta. Lämmön johtuessa ympäristöön oli sula vesi taas jäätynyt ja muodostanut iskeytymiskohtaan puhtaanvalkoista jäätä. Aluksen ohittaessa Kalliston Pfeiffera näki sen aavemaisen, hiilidioksidipitoisen ilmakehän sinertävän kuun ympärillä. Sitten kuu katosi näkyvistä.

Kalliston takaa näkyviin ilmestyi koko aurinkokunnan suurin kuun, Ganymedes. Läpimittaa kuulla oli yli viisituhatta kilometriä ja se näytti kuin huonosti kokoon liimatulta posliinipallolta. Ganymedeen ulkonäkö oli seurausta jäälauttojen tektonisesta vaelluksesta. Pfeiffera painoi kasvonsa miltei aluksen lasiin kiinni ja yritti hahmottaa jäälauttojen monimutkaista rakennetta. Osa lautoista näytti yhtenäisiltä kraatterien täplittämiltä laatoilta. Ne olivat kuun pinnan vanhimpia osia joille Jupiterin kiertoradalta lankeava pöly oli antanut ruskehtavan sävyn. Yhtenäisten alueiden ympärillä kiersi vaaleampaa jäätä, jossa erottui syviä railoja ja jyrkkiä vuoristoja. Railot kulkivat ristiin rastiin kuun pinnalla. Ne näyttivät huolimattomasti levitetyiltä liimauskohdilta, joilla tummat palaset oli liitetty kiinni toisiinsa. Ennen kuin kuu katosi Pfeifferan näkökentästä välähtivät sen laella hennot revontulet kuin jäähyväisiksi.

Seuraavaksi Jupiterin neljästä suuresta kuusta ilmestyi esiin valkohehkuinen Europa. Se oli kuista selvästi pienin. Myös sen pinta koostui jäästä. Toisin kuin Ganymedeellä ja Kallistolla, Europan pinnan jää oli kauttaaltaan tasaista ja vitivalkoista. Pinnan tasaisuutta rikkoivat ainoastaan syvät railot, joita Jupiterin vuorovesivoimat olivat jäähän särkeneet. Pfeiffera tiesi kuun pinnan alla olevan elämää. Hänkin oli joskus syönyt pinnan alla uiskentelevia, värittömiä meduusoja joita silloin tällöin myytiin Titanin torilla. Ne maistuivat oudolta ja niissä oli lievä rikin maku. Europan karun ja jäisen maiseman jäätyä taakse ilmestyi heidän lopullinen määränpäänsä vihdoin näkyviin emoplaneettaansa vasten. Näkymä sai Pfeifferan pidättämään henkeä.

Jupiterin pinta peitti koko taivaan. Pfeifferan katse unohtui planeetan raidalliseen pilviverhoon, josta suuren pilkun lisäksi paljastui aluksen lähestyessä jatkuvasti uusia yksityiskohtia. Raidat muodostivat värikkäitä, kaoottisesti pyörteileviä pilvinauhoja, jotka sekoittuivat toisiinsa. Niitä oli Jupiterin pinnassa lukemattomia ja niiden keskellä vaelsi hitaasti eteenpäin jättiläismäinen pyörremyrsky.

Tätä maisemaa vasten tuliperäinen Io-kuu kieppui radallaan muista kuista poikkeavana ilmestyksenä. Sen pinnalla ei ollut jäätä ensinkään. Pfeifferasta kuu näytti vihamieliseltä mutta samalla salaperäisen kiehtovalta. Ion punakeltaista pintaa läiskittivät lukemattomat tulivuoret ja monenkirjavat tasangot. Jotkin tulivuorista olivat parhaillaan aktiivisina ja syöksivät purkausainesta korkealle kuun kaasukehään. Pfeiffera näki yhden purkauksen aivan kuun ulkoreunalla. Heikon painovoiman saadessa otteen karkuun pyrkivästä aineksesta, kaartuivat purkausvirrat takaisin kohti kuuta muodostaen satoja kilometrejä korkean sateenvarjomaisen putouksen. Putouksissa värikkäät silikaatit leijuivat alas helmiäisen hohtavina hiutaleina. Havahduttuaan vangitsevasta näkymästään Coma ja Pfeiffera tajusivat kohta murskautuvansa joihinkin alapuolella levittäytyvistä helvetillisistä rikkitasangoista, elleivät he kiireesti alkaisi jarruttaa aluksensa nopeutta.

XXV

"Ihmiset ovat huvittavia. Heitä, jotka tekevät asiat eri tavalla, he nimittävät hulluiksi, mutta heitä, jotka tekevät kaiken aina samalla tavalla, he valtuuttavat johtajikseen. Ihmisten ajattelu on niin yksinkertaista, että he luulevat viisaudeksi kaiken säilyttämistä muuttumattomana ja vakaana, eivätkä ymmärrä viisauden olevan monipuolisuutta ja valmiutta ikuiseen muutokseen. Vain muutos on kehitystä." – Suuri Holhooja.

Coma ja Pfeiffera lensivät Io-kuun kiertoradalla. Coma vilkuili levottomasti tutkanäyttöä. Hän odotti kohtaavansa Suuren Holhoojan hävittäjiä, mutta sellaisia ei näkynyt missään. Kenties Suuri Holhooja katsoi hänen pakonsa olevan niin merkityksetöntä, ettei hänen takiaan kannattanut haaskata polttoainetta. Comalle tilanne sopi mainiosti.

Coma luotsasi aluksen Tvashtar Pateran kraattereiden yläpuolelle jääden kiertämään taivaalle laajaa kehää. Gophien valkoinen sokkelokaupunki kimalteli pienemmän tulivuorikraatterin syleilyssä. Kraatteri oli sammunut jo ajat sitten mutta yhä monin paikoin kaupungin ympärillä nousi savupatsaita kuun sisuksiin ulottuvista purkausaukoista. Ympäristössä levittäytyi laaja vulkaaninen allas, jonka sisässä oli pienempiä altaita. Altaan toisessa reunassa purkautui syvältä Ion vaipasta peräisin olevaa magmaa. Se juoksi rinnettä alaspäin muodostaen kilometrejä pitkän virran. Altaan kaupungin puoleisessa reunassa sen sijaan näytti rauhalliselta.

– Miten gophit voivat asua tuollaisessa paikassa? Pfeiffera kysyi katsellessaan kuumudessa väreilevää näkyä pelon sekaisin tuntein.

– Koska sama vulkaaninen allas, joka voi pyyhkäistä gophit minä hetkenä hyvänsä olemattomiin, antaa heille myös tarvittavan lämmön ja veden.

Pfeiffera ymmärsi mitä se tarkoitti. Gophien oli pakko ottaa riski. Niillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Pfeifferan käänsi katseensa takaisin gophien kaupunkiin ja näki mielessään kuinka myös tämä osa altaasta muuttui äkkiä aktiiviseksi. Altaan reunoilta purkautuvat laavamassat levisivät ja koko kraatteri repesi kahtia. Kaupungin alla repesi kuilu alas Ion syvyyksiin ja tuhansien asteiden lämpöinen magma hyökyi pintaan. Laavavirrat hukuttivat hädissään juoksevat gophit ja heidän kaupunkinsa tuliseen syleilyynsä. Pfeiffera ravisti mielikuvan pois mielestään ja veti taskustaan esiin paperisuikaleen. – Perilliseni käski lähettämään tämän koodin radioteitse. Pitäisikö meidän tehdä se nyt?

– Ei siitä haittaakaan ole koska me herätämme joka tapauksessa huomiota. Lähetä viesti radiosignaalina. Katsotaan millaisen reaktion se saa aikaan.

Pfeiffera kytki radiolähettimen päälle ja syötti koodin.

Kun Coma seuraavaksi katsoi Pfeifferaa, tämän kasvoilla oli outo ilme.

– Mitä nyt?

– Heidän reaktiotaan ei tarvinnut kauaa odottaa, Pfeiffera vastasi osoittaen tutkanäyttöä. Näytöllä välkkyi toistakymmentä vilkkuvaa valopistettä. Katsoessaan ulos he näkivät useita gophien hävittäjiä, jotka lensivät tiiviinä rypäsmäisinä muodostelmina aluksen ympärillä.

– Niiden on täytynyt seurata meitä näkymättömissä jo jonkun aikaa.

Alapuolella leviävien vuorten rinteille syttyi kirkkaita valoja.

– Ne haluavat meidän laskeutuvan. Coma suuntasi aluksen alas vuorten väliin. Vierellä seurannut saattue irrottautui heidän rinnaltaan ja katosi Ion horisontin taakse.

– Onkohan tämä sittenkään järkevää? Gophien huhutaan syövän ihmisiä, Pfeiffera sanoi epäröiden.

– Meidän on myöhäistä perääntyä. Gopheilla luulisi olevan helpompikin tapa houkutella illallinen kaupunkiinsa. Unohda se. Tässä on kyse jostain muusta.

– Kaikki on vain niin salaperäistä. Minua ihmetyttää mistä se perilliseni oikein ilmestyi? Miksi se käski meidät ylipäätään tälle viheliäiselle kuulle? Mitä tekemistä hänellä voi olla näiden inhottavien gophien kanssa?

– Minä olen miettinyt samaa asiaa koko matkan, mutta turhaan. Luulenpa että kaikki vastauksemme ovat alhaalla odottamassa, meidän pitää vain itse käydä hakemassa ne, Coma alkoi laskeutua valojen ohjaamana heille osoitettuun terminaaliin.

Laskeuduttuaan Tvashtar Pateralle he astuivat aluksesta ulos. Terminaalissa oli kylmää ja täydellisen pimeää lukuun ottamatta aluksen punaisina hehkuvia moottoreita.

– Täällä on aavemaista, Pfeiffera sanoi. – Mitä me nyt teemme?

– Parasta vain odottaa. He tunsivat hyytävän kylmyyden huokuvan kallioista ja tunkeutuvan syvälle luihin asti. Coma kietoi kätensä Pfeifferan ympärille ja rutisti tätä itseään vasten. Ehkä oli typerää tulla tänne, mutta tässä tilanteessa meidän on pakko katsoa tämä kortti, koska se on ainoa jolla pelata. He siirtyivät lähemmäs moottoreista hehkuvaa lämpöä ja odottivat kärsivällisesti mitä tapahtuisi.

Alkoi kuulua matalaa kirskuntaa. Kolahdus. Hiljaista. Kaikkialla edelleen pimeää. Jostain kauempaa kuului kahdet askeleet. Ne lähestyivät. Askelten ollessa heidän kohdallaan Pfeiffera rutisti itsensä tiukemmin Comaa vasten. Moottorin punertavassa hehkussa erottui kahden gophin valkopanssariset hahmot. Gophit pysähtyivät ja niiden kasvonpiirteet erottuivat selvästi.

Pfeifferan sydän hakkasi voimakkaasti. Hän näki gophien erikoisen ulkomuodon ensimmäistä kertaa elämässään. Niiden ruumiista työntyvät ulokkeet ja piikit näyttivät kammottavilta. Pfeifferaa inhotti katsoa katsoa gophien hirvittäviä kasvoja mutta hän pakotti itsensä siihen. Rintamusten panssareista hän näki toisen gopheista olevan naaras ja toisen uros. Gophien ulkonäön perusteella Pfeiffera oli varma että ne todellakin iskisivät heidät tajuttomiksi ja söisivät elävältä.

– Me kuolevaisiksi kirotut gophit olemme odottaneet teitä, urospuolinen gophi korisi. – Meidän on kiiruhdettava kallioiden suojaan. Kuumme kulkee kohta Jupiterin magneettikentän läpi. Ohitus aiheuttaa sähkömyrskyn joka polttaa silmät ja sekoittaa aivot, gophi jatkoi osoittaen eturaajallaan jonnekin ylöspäin. Pfeiffera pani merkille että gophin toinen eturaaja kouristeli merkillisesti.

– Minä en ymmärrä...Coma aloitti.

– Keskustellaan lisää kallioiden suojissa. Olemme valmistaneet teille illallisen. Gophit johdattivat heidät pimeyteen. He saapuivat sisälle käytävään johon syttyi hämärä valo. Sieltä he jatkoivat alas kuun syvyyksiin pitkin kiemurtelevaa käytävää. Käytävien kiviseinät oli veistelty täyteen kohokuviollisia maalauksia ja veistoksia joiden kohtauksissa joukko ihmisiä kaivoi kallioihin luolastoja ja käytäviä. Kaupunki oli rakennettu Tvashtar Pateran tulivuorialtaan suojiin usealle tasolle: holveiksi, halleiksi ja laajoiksi käytäviksi sekä tasojen risteyskohdissa kohoaviksi portaikoiksi. Vasta nyt Coma tajusi gophien sivilisaation laajuuden. Heitä täytyy elää kallioiden suojissa tuhansia.

Käännyttyään lukemattomia kertoja ristiin rastiin kulkevilla käytävillä he saapuivat suureen saliin. Salin keskellä oli pitkä pöytä jota kiersivät koristeelliset penkkirivistöt. Pöydän ympärillä seisoi liikkumattomana parikymmentä gophia ja hetken ne näyttivät luupanssareissaan kuin pöydän ympärille valetuilta kipsiveistoksilta. Itse pöydälle oli katettu savinen astiasto sekä suuria ruukkuja.

– Istuutukaa seuraksemme, toinen Gopheista korisi.

Coma ja Pfeiffera vilkaisivat epäröiden toisiaan.

–Mielenne ovat varmasti täynnä kysymyksiä, gophi sanoi, – Saatuamme syötävää kerron kaiken minkä haluatte tietää. Olkaa hyvä ja istuutukaa.

– Me olemme kiitollisia ystävällisyydestänne, Coma vastasi yrittäen peittää hämmennyksensä. Omituinen ruokailuseremonia vaikutti hänestä tilanteet huomioon ottaen absurdilta. Etenkin kun Comalla alkoi olla pahat aavistukset siitä mitä ruoaksi olisi tarjolla.

Pfeifferakin liikehti hermostuneesti. – Missä on perilliseni joka pyysi meitä tulemaan tänne? Pidättekö te häntä vankinanne?

– Te tapaatte hänet vahingoittumattomana varsin pian, gophi korisi.

– Minä haluan nähdä hänet nyt heti, Pfeiffera vaati epäluuloisesti.

Gophi nosti eturaajansa ylös. – Syödään ensin. Mielestä muodostuu siten vastaanottavaisempi, gophi nyökkäsi huoneen ovella seisoskelevalle gophille merkitsevästi päätään. Huomatessaan eleen tämä poistui nopeasti paikalta.

Coma epäili gophien pitävän heitä pilkkanaan. Hän katsoi salin seinustoille jossa oli suurissa häkeissä kirjavia papukaijoja. Jotkut linnuista levittelivät siipiään ja räpistyttivät niitä raivoisasti häkkien kaltereita vasten. Toisella seinustalla oli suuri häkki jonka sisällä oli sian kaltaisia eläimiä. Ne liikkuivat levottomasti edes takaisin.

Me olemme Pfeifferan perillisen pyynnöstä tulleet henkemme kaupalla tähän kaupunkiin ja meille tarjoillaan vain arvoituksellisia lauseita. Coma tuijotti silmät palaen gophia. – Me haluamme yksinkertaisen ja kaikenkattavan selityksen. Nyt heti. Me olemme, piru vieköön, ansainneet sen!

Saliin laskeutui syvä hiljaisuus.

Gophi nojautui taaksepäin ja katsoi heitä arvioivasti. –Me voimme tehdä tämän vain yhdellä tavalla, hän korisi ja kääntyi toisten gophien puoleen. – Annetaan heille havainnollinen esitys.

Kaikki pöydän ympärillä istuneet gophit ottivat veitsen käteensä.

Coma ja Pfeiffera perääntyivät.

Gophit kohottivat veitset omille kasvoilleen. Ne viilsivät kasvoihinsa pitkiä viiltoja kuin järkensä menettäneinä. Lopetettuaan leikkelyn, ne työnsivät sormensa sisälle viiltoihin ja kiskaisivat kätensä vastakkaisiin suuntiin. Sitten ne kääntyivät Comaan ja Pfeifferaan päin.

– Hyvä Jupiter, Coma sanoi äänellä, joka tuskin jaksoi kantautua huulille asti.

Pöydän toisella puolen seisovien gophien kasvojen alta pilkistelivät Coman omat kasvot. Ja pöytää vastapäätä olevien gophien pään riekaleiden alta pilkistivät esiin Pfeifferan kasvot. Kaikki naaraspuoliset gophit olivat Pfeiffera Bellucidan perillisiä ja urospuoliset gophit Coma Moggridgen perillisiä.

– Miten tämä on mahdollista? Coma kysyi ainoalla ajatuksella, joka takoi hänen mielessään.

– Me olemme keränneet perillisiämme tälle kuulle jo jonkun aikaa, gophimaskin alla oleva Coma korisi.

– Ovatko kaikki gophit meidän perijälinjalaisiamme?

– Eivät. Meitä on vain viisikymmentä, mutta näiden kuorien avulla me olemme onnistuneet soluttautumaan heidän yhteiskuntansa tärkeimpiin asemiin, gophikuorinen Coma vastasi. – Gophit ovat mutaatioiden seurauksena taantuneet älykkyydeltään, joten heidän yhteiskuntaansa soluttautuminen oli huomattavasti helpompaa kuin voisi luulla. Gophi-Coma veti syvään henkeä. – Jos ne tietäisivät asioiden oikean laidan, ne repisivät meidät kaikki kappaleiksi ja söisivät kitaansa.

– Silti minusta tuntuu uskomattomalta etteivät gophit ole erottaneet teitä aidoista lajitovereistaan.

– Tarvitaan aidon gophin näköinen säteilykuori, korinaa synnyttävä laite kurkunpäähän ja hieman tapojen opiskelua. Vielä kun tekaistaan jonkinlainen menneisyys ja sukulinja niin olemme taas saaneet uuden perintälinjalaisemme solutettua gophien yhteisöön, gophi-Coma korahteli.

Coma tuijotti perintälinjalaisiaan typertyneenä ja yritti hillitä mielessään hyökyvää kysymystulvaa.

Gophi-Coman maskit retkottivat pään sivuilla kuin räjähtäneinä ja Coman vanhentuneet kasvot kuulsivat harmaina.

– Koska olen salaliittomme ensimmäinen, olen myös heitä kaikkia vanhempi. Olen asunut gophien keskuudessa jo lähes kolmekymmentä vuotta.

– Tietääkö Suuri Holhooja teidän olemassaolostanne? Coma kysyi.

– Vastaan kysymyksiinne myöhemmin. Sitä ennen meidän on korjattava kuoremme ennalleen ja valmistettava sellaiset myös teidän yllenne. Huolimatta siitä etteivät Jupiterin magneettiset myrskyt yllä tänne asti, on kallioiden läpi tihkuva säteily ilman suojakuoria tappavaa. Lisäksi on olemassa vaara että joku aidoista gopheista löytää yksityisiin luolastoihimme, laskee asiat yhteen ja tajuaa jonkin olevan pahasti vialla.

Perilliset nousivat pöydästä ja kävelivät huoneeseen, jonka keskellä roikkui katosta kaksi laitteistoa allasmaisten vuoteiden yläpuolella.

– Riisukaa vaatteenne ja asettukaa makuullenne, jotta mekanismi voi levittää valun päällenne, gophi-Coma sanoi ohjaten Coman ja Pfeifferan altaiden vierelle.

Coma ja Pfeiffera tekivät mitä pyydettiin. He asettuivat vuoteille joiden materiaali koostui tahnamaisesta, kipsiä sisältävästä aineesta. Kun he olivat vajonneet puolittain tahnan sisään, laitteistosta pursusi geelimäistä ainetta kuoren pintaan. Se jähmettyi muutamassa minuutissa.

Laitteisto nousi pystyyn.

Viimeistelyraudat ilmestyivät esiin ja muokkasivat kuoret oikeanlaiseksi jättäen ainoastaan kasvot vapaiksi. Laitteiston sivuilta työntyvät ulokkeet siirsivät paikoilleen kasvomaskin alkumallin, jossa oli valmiina gophien silmäkalvot. Heidän omiin silmiinsä kiinnittyivät mikroskooppiset linssinäytöt ja niiden avulla silmät sulautuivat kasvomaskiin. Seuraavaksi laitteisto väänsi Coman ja Pfeifferan suut auki ja ruiskuttti puudutusainetta. Heidän kurkkuihinsa tungettiin pienet metalliset instrumentit. Niiden tehtävänä oli aiheuttaa gophien äänelle ominaista korinaa. Lopuksi kasvomaski sulautettiin saumattomasti kuoreen. Mistään ei enää kyennyt erottamaan että kyseessä oli väärennös. Perillisten korjauttua repimänsä maskit oli kaikilla oli jälleen ehjät gophikuoret.

– Aina saadessamme Iolle uusia perillisiä, on tapanamme ollut järjestää juhlat. Niinpä pyydän että siirrymme ruokasalin puolelle ja etsimme vastauksen mieltänne vaivaaviin kysymyksiin. Tarina on pitkä joten kerron sen mieluiten hyvän ruoan äärellä, gophi-Coma korisi.

Gophikuoriset perilliset astelivat takaisin ruokasaliin. Pöydälle oli katettu alkukeitto. Gophikuori ei peittänyt suuta joten Coma ja Pfeiffera alkoivat ahnaasti lusikoida lautasilleen ilmestynyttä ravintoa.

XXVI

"Minä annan ihmisille joka kerta uuden ruumiin. Aina kun he kömpelyyttään tuhoavat vanhan, he saavat minulta uuden. Enkä minä pyydä vastineeksi kuin muutaman tunnin heidän päivästään. He antavat minulle kolme viidesosaa vuorokaudestaan ja minä annan heille ikuisuuden." – Suuri Holhooja.

Tvashtar Pateralla aidot gophit katselivat huolestuneina taivaalle. Aurinko oli katoamassa Jupiterin horisontin taakse. Vaikka Aurinko näytti suhteellisen pieneltä, venyttivät siitä purkautuvat varautuneet hiukkaset Jupiterin magneettikentän pisaramaiseksi vuoksi, jonka häntä osoitti Auringosta poispäin. Io oli kiertämässä Jupiterin taakse ja jäämässä planeetan varjoon. Gophit hylkäsivät Tvashtar Pateran valkoiset talot ja painuivat sokkelokaupunkinsa pinnan alle.

Aurinko painui kokonaan horisontin alapuolelle ja Iolla koitti yö. Kuu kynsi rataansa Jupiterin magneettivuon läpi. Tvashtar Pateran kaupunki verhoutui pimeyteen ja magneettiset myrskyt alkoivat vaimeina valonpurkauksina Ion ilmakehässä. Kohta valo voimistui ja ylempi kaasukehä syttyi sinertävään hohteeseen. Pinnalla säätila yltyi rätiseväksi hiukkasmyrskyksi ja Ion ilmakehä purki latautuvia sähköisiä varauksia pitkinä vaakasuuntaisina salamoina. Ne juovittivat taivaan monihaaraisiksi, ioneista koostuviksi jokiuomiksi. Rautapitoisten laavakivien pinnat alkoivat säkenöidä ja sähköpurkaukset tanssivat siellä täällä kuun pinnalla.

Kaupungin alle louhituissa luolastoissa Coman ja Pfeifferan perilliset olivat saaneet keittonsa syötyä ja oli aika siirtyä seuraavaan ruokalajiin. Gophi-Coma aloitti kertomuksensa. – Kaikki alkoi noin 30 vuotta sitten. Toimin tuolloin Suuren Holhoojan kaivoskaupungin apulaislääkintämiehenä. Idea gophiksi naamioitumisesta ei ollut alun perin minun vaan peräisin päälääkintämieheltä ja työtoveriltani Stegolta, joka aina humalassa ollessaan jutteli kaikenlaista, jonka totuuspohjasta Suuri Holhooja yksin tiesi. Stego oli hyvin erikoislaatuinen ihminen ja ajatteli kaiken omalla tavallaan.

Noin kolmekymmentä vuotta sitten Stego ilmestyi kaivosten kapakkaan vahvasti kemikaaleissa ja silmin nähden kiihtyneessä mielentilassa. Hän veti minut syrjemmälle ja väitti keksineensä keinon, jolla Suuren Holhoojan synnytys- ja seurantajärjestelmiä kyettiin kiertämään. Koska oli tiedettyä, ettei aivoissa oleva tieto tallentunut preesensille kemikaalin vaikutuksen alaisena, syntyi Stegoille ongelma. Heti kun hän palautuisi kemikaalien aiheuttamasta tilastaan, tallentuisi tieto preesensille ja paljastuisi Suurelle Holhoojalle. Silloin ei kuluisi kauaakaan kun koiranpäiset pidättäisivät hänet ja deduktoisivat hänen muistinsa. Toisin sanoen mikäli hän halusi säilyttää salaisuuden omana tietonaan, olivat hänen mahdollisuutensa joko: pysyä kemikaaleissa niin kauan kuin mahdollista, tai yrittää irrottautua järjestelmästä vielä samana iltana.

Tietenkin minä nauroin hänen jutulleen joka kuulosti lähinnä pahanlaatuisen kamikalistin hulluuskohtauksessa syntyneeltä ajatukselta. Se kun oikeutti mainiosti kemikaalien nauttimisen jatkamisen. Stegoon pilkkani ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta. Sen sijaan hänen kasvoiltaan heijastui syvä huoli ja vakavuus. Hän intti edelleen samaa ja vannotti minua olemaan kertomatta havainnostaan kenellekään. Lopulta Stego ilmoitti tehneensä päätöksensä. Hän ehdotti että ryhtyisin avustamaan häntä järjestelmästä irrottautumisessa. Suostuin hänen pyyntöönsä, koska halusi nähdä oliko jutussa mitään perää. Siirryimme Stegon työtiloihin joihin kuului sairaalarakennuksessa sijaitseva laboratorio.

Ion mineraalikaivosten lentotukikohdan lääkintämiehenä Stego oli perillä ihmisen elintoiminnoista ja onnistunut kehittelemään liuoksen, jolla ihminen saatiin kuoleman kaltaiseen tilaan. Stegon mukaan tila oli niin vakuuttava, että otsapaneeli harhautui lähettämään synnytyskäskynsä. Ongelmana vain oli että annettaessa seerumille vasta-ainetta ja ihmiset palaessa takaisin tajuihinsa, saisi paneeli jälleen virtaa ja lähettäisi uuden signaalin joka kumoaisi synnytyksen. Niinpä tuon lyhyen kuolemankaltaisen tilana aikana sinetti piti murtaa ja irrottaa paneeli paikallispuudutuksen avulla. Mikäli paneeli irrotettiin ja ihminen palautettiin vastaliuoksella takaisin henkiin, piti loppu tulemana olla; kyseinen yksilö on itse hengissä ja samanaikaisesti Titanilla Suuren Holhoojan kohduissa on kehittymässä hänen seuraava perillisensä. Tilanne vaikutti mielenkiintoiselta, joten suostuin avustamaan häntä.

Stego kytki itseensä fysikaalisia elintoimintoja ylläpitävät laitteistot ja otti liuoksensa. Minun tehtäväkseni jäi seurata monitorista kuinka hänen aivokäyränsä sammui ja ryhtyä välittömästi irrottamaan hänen otsapaneelia irti. Rikottuani sinetin ja irrotettuani paneelin sidoin haavan kääreillä ja herätin Stegon vastaliuoksella takaisin henkiin. Operaatio oli onnistunut. Enää tarvitsisi keksiä Suurta Holhooja varten selitys sille, miksi Stegon synnytinkäsky oli aktivoitunut. Toisin sanoen kehittää hänelle jonkinlainen kuolinsyy, koska koiranpäiset kuitenkin tutkisivat tarkoin kuolemaan johtaneet olosuhteet.

Sytytimme laboratorioon tulipalon. Liekkien loimussa asettelimme Stegon entisen, joitain aikoja sitten kuolleen ja krematorioon menossa olevan ruumiin sopivaan asentoon lavasteeksi. Seuraavaksi kannoimme laboratorion tärkeimmät laitteet Stegon maasturiin ja lähdimme ajamaan syrjäiselle varastobunkkerille minne Stegon oli määrä piiloutua. Sinne oli varastoituna myös riittävät määrät ravintoa.

Bunkkerille päästyämme sovimme Stegon kanssa tapahtumien jatkotoimenpiteistä. Sen jälkeen palasin asunnolleni selviämään ja jatkamaan omia rutiinejani. Kun kolme vuorokautta oli kulunut, hankkiuduin sopimuksemme mukaisesti Saturnuksen ja Jupiterin välisten lentojen satamaan. Istuuduin ravintolaan pitämään päivystystä saapuvia aluksia tarkkaillen ja kemikaaleja nautiskellen. En ollut uskoa silmiäni kun muutamien tuntien kuluttua uusi Stegon perillinen laskeutui alas Titanilta tulleen lennon portaita. Stego oli ollut oikeassa. Hänen irrottautumisensa Suuren Holhoojan järjestelmästä oli onnistunut.

Kaksi Stegoa oli liikaa tukikohdassa, joten seuraavaksi oli keksittävä keino missä syrjään siirtynyt versio voisi elää itsenäisesti Suuren Holhoojan saamatta sitä selville. Minä en voinut häntä auttaa koska preesenssini olisi ennen pitkää paljastanut Stegon luvattoman kopion Suurelle Holhoojalle.

Joidenkin viikkojen jälkeen järjestin aivoni jälleen kemikaaleilla kyllästettyyn tilaan ja lähdin katsomaan miten järjestelmästä irtautunut Stego pärjäsi varastobunkkerilla. Saavuttuani paikalle en nähnyt Stegoa kuitenkaan missään.

Aikansa odoteltuani kuulin kolinaa bunkkerin perältä. Kiersin katsomaan mistä ääni oli peräisin. Kauhukseni näin siellä ilmielävän gophiin penkovan romukasoja. Jotenkin se oli päässyt sisälle bunkkeriin ja ilmeisimmin raadellut ja syönyt Stegon. Aloin perääntyä vähin äänin, mutta gophi ennätti huomata minut ja syöksyi perääni. Varauduin jo taisteluun ja potkaisemaan siltä torahampaat kappaleiksi kun hämmästyksekseni gophi alkoikin puhua Stegon äänellä.

Stego oli silikonin, kipsin ja kovakumin yhdistelmillä sekä maaleilla saanut rakennettua itselleen mestarillisen gophikuoren, jolla hän onnistui pelästyttämään minut pahanpäiväisesti. Kuori oli niin aito, etten erottanut siinä minkäänlaista saumaa tai virheellistä kohtaa. Rauhoituttuani Stego kertoi ajaneensa maasturillaan pimeyden turvin Tvashtar Pateralle ja tunkeutuneensa kuorinsa suojissa porttien sisäpuolelle. Hän oli nauhoittanut gophien korahduksia valmistaakseen itselleen oikeanlaisen äänenmuuntimen. Palattuaan hän oli ryhtynyt etsimään bunkkerin romukasoista sopivia osia. Silloin minä olin saapunut paikalle.

Stegolla oli mielessään suunnitelma, joka oli sen verran mielenvikainen että minulta meni useita minuutteja ennen kuin suostuin uskomaan että Stego oli todellakin ryhtymässä siihen. Toteuttaakseen suunnitelmansa hän tarvitsi jälleen apuani. Minun oli hankkiuduttava eroon otsapaneelistani ja muututtava kuolevaiseksi.

Lavastimme minulle onnettomuuden, joka perustui putoamiselle kuun pinnan railoon. Otin liuoksen, kävin kuoleman rajoilla ja Stego irrotti otsapaneelini. Synnytyskäsky oli lähtenyt matkaan halki avaruuden rakenteiden ja saatoimme vain jäädä odottamaan koska uusi perilliseni saapuisi Iolle ja ottaisi paikkani perijälinjalaisteni loputtomassa jonossa.

Valmistin itselleni gophikuoren ja Stego puolestaan kehitteli äänenmuuntimen valmiiksi. Opettelin oikeanlaisen puhetavan ja hengitystekniikan. Varmistuttuamme, että uusi perilliseni oli tullut täyttämään tyhjäksi jääneen paikkani, oli aika ryhtyä toteuttamaan suunnitelman ensimmäistä vaihetta.

Yön turvin varastimme maasturin, täytimme sen kuljetusosan säilykkeillä ja ajoimme Tvashtar Pateran lähistölle. Piilotimme maasturin paksun tuhkakerroksen sisään ja hiiveimme Tvashtar Pateran porteista sisään jossa vartiointi oli mitätöntä.

Vaelsimme kaupungin laidoilla sopivaa tukikohtaa etsien. Kaupunki on suuri, joten oli helppoa sulautua sen asukkaisiin. Löysimme pari hylättyä, ilmanvaihtojärjestelmässä yhä kiinni olevaa makuukapselia kaupungin laidalta. Niihin perustimme väliaikaiset tukikohtamme.

Seuraavina päivinä päätimme edetä varovaisesti. Aluksi tarkkailimme vain etäältä gophien käyttäytymistä oppiaksemme niiden elkeet ja tavat. Tiesimme kaupungin jatkuvan pinnan alaisissa luolastoissa mutta varovaisuussyistä pysyttelimme ainoastaan pinnan yläpuolisissa osissa. Tuona aikana olimme kuin eläintutkijoita oudon ja aggressiivisen lajin keskellä. Meillä ei ollut henkilöllisyyttä saati yhteiskunnallista asemaa, joten oli aika ottaa suurempia riskejä.

Valitsimme gophien keskuudesta kaksi yksilöä, jotka olivat vain vähän yhteisönsä kanssa tekemisissä ja joilla ei tiettävästi ollut elossa olevia sukulaisia. Ryhdyimme tarkkailemaan näitä kahta gophia. Jonkin ajan kuluttua päätimme toteuttaa vaihtomme. Yksi kerrallaan iskimme gophit tajuttomiksi kaupungin syrjäisillä kaduilla, raahasimme ne tukikohtaamme ja valmistimme niistä muotit. Yön turvin kuljetimme gophien ruumiit pois kaupungista ja heitimme laavavirtaan. Omittuamme tuhoamiemme gophien elämät soluttauduimme niiden turvin pahaa aavistamattoman Tvhastar pateran asukkaisiin.

Nyt uskaltauduimme kulkemaan myös Tvashtar Pateran pinnanalaisessa ja paineistetussa kaupungissa. Meillä oli nyt kummallakin aidot nimet ja sukulinjat, jotka saimme selville gophien hautakammioissa olevista tiedoista. Saimme hankittua molemmille pinnanalaiset yksityiset luolastot, jossa olimme turvassa säteilymyrskyjen aikaan. Aloimme tutkia kaupunkia ja gopheja rohkeammin. Lähemmässä tarkastelussa gophit osoittautuivat monin tavoin ihmisten kaltaisiksi, mutta mieleltään ne olivat kylmiä ja raakalaismaisia. He olivat samanlaisia kuin heidän ympäristönsä.

Selvitimme että gophit olivat todellakin polveutuneet ihmisistä. Satoja vuosia sitten noin viisisataa ihmistä oli onnistunut pakenemaan Suuren Holhoojan kaivoksista. Suuri Holhooja erehtyi luulemaan paenneiden ihmisten kuolleen pinnan pakkasissa ja magneettimyrskyissä eikä ryhtynyt takaa-ajoon.

Kaksisataa vuotta ihmiset rakensivat Tvashtar Pateran pinnan alaista kaupunkia suojautuakseen Jupiterin säteilyltä, mutta pahaksi onnekseen he eivät päässeet pakoon riittävän syvälle. Sillä mitä syvemmälle he kaivautuivat, sitä kuumemmiksi kävivät kalliot. Ihmiset joutuivat jäämään puoliväliin, jossa eivät paistuisi elävältä ja toisaalta eivät jäätyneet. Tuo samainen kerros oli liian lähellä pintaa ja niinpä ihmiset saivat kehoonsa suuret määrät säteilyä. Mutaatiot alkoivat yleistyä. Vuosisatojen kuluessa ihmiset mutatoituivat gophien kaltaisiksi olennoiksi sopeutuen paremmin Ion vihamieliselle valtakunnalle.

Jonkin aikaa kaupungissa eleltyämme päädyimme myös kiusallisiin tilanteisiin. Koska gophien ravinnontuotanto oli hyvin niukkaa, haalivat he ravintolisää kyseenalaisin keinoin. Silloin tällöin jouduimme keskelle illallisia, joissa paistettiin ja syötiin saaliiksi saatuja ihmisiä. Vaivoin saimme pidettyä tunteemme kurissa niinä kammottavina hetkinä. Istuimme gophien seurassa mutta emme kyenneet syömään palaakaan. Vetosimme vatsakipuihin ja tyydyimme syömään muuta.

Gophien joukkoon soluttautumisessa oli kuitenkin monia hyviä puolia. Jonkin ajan kulutta sain paikan gophi-hävittäjälentäjänä. Työ oli itsenäistä eikä siinä tarvinnut olla gophien kanssa läheisesti tekemisissä. Myöhemmin myös Stego onnistui saamaan pestin hävittäjälentäjänä ja niinpä molemmat päädyimme ennen pitkää ampumaan alas myös omia perillisiämme. Suunnittelimme hyökkäyksiä Suuren Holhoojan malmiproomujen kimppuun joita meidän omat, uudemmat perillisemme puolustivat. Me olimme nyt gophien puolella. Niitä joita ihmiset pitivät hirviöinä ja raakalaisina. Juuri sellaisia meistä molemmista oli hyvää vauhtia tulossakin.

Ajan myötä gophit alkoivat kunnioittaa meitä niihin nähden parempien lentotaitojemme takia, joten meille annettiin yhä vastuullisempia tehtäviä. Kunnes Stego päätyi tekemään huolimattoman virheen. Eräässä taistelussa hänen huomiokykynsä herpaantui. Näin omin silmin kuinka Stegon uusin perillinen ampui vanhemman versionsa alas taivaalta ja muutti tämän oranssiksi tähdenlennoksi. Stego oli mennyttä.

Olin yksin gophien keskellä eikä minulle ollut muodostunut selkeää päämäärää. Peräännyin taisteluista vähin äänin ja otin lomaa tehtävistä vetäytyäkseni mietiskelemään asioita. Mieleeni hiipi kunnianhimoinen suunnitelma toteutettavaksi. Päätin ryhtyä keräämään omia perillisiään Tvashtar Pateralle.

Ensimmäiseksi valmistin aseen, joka sylki ampulleja joissa oli Stegon kehittämää, ihmisen kuoleman kaltaiseen tilaan saattavaa kemikaalia. Yön turvin hiivin Tvashtar Pateralta tomuun peitetylle maasturille. Ajoin Suuren Holhoojan kaivostukikohtaan Prometheus tulivuorelle. Siellä astelin asunnolleni ja kolkutin oveen keskellä yötä. Kun oma perilliseni tuli avaamaan, ammuin tämän kaulaan ampullin. Irrotin hänen otsapaneelinsa ja kannoin varastobunkkerille.

Saatuani perilliseni vastaliuoksella takaisin henkiin kerroin hänelle suunnitelmani tarkemmin. Annoin hänen tehdä valintansa ja jäin odottelemaan vastausta. Perilliseni suostui suunnitelmaan. Minä olin Coma I ja seuraavasta perillisestäni tuli Coma II. Valmistimme Coma II gophikuoren ja palasimme Tvashtar Pateralle.

Ideana oli järjestää onnettomuuksien liukuhihna, jonka tosiasiallisena tarkoituksena oli yhä uusien perillisten saaminen gophien kaupunkiin Tvashtar Pateralle. Perillisten avulla meidän oli määrä saada gophit hallintaamme. Niiden avulla meidän oli määrä selvittää mikä oli Suuren Holhoojan alkuperä ja millaiset olivat hänen motiivinsa hallita ihmisiä. Lopullisena pyrkimyksenä oli vapauttaa ihmiset sen alaisuudesta.

Coma I keskeytti kertomuksensa.

Gophikuoriset perillisten oli aika siirtyä pääruokaan. Kulhot täytettiin viineillä ja oluella ja saliin kannettiin grillattu porsas. Eikä aikaakaan, kun puolet porsaasta oli siirretty lautasille.

Coma I käänsi katseensa Pfeifferaan ja jatkoi: uuden perillisen mukana tuli myös uudenlaisia muuttujia. Uusi perilliseni oli Titanilla ollessaan ehtinyt rakastumaan Pfeifferaan, eikä tämä uusi, Coma II suostunut elämään ilman häntä. Tilanteeseen näytti olevan vain yksi ratkaisu.

Palasin lentäjäksi ja rakensin hävittäjääni normaaliin verrattuna moninkertaisen polttoainetankin. Lähdin uhkarohkealle ja pitkälle matkalle kohti Titania. Coma II jätin ikävöimään Pfeifferaansa Stegon pienelle asunnolle. Hänen ei ollut lupa poistua luolastosta mihinkään.

Saavuttuani Titanille suunnistin näkymättömyysteknologiaan luottaen Pfeifferan asunnolle. Kolkutin hänen oveensa ja pyysin päästä sisään. Pfeiffera hämmästeli aikaista saapumistani Iolta, sekä sitä, että miksi näytin vanhemmalta kuin Titanilta lähtiessäni. Minä puolestani tein arvioita oliko nainen oikeanlainen ja suostuvainen siihen mitä aioin hänelle ehdottaa. Todettuani kohdanneeni varsin viehättävän naisen kerroin juurta jaksaen koko tarinan sekä Iolla odottavan Coma II onnettoman tilanteen. Pitkän yön jälkeen Pfeiffera suostui ehdotukseeni. Ammuin häneen ampullin, suoritin paneelin poiston ja ruiskutin vasta-aineen. Tämän jälkeen Pfeifferan asuntoa kohtasi sähkölaitteesta alkunsa saanut tulipalo. Pfeiffera I Bellucida oli liittynyt joukkoomme.

Eleltyämme gophien keskuudessa Tvhastar Pateralla jonkin aikaa, aloin huomata itsekin kaipaavani Pfeifferan kaltaista seuraa. Niinpä eräänä iltana lähetimme Pfeifferan matkaan Titanille ja Pfeiffera itse sai selvittää uudelle perijälleen monimutkaisen tilanteen. Tuon matkan lopputuloksena oli, että meitä oli Tvashtar Pateralla jo yhteensä neljä. I ja II yksilöt sekä omani että Pfeifferan perillislinjasta.

Meidän oli vahvistettava joukkoamme yhä enemmän ja pyrittävä nousemaan qohpien yhteiskunnassa arvoasteikkoa ylemmäs, aina sen huipulle asti. Vasta silloin omaisimme riittävästi voimaa kohdata lopulta itse Suuri Holhooja. Me vannoimme juhlallisesti pyrkimyksemme ja jatkoimme perillisten lisäämistä. Tvashtar Pateralle saatiin versiot III-V. Meitä oli nyt viisi molempia perijälinjalaisia, yhteensä kymmenen. Samoihin aikoihin kaivoimme kallioiden suojiin nämä salaiset kabinetit, jotka eivät näy gophien kartoilla.

Seuraavana ongelmamme oli Jupiterin ja Saturnuksen pitkä välimatka. Oli ylivoimaista ajaa jatkuvasti Iolta Titanille ja takaisin pienellä hävittäjällä. Meidän oli keksittävä keino miten omat ja Pfeifferan perilliset ymmärtäisivät itse saapua Tvashtar Pateralle. Niinpä kehittelimme Coman perijälinjaa varten kirjeen joka toimi houkuttimena. Perillisteni saatua kirjeen lähetettiin lisäksi viestejä, joissa perillisiäni neuvottiin poistumaan Iolla hävittäjäaluksestaan juuri ennen taistelua ja saapumaan Tvashtar Pateralle. Siellä heidän oli määrä etsiä käsiinsä gophi joka kykeni irrottamaan otsapaneelin. Tuo samainen gophi olin minä.

Olin saanut gophien keskuudessa mainetta hyvänä lääkärinä ja minulla oli torin läheisyydessä pieni klinikka, jossa suoritin toimenpiteen. Irrotin otsapaneelin niin että signaali vapautui. Lisäksi vedin läpi näytelmän, jossa virallisessa perijälinjassa kulkevat Coma Moggridget surmattiin muka monttuun paistumaan. Tämä oli välttämätöntä sillä Suuren Holhoojan satelliitit kykenivät tallentamaan Ion tapahtumia melko tarkasti. Suurelle Holhoojalle oli näytettävä että gophit lopulta surmasivat perilliset. Tosiasiassa gophiksi pukeutunut perintälinjalaiseni ampui ainoastaan seerumikapselin ja montun alle kaivetussa luolastossa odottavat perilliset pelastivat hänet ja ruiskuttivat vasta-aineen. Nälkäisiä Gopheja varten perillisen tilalle monttuun laitettiin paistumaan taisteluissa kuolleiden ruumiita. Näin saapuivat perilliset VI-XVII. Meitä oli soluttautunut Tvashtar Pateralle yhteensä kolmekymmentäneljä.

Toisinaan Suuren Holhoojan tarkastusten pelossa järjestimme asiat toisin ja saatoimme tahallaan jättää mitään aavistamattoman perillisen vaille viestejä. Kun hän sitten ilmestyi taisteluun, ammuimme hänet alas ja pakotimme pakkolaskuun. Jonkun perillisistämme oli selvitettävä mistä sektorista haavoittunut Moggridgen perillisparka ilmestyisi ja ammuttava häneen ampulli. Ion hyinen ilmakehä hoiti loput. Suuri Holhooja kuvitteli gophien vievän heidät ravinnokseen mutta todellisuudessa me olimme vasta-aineen ruiskutettuamme saaneet joukkoihimme jälleen yhden perillisen lisää.

Pfeifferalle me emme keksineet riskitöntä keinoa houkutella Iolle joten hänen osaltaan yhden Pfeifferoista piti jäädä Titanille värväämään omia perillisiään. Sopivin väliajoin oli järjestettävä erinäisiä liikenneonnettomuuksia, joista hänet noudettiin turvaan näkymättömällä gophi-hävittäjällä.

Lopulta vuosien ja vuosikymmenten saatossa me saavutimme nämä asemat, joissa olemme nyt. Me kuulumme gophien hallitsevaan luokkaan ja käytössämme on kokonainen yksityinen luolasto, johon tavallisilla qohpeilla ei ole asiaa.

Koska Tvashtar pateralla ei ole mahdollista kasvattaa lihakarjaa, viljelevät gophit pinnan alaisissa säiliöissään rikkiä yhdistäviä leviä joiden avulla me pysymme juuri ja juuri hengissä. Siksi on helpompi ymmärtää miksi ne ovat ratkaisseet lisäravinteiden saannin niin hirvittävällä tavalla.

Meillä puolestamme on aina uusien perillisten saapuessa ollut tapanamme järjestää juhlat, jossa kaikki perillisemme saavat syödäkseen Titanilta kuljetettua ruokaa ja juomaa. Tätä kaikkea me olemme nyt siis juhlimassa ja toivoakseni ymmärrätte aterian eteen nähdyn vaivan ja osaatte nauttia siitä yhtä paljon kuin mekin. Coma I lopetti kertomuksensa ja antoi katseensa kiertää salissa. Hänen käteensä oli taas ilmestynyt kouristuskohtaus.

– Entä minä? Miksi minua ei houkuteltu Iolle suoraan vaan synnytettiin muista poikkeavasti? Coma kysyi leivän puolikas toisessa eturaajassaan.

– Koska Suuri Holhooja sai vihiä toiminnastamme ja perillislinjasi suljettiin uumeniin. Lisäksi se pyyhki sinun ja Pfeifferan perintälinjoista kaikki muistikuvat jo ajat sitten alkaneesta suhteestanne. Te vain satuitte ihastumaan toisiinne uudelleen. Suuri Holhooja tietää jo liian paljon, mutta me olemme valmiina. Te olette viimeiset, jotka me koskaan enää herätämme. Me herätimme sinut muista poikkeavasti koska meidän on selvitettävä menneisyytemme alkuperä, joka toivoaksemme piilee muistijälkiesi kätköissä. Coma I kääntyi katsomaan Pfeifferaa: – Käynnistitkö hänen synnytyksensä antamillamme parametreillä, hän osoitti Comaan päin joka oli iskemässä hampaansa suureen lihanpalaseen.

– Tein juuri niin kuin perilliseni käski. Mihin erillisiä parametrejä tarvittiin? Pfeiffera pohti pidellen viinilasia oiekassa eturaajassaan.

– Suuren Holhoojan rihmastoissa on tiettävästi tallennettuna kaikkien ihmisyksilöiden preesensit. Kysymys kuuluu, kuinka pitkältä ajalta? Coma I kysyi ja huuhteli paljosta puhumisesta kuivunutta kitaansa kylmällä oluella.

– Minä olen kuullut yli kahdeksansadan vuoden takaisista preesenseistä, Pfeiffera sanoi. – Käsittääkseni ne ovat vanhimmasta päästä mitä on.

– Käsittääksesi? Arvellaksesi? Kysymys kuuluu kuinka pitkältä ajalta niitä todellisuudessa on? Ehkäpä Suuri Holhooja nosti meidät kohduistaan vasta sata vuotta sitten ja loput on silkkaa keinotekoista siirrännäistä. Tai ehkä olemme eläneet näillä kuilla vuosituhansia. Ongelmamme on siinä että meiltä puuttuu varmuus, objektiivinen keino mitata historiaamme. Suuri Holhooja väittää että me ihmiset olemme alun perin saapuneet Titanille planeetta Maasta. Hän sanoo, ettei meidän ole tarpeellista tietää historiastamme sen enempää. Mutta meille se ei riitä. Sillä ei ole oikeutta kieltää meitä selvittämästä alkuperäämme. Me haluamme tietää Suuren Holhoojan motiivit ja ennen kaikkea sen miten me olemme Titanille päätyneet, Coma I korahteli.

– Millainen meidän historiamme sitten voisi olla? Coma kysyi.

– Siitä me otamme selvää, Coma I korisi. – Parametreissä, joilla sinut on synnytetty, oli käsky ladata aivoihisi mukaan muistoja kuolevaisesta perillisestämme, ajalta jolloin ensimmäinen ja alkuperäinen perillisemme eli planeetta maassa.

– Valitettavasti minä en muista mitään sellaista.

– Ei sinun pitäisikään, koska ne ovat niin irrallisia muihin muistoihin nähden, ettei niiden mieleen palauttamisessa tarvittavat assosiaatioketjut lähde käyntiin. Silti niiden pitäisi olla solurakenteissasi kemiallisina muistijälkinä kuin unohtuneet unet. Me saamme kyllä kaivettua ne esiin.

– Miten? Coma kysyi.

– Ei murehdita siitä nyt. Ehdimme tehdä sen huomenna. Nautitaan sen sijaan illan antimista. On hyvinkin mahdollista että ateria on meidän viimeisemme, Coma I korisi.

Kaikki pöydän äärellä olijat kohottivat maljansa.

XXVII

"Kirotut gophit, minä syöksen ne alimpiin uumeniin ja tuhoan viimeiseen gophisolukkoon. Minä tein virheen jättäessäni ne elämään alun perinkään, ne epäonnistuneet ja loputtomiin lisääntyvät sekasikiöt. Gophit saavat kokea nahoissaan suloisen kuumuuden, joka tuo niille kuoleman ja ihmisille elämän." – Suuri Holhooja.

Coma makasi maassa. Hänen vaatteensa ja kasvonsa olivat mudan peitossa. Hän ei nähnyt mitään, mutta haistoi mudan hajun ja tunsi vesipisaroiden ryöpytyksen kasvoillaan. Coma nousi ylös ja ryömi eteenpäin pimeässä. Jostain kaukaa kuului koiran haukuntaa, Coma käänsi päätään kuullakseen äänen paremmin. Haukunta lähestyi. Pensaat hänen edessään alkoivat rahista ja äkkiä pimeyden keskeltä ilmestyi koira. Se oli sama koira jonka hän oli nähnyt jo aikaisemmin. Koira kiersi hänet muutaman kerran, palasi sitten juosten metsän suuntaan ja katosi. Kohta metsästä kuului huutoja ja sinne syttyi edes takaisin heiluva valo. Seuraavaksi Coma tajusi että hänen edessään seisoi joku, joka sokaisi hänen silmänsä taskulampun kirkkaalla valokeilalla.

Coma heräsi vuoteelta. Hän tuijotti suoraan ylöspäin ja näki omituisesti koristellun katon. Kuviot hehkuivat oranssina ja infrapunaisen sävyisinä väreinä luoden näköhavaintoon ylimääräistä syvyyttä. Coma tuijotti kattoa luullen kuvioita uniensa tuottamaksi, mutta tajusi lopulta olevansa hereillä. Päätä särki ja Coma kääntyi kyljelleen laskeakseen päänsä tyynylle mukavampaan asentoon.

Käännyttyään hänen katseensa osui luiseen olkapäähän. Coman sydän hypähti. Olkapää kuului olennolle, joka makasi hänen vierellään. Coma kurkotti kaulaansa nähdäkseen olennon paremmin. Hänen vierellään makasi naaraspuolinen gophi. Se nukkui sikeästi ja hengitti syvään. Coma ei muistanut illalla nautittujen juomien vaikutuksesta heidän ylleen asennettuja gophikuoria, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt ajatella. Päässä vihloi ja suu oli rutikuiva. Coma nousi ylös vuoteelta ja sattui näkemään vilahdukselta oman peilikuvansa.

Coma huudahti. Peilistä katsoi takaisin gophi koko kehon mitalta ja huudon sijasta hänen kurkustaan kuului pelkkää korinaa.

Vuoteella maannut gophi kääntyi ääntelyiden herättämänä. – Mikä hätänä? Se korahti.

Coma tunsi tajuntansa sumenevan ja vaipui takaisin sängylle.

* * * * *

Tuntia myöhemmin Coma aukaisi jälleen silmänsä ja näki tutut kattomaalaukset. Ymmärrettyään olevansa hereillä hän nosti eturaajansa kasvojensa eteen ja katsoi niitä. Hänen reaktionsa oli nyt tyyni. Kämmenet olivat kehon harvoja pehmeitä kohtia joissa ihon luukuori kulki vain ohuena kalvona. Coma painoi kämmenet päätään vasten. Päätä särki yhä ja keho tuntui vieraalta. Hän näki naaras-gophin liikuskelevan kylpyhuoneen suunnassa.

Coma sulki silmänsä. Muistikuvia alkoi virrata tulvimalla. Hän muisti heidän saapuneen Iolle, saaneensa gophikuoren, Coma I kertomuksen ja että he olivat istuneet aterialla edellisenä iltana pitkälle yöhön.

Toinen gophi asteli kylpyhuoneesta makuuhuoneeseen. – Heräsithän sinä lopulta. Tule tänne, gophi-Pfeiffera korahti ja veti Coman perässään kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneen seinällä oli suuri peili. He asettuivat peilin eteen ja katselivat itseään. Tutkivat kehoissaan olevia uurteita ja kuoppia. Missään ei näkynyt saumoja tai kohtia joista aidot gophit olisivat voineet huomata petoksen. Gophi pedon kuori oli niin taidokkaasti tehty, etteivät he enää ihmetelleet miten heidän perillisensä olivat kyenneet huijaamaan gopheja niin täydellisesti.

– Iho tuntuu irralliselta ja liikkeet ovat kankeita, Coma korisi liikehtiessään peilin edessä.

Tuntuman pitäisi vähä vähältä parantua, Pfeiffera laski eturaajansa Coman olkapäälle. – Oletko huomannut että gophikuori mahdollistaa yhä tietynlaiset toiminnot?

Miten luulet heidän tekevän sen? Coma sanoi.

En tiedä, meidän täytyy improvisoida.

Luulen että ne aloittavat sen tällä tavalla, Coma suuteli Pfeifferaa ja kantoi tämän sänkyyn.

Ja sitten? gophi-Pfeiffera kysyi.

Ja sitten ne tekevät näin. Coma sanoi.

Mitä ikinä sitten teitkään, tee se pian uudelleen, Pfeiffera korisi.

XXVIII

Kun tulee aika, syöksen Iolla olevan rahtialuksen lasteineen Jupiterin sisuksiin. Räjähtävä ionium käynnistää Jupiterin fuusioreaktiot ja planeetasta syntyy pieni tähti. Jupiterin kuiden tanssin minä siirrän etäämmälle, jotta niissä vallitsisi leuto ja miellyttävä ilmasto. Minä lasken ihmiset kuiden pinnalle ja eläimet niiden laitumelle. Kuista tulee vielä kohoamaan sivilisaatioista jotka levittäytyvät ympäri linnunrataa.” – Suuri Holhooja.

Syvällä Titan kuun mullassa kulki Suuren Holhoojan rihmastoissa vaimeita sähköisiä ja kemiallisia signaaleja. Ne keräsivät informaatiota yhteen eri puolilla kuuta olevista pienemmistä muistipesäkkeistä. Suuri Holhooja oli tietoinen Coma Moggridgen ylimääräisestä syntymästä ja Pfeiffera Bellucidan paosta ja pohti syytä miksi nämä olivat lentäneet Tvahtar Pateralle. Se mietti teolle motiivia mutta ei keksinyt sellaista. Se tutki yhä uudestaan ja uudestaan valtavaa tietomääräämäärää, mutta ei löytänyt mitään merkittävää, mikä olisi selittänyt käyttäytymisen.

Suuri Holhooja tutki kaiken vieläkin tarkemmin. Se keksi uuden lähestymistavan ja alkoi hahmottaa asetelmaa, jossa yksittäiset tiedonmuruset rakentuivat saumattomaksi kokonaisuudeksi. Saatuaan varmuuden tilanteesta Suuri Holhooja alkoi pohtia seuraavaa ongelmaa. Monimutkainen ongelma sai Suuren Holhoojan kasvattamaan käyttöönsä lisää rihmastoja muistilohkojen välille. Se asetti mieleensä alkuehdot ja alkoi tehdä monimutkaisia laskutoimituksia jatkaen työtään useita tunteja koko käytössä olevalla kapasiteetillaan. Lopulta se sai laskelmansa valmiiksi ja ryhtyi toimenpiteisiin.

Suuri Holhooja lähetti rihmastoillaan käskyn viestikeskukseen. Kohta matalataajuinen, Titanin paksut pilvet läpäisevä signaali lähti etenemään viestikeskuksen lähettimistä kohti Jupiteria ja sen Io kuun kaivoksia.

Muutamien minuuttien kuluttua signaali saavutti määränpäänsä Iolla. Prometheus tulivuoren alla olevassa Suuren Holhoojan louhoksessa alkoi kuuperä täristä ja sireenit ulvoa.

* * * * *

Ion uumenissa yhä työskentelevä Coman perillinen huomasi jotain erikoista olevan tekeillä. Hänen väsyneet ja pölyn peitossa olevat silmänsä näkivät lähistöllä olevien koiranpäisten alkavan liikehtiä levottomasti. Coma ei ollut nähnyt niiden käyttäytyvän sillä tavalla milloinkaan ennen. Ne säntäilivät hermostuneena edes takaisin. Coma nosti katseensa ylös ja näki kallioista varisevan pölyvirtoja ja seinämiin ilmestyvän lohkeamia. Kohta uumenien luolastoa romahti alas useiden metrien pituudelta. Alkoi kuulua matalia, kiven murtumisesta syntyviä ääniä ja niiden sekaan liittyi korvia repivät ujellus.

Coma seisoi hämmentyneenä ilmanpaineesta rikkoontuneet tärykalvot verta valuen. Hän tunsi kuinka tärinä alkoi voimistua ja luolaston tukirakenteisiin ilmestyi lisää murtumia. ?kkiä suurin osa uumenista romahti kasaan suunnattoman pölypilven saattelemana ja Coma hautautui putoilevien kivien alle.

Pinnalla kaivosten lentotukikohdassa hävittäjälentäjät näkivät kuinka pölyn keskeltä kohosi valtavan proomun hahmo. Proomun pituuden täytyi olla useita kilometrejä. Se oli suurempi kuin yksikään Iolla ennen nähty alus. Lentäjät ehtivät katsella näkyä järkyttyneinä vain muutamia sekunteja ennen kuin proomu sytytti moottorinsa. Vaikka Ion painovoima oli heikko, piti aluksen nostaa ilmaan miljardeja tonneja malmia. Päämoottorien helvetinkatkuiset lieskat iskeytyivät alaspäin kuun pintaan ja levisivät sivulle tukahduttaen kaiken alleen. Ne polttivat uumenista ja pinnan tukikohdasta kaiken orgaanisen materiaalin, sulattivat rakennusten teräsrungot ja alkoivat lopulta sulattaa suoraan alla olevaa kalliota.

Aluksen lähdön aiheuttaman kuuperän tärinän havaitsivat myös gophit kaupungissaan kuun toisella puolella, jonne järistysaallot ja ukkosta muistuttava jylinä hetkeä myöhemmin kantautuivat.

Täydessä ioniumlastissa oleva proomu nousi korkeuksiin kirkkaan valohehkun saattelemana ja suuntasi matkansa kohti Jupiteria.

XXIX

"Ihminen, anna pelon kulkea lävitsesi, päästä se sisääsi. Anna sen tutkia ja katsella sinua, etsiä ravintoa. Kosketa sitä ja huomaat, että pelko olet vain sinä itse. Pelko on sinun suojelijasi, älä tee siitä vihollista. Pidä se hengissä niin se lämmittää. Ruoki sitä liikaa niin se polttaa sinut ja leviää!" - Suuri Holhooja.

Tvashtar Pateran laavatasangon reunamilla valui hitaasti eteenpäin hehkuvia laavavirtoja. Lasinkin läpi saattoi aistia niiden ohuessa ilmakehässä kantautuvan aavemaisen natinan kun tuhansien asteiden lämpöinen kivi jähmettyi jääkylmille vuoren rinteille. Coma I oli hakenut Coman ja Pfeifferan huoneestaan. He olivat menossa tutkimaan Coman aivoihin tallentuneita muistikuvia ja kulkeneet pinnanalaisten luolastojen halki. Kaikki kolme seisoivat parhaillaan sinihehkuisessa salissa, jonka leveästä ikkunasta avautui maisema Ion pinnalle.

?kkiä kuuperä heidän allaan alkoi täristä. Lasi helisi ja käytävän seinät heilahtivat rajusti. Vaistomaisesti he juoksivat tukevien rakenteiden alle ja painautuivat kyyryyn. He tarkkailivat seinämiä valmiina syöksymään turvaan, mikäli niihin ilmestyisi säröjä. Kohta järistys loppui.

– Mikä se oli? Coma kysyi.

– Järistykset ovat täällä tavallisia. Aina silloin tällöin jokin suurista kuista kulkee ohitsemme ja sen vetovoimakenttä aiheuttaa kuun pintaan jännitteitä. Ohuen kalliokuoren on annettava periksi jolloin kuori murtuu ja aiheuttaa kuunjäristyksiä, Coma I korisi. Mutta tarkistettuaan ajan hän tiesi ettei mikään kuista sillä hetkellä ollut kulkenut Ion ohitse. Kuiden liikkeet olivat kellontarkkoja ja Coma I osasi ne ulkoa. Hänen kasvoilleen laskeutui huolestunut ilme.

He odottivat hetken siltä varalta että järistyksiä tulisi lisää, mutta niistä ei ilmaantunut enää merkkiäkään. Coma I suoristautui ja käveli käytävän ikkunalle. – Se loppui. Meidän on syytä pitää kiirettä. Seuratkaa minua, hän sanoi ja johdatti heidät nopeasti portaikkoon josta laskeutui kapeita askelmia syvälle kuun uumeniin. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua he pysähtyivät jykevän oven eteen. Coma I työnsi ovea hartiavoimin ja saranat antoivat valittaen periksi. Oven takaa paljastui käytävä.

– Saavuimme Gophien kaikkein pyhimpään, Coma I ohjasi Coman ja Pfeifferan käytävästä suureen kammioon, josta lähti taas kymmeniä uusia käytäviä. Jokaisen oviaukon yläpuolelle oli maalattu koukeroista Gophi-kirjoitusta, jota Coma ja Pfeiffera eivät ymmärtäneet.

Coma I käveli kammion seinämälle, otti itselleen lyhdyn ja valaisi sillä valitsemaansa oviaukkoa. – Ovien yläpuolisissa kirjoituksissa on Suuren Holhoojan kaivoksista paenneiden kantavanhempien nimet. Näistä kammioista erkaantuvat kantavanhempien jälkeläiset, Coma I johdatti heidät oviaukosta sisälle hämärään tunneliin. Kohta he saapuivat uuteen holviin, josta lähti taas lisää käytäviä. Käytävät olivat matalia ja kapeita ja ne näyttivät muodostavan monimutkaisen sokkelon.

– Mikä tämä paikka on?

– Tätä kutsutaan kuolleiden labyrintiksi. Paikka on gophien nekropolis. Gophien sukupolvien väli on hyvin lyhyt ja he kuolevat nuorena. Niinpä näiden käytävien varsille on haudattu tuhansia gopheja ja jokaisella on oma polkunsa aina kantavanhemmista alkaen. Käytännössä käytävät ovat kuin gophien suuri sukupuu.

He astelivat holvista lähtevistä tunneleista sisään saapuen aina uuteen holviin, josta haarautui käytäviä, yhä uudelleen ja uudelleen.

Lyhdyn aavemaisessa valossa he näkivät joidenkin hautojen yläpuolella roikkuvia gophien luupanssareita. Kallojen tyhjät silmäaukot tuijottivat Comaa ja Pfeifferaa käytävien varjoista kuin syyttäen hautarauhan rikkomisesta. Jotkut rangoista olivat huonokuntoisia ja jotkut taas niin elävän näköisiä että Coman ja Pfeifferan oli vaikea uskoa kuorten todella olevan tyhjiä.

Coma I pysähtyi. He seisoivat hautasyvennyksessä joka ei näyttänyt poikkeavan mitenkään muista haudoista.

– Olemme kätkeneet tämän siltä varalta että Suuri Holhooja tai joku harhaileva gophi joskus löytää tiensä tälle haudalle, Coma I avasi haudan takaa salakäytävän.

He jatkoivat eteenpäin. Lyhyen käytävän perällä oli vielä yksi ovi.

– Olemme perillä, Coma I sammutti lyhtynsä. Oven takaa avautui kirkkaassa valossa kylpevä huone. Se näytti hyvin varustellulta leikkaussalilta. Huone oli täynnä lääketieteellisiä kojeita ja mittalaitteita. Keskellä huonetta oli vuode ja vuoteen ympärillä tiputuspussitelineitä, suuri hengityskone, sydänmittalaitteita, monitoreja ja monia muita laitteistoja.

– Näiden laitteiden avullako te olette irrottaneet paneelinne? Coma kysyi tutkiessaan huonetta tarkemmin.

– Juuri niin. Koska toimin aikoinani kaivostukikohdan lääkintämiehenä, olen vastuussa myös perillisten terveydentilasta. Olen tehnyt täällä lukemattomia kokeiluja perillistemme muistoilla, Coma I sanoi. Hänen toinen eturaajansa kouristeli jälleen erikoisesti.

– Mitä tarkoitat? Pfeiffera tarttui aiheeseen.

– Huomasin että perilliseni näkivät usein samankaltaisia painajaisia. Olin joutunut niissä jonkinlaiseen onnettomuuteen ja jäänyt ajoneuvon sisälle loukkuun. Olen varma, etteivät muistikuvat ole Titanilta eivätkä Iolta. Eli mistä sitten?

Coma katsoi Coma I yllättyneenä, – Minä olen nähnyt samanlaisia painajaisia.

– Me kaikki perilliset olemme. Arvelen että painajaiset ovat todellisia tilanteita. Mutta koska Suuri Holhooja kontrolloi muistiamme, on todennäköistä että aivomme torjuvat muistot tarkoituksellisesti. Suuri Holhooja ei halua meidän muistavan niitä.

– Kuulostaa salaperäiseltä, Pfeiffera korahti.

– Lääkintämiehenä olen kentällä tottunut käyttämään sotilaiden kipujen lievitykseen ja nukuttamiseen ketamiinia. Coma I asteli kylmäkaapille ja nosti sieltä kirkasta nestettä sisältävän pullon. – Pieninä annoksina ketamiini saa ihmiset näkemään harhoja ja suurempina vaipumaan tajuttomuuteen. Yleensä sotilaat kokevat onnellisuutta ja iloa. Jotkut siirtyvät toisiin todellisuuksiin. Kerran satuin kuulemaan kuinka yksi sotilaista houri elämästään Maassa, mutta herättyään hän ei muistanut houreistaan enää mitään. Vastaani tuli useita muitakin tapauksia. Ne alkoivat vaivata minua joten kiinnostuin asiasta. Coma I tarkasteli pullon sisältöä nostamalla sen sormiensa välissä kattolampun valoa vasten. – Aloin testata ketamiinia säännöllisesti tutkiakseni alitajunnassani piileviä muistikuvia. Mutta muistissani ei ollut Maan ajoista jälkeäkään. Lopulta hermostoni alkoi kärsiä liiallisesta ketamiinin käytöstä ja sain vaivakseni tämän silloin tällöin käteeni ilmaantuvan kouristelun.

– Miksi luulet että minussa olisi muistoja Maasta jos niitä kerran ei löytynyt sinustakaan saati muista perillisistä?

– Koska sinut on herätetty Suuren Holhoojan kohduista normaalista poikkeavilla parametreillä. Olet meistä kaikista perillisistä ainutlaatuisin, koska sinun mukanasi pitäisi olla kaikki alkuperäisen perillisemme informaatio. Coma I käynnisti nukutuslaitteen ja testasi sen suuosan toimivuutta. – Ketamiinin avulla me saamme kenties käsiimme ensimmäisen perillisemme muistoja kuin ne olisivat eilisiä. Pyydän, että asetut vuoteelle makuullesi ja annat minun hoitaa loput.

– Mitäpä minä en perillisteni eteen tekisi, Coma sanoi ja asettui vuoteelle.

Coma I laski nukutuslaitteen suuosan Coman kasvoille ja veti pullosta ruiskun täyteen ketamiinia.

Pfeiffera katseli toimenpidettä kauhunsekaisin tuntein. Minä en pidä tästä alkuunkaan, mutta ehkä tämä kaikki on todella tarpeellista. Riskeistä huolimatta. Pfeiffera asteli vuoteen viereen ja otti Comaa kädestä. – Minä en tiedä mitä hittoa te aiotte, mutta kaiken tähän asti tapahtuneen jälkeen minä olen päättänyt pitää suuni kiinni. Pfeiffera puristi Comaa lujasti kädestä.

– Hänellä ei ole mitään hätää Toimenpide on vaaraton. Coma I rauhoitteli Pfeifferaa ja piikitti aineen gophikuoren läpi Coman olkalihakseen.

Aineen alkaessa vaikuttaa Coman mielen valtasi levollinen olo.

Pfeiffera näki Coman retkahtavan veltoksi.

Coma I tarkkaili Coman sydänkäyrää ja mittasi veren hemoglobiinipitoisuutta tasaisin väliajoin. Coma oli maannut liikkumattomana ja velttona jo yli viisitoista minuuttia. Vain hiljainen hengitys ja levollinen pulssi kertoivat Coman olevan hengissä. Pfeiffera alkoi käydä kärsimättömäksi.

– Kauanko siinä vielä menee?

– Ei kauaa. Muistojen pitäisi aktivoitua aivan kohta.

Pfeiffera polvistui Coman viereen tarkkaillen tämän hengitystä. Pitkän aikaa Coma makasi paikoillaan silmät suljettuina ja sydän sykki rauhalliseen tahtiin. ?kkiä Coman tila vaihtui, hänen liikkeensä muuttuivat levottomiksi. Pfeiffera näki ohimoilta alas valuvat hikipisarat. Syke alkoi nousta kiivaasti ja hengitys tihentyi. Pfeiffera huomasi Coman liikehtivän levottomasti ja puhuvan itsekseen. – Auto... se on tulessa... Pfeiffera laski pyyhkeen Coman ohimolle ja silitti tämän hiuksia. – Hän on.. kuollut...ei! Coman keho jännittyi kaarelle ja hänen kätensä puristuivat sängyn laitoja vasten. Coma huusi ja riuhtoi muutamia sekunteja kauhuissaan. Sitten hän rauhoittui.

Tunnin kuluttua Coma I oli saanut kaiken valmiiksi ja irrotettua Coman järjestelmästä. Coma makasi vuoteella hien peitossa ja tuijotti eteensä.

– Mitä sinulle tapahtui? Pfeiffera kysyi.

– Me olemme...minä...se ei voi olla totta! Coma painoi silmänsä uudelleen kiinni.

– Makaa vain rauhassa. Ei mitään hätää, Pfeiffera sanoi ja silitti Coman päätä.

Coma hikoili rajusti. Hänen nenästä valui verta ja sormet vapisivat kuin horkassa.

– Pahus soikoon, sinähän täriset Coma. Mitä sinä näit? Kerro minulle.

XXX

"Kuoleman pelko on ihmisen tunteista ensimmäinen. Se syntyi jo ennen kuin eliöt olivat oppineet edes hengittämään. Pelko kuolemasta sai kalat ryömimään maalle suojaan vihollisilta ja pelko syödyksi tulemisesta sai takaa-ajetun nousemaan siivilleen. Pelko pakottaa polvilleen ja pelko on myös se joka tarttuu aseeseen. Pelätkää, mutta pelätkää harkiten, niin te menestytte!" - Suuri Holhooja.

Coma, Pfeiffera ja Coma I olivat nousseet ylös nekropoliista ja istuivat salissa. Pöydällä oli röykkiöittäin papereita, jotka oli raapustettu täyteen epämääräisiä kaavioita ja sotkuista tekstiä. Coma I oli kutsunut koolle kokouksen, johon osallistuivat kaikki heidän Tvashtar Pateralla olevat perillisensä.

– Kaikki Titanilla on tarkkaan suunniteltu ja kontrolloitavissa, Coma I korahti. – Kysymys tietenkin on, miten Suuri Holhooja sen tekee? Ensinnäkin hän huolehtii, etteivät Titanin ihmiset muodosta järjestäytynyttä joukkoa vaan hajanaisen lauman, jonka liikkeitä on helpompi hallita. Suuri Holhooja järjestää Titanille tekijöitä, jotka vetävät ihmismassat kiihtymyksen valtaan ja saavat heidän valopaneelinsa hohkaamaan punaisina. Kätevin keino on tietenkin järjestää viihdettä. Kokonainen viihteen ammattiarmeija on Titanilla valjastettu aiheuttamaan vihaa, ihastusta, pelkoa tai mitä tahansa, joka vie huomion pois todellisuudesta. Oleellista on, että ihmiset ilmaisevat tämän puheillaan, paneeleidensa valoilla, eleillään, kasvonilmeillään ja vetävät ympärillään olevat mukaansa. Mielentila leviää kuin rutto. Se tarttuu niihinkin yksilöihin, jotka eivät alkuperäisestä asiasta hetkahtaneet. Mutta kun he näkevät sen aiheuttamat reaktiot arvostamissaan ihmisissä, leviää joukkoilluusio heihinkin. Pian koko järjestäytymätön lauma elää samassa hulluudessa ja saa yhä suuremmat mittasuhteet. Titanin ihmiset käyttäytyvät massoina typerämmin kuin tyhminkään yksilö käyttäytyisi erillisenä ihmisenä. Ihmisten havaintokenttä supistuu. Tilalle tulee joukkovoima, jota Suuri Holhooja hallitsee. Coma I piti pienen tauon ja jatkoi: – Meidän on toimittava nyt. Meillä on riittävästi perillisiä ja riittävästi gopheja toteuttaaksemme suunnitelmamme. Coma I nojasi tuolissaan taaksepäin. – Perustin järjestömme saadaksemme selville keitä me ihmiset olemme ja mistä me tulemme. Maailma jossa elämme, ei ole perusteiltaan sellainen mitä Suuri Holhooja meille esittää. Meidän on syrjäytettävä Suuri Holhooja ja vapautettava kaikki halukkaat kuolemattomuuden kahleista. Meidän on hyökättävä Suuren Holhoojan palatsia vastaan, Coma I kääntyi katsomaan Comaa ja Pfeifferaa. – Mutta sitä ennen teidän kahden on estettävä Suurta Holhoojaa synnyttämästä lisää koiranpäälaumoja, joiden avulla se voisi puolustautua.

– Miten me pääsemme raskaasti vartioidun palatsin porttien läpi? Coma kysyi,

Coma I laski pöydälle kaksi vyötä. – Nämä vyöt sisältävät samaa teknologiaa kuin hävittäjämmekin. Kun vyö sidotaan tiukasti kiinni kohteeseen, se muodostaa kentän, jonka ympäri valo kiertää, Coma I kietoi toisen vöistä lantionsa ympärille. Kun Coma I kytki vyön päälle, hän muuttui niin läpinäkyväksi, että ääriviivoja oli mahdotonta erottaa. Tyhjästä kohtaa heidän edessään kuului vain Coma I ääni:– Näiden avulla me nostimme perillisesi Titanilaisesta lammesta Suuren Holhoojan huomaamatta. Coma I palasi näkyväksi. – Vyöt vievät runsaasti energiaa joten akut kestävät vain muutamia minuutteja. Voitte käyttää niitä ainoastaan silloin kun se on ehdottoman välttämätöntä, Coma I irrotti vyön ja ojensi Comalle ja Pfeifferalle samalaiset.

– Kun koiranpäisten synnytys on saatu sabotoitua, me iskemme gophi-hävittäjillä Suuren Holhoojan palatsiin ja tuhoamme sen. Ainakin hetkeksi Suuri Holhooja on poissa pelistä. Sillä aikaa me voimme vapauttaa ihmiset Suuren Holhoojan luomasta illuusiosta, Coma I korisi.

XXXI

Ihmiset tekevät yleensä sitä mihin ovat totuttautuneet, sillä se saa heidän mielensä levolliseksi ja olonsa turvalliseksi. He eivät tee sitä mikä on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä vaan sitä mikä on helppoa ja antaa nopean tyydytyksen. On helpompi tuhota ja tappaa kuin rakentaa ja herättää henkiin.” – Suuri Holhooja.

Titan pyöri arvokkaasti radallaan. Paksut pilvet kuun ympärillä välähtelivät salamoista. Ukkoskuuro oli ylittämässä Titanin pääkaupunkia. Kohdissa, joissa pilvet nousivat tummina kumpuina korkealle ilmakehään, lankesi kaupungin ylle vettä leveinä saderintamina. Siellä täällä alkoi pilviverho kuitenkin jo rakoilla.

Jupiterin Io kuulta oli Titanille saapunut neljänkymmentä Coman ja Pfeifferan perillistä aluksineen. Heidän käskyvaltansa alaisuudessa saapui myös lähes tuhannen näkymättömän gophi-hävittäjän lentue. Gophit korahtelivat hävittäjissään malttamattomina päästäkseen hyökkäämään ja kylvämään tuhoa Titanille. Hävittäjät leijuivat Titanin pääkaupungin yllä kiertäen kuuta samaa vauhtia sen pyörimisnopeuden kanssa. Hävittäjien mukana ollut Coman ja Pfeifferan fregatti erkaantui lentueesta ja alkoi laskeutua tummien pilvien sekaan.

Fregatissa Coma ja Pfeiffera olivat irrottaneet gophikuorensa. He varmistivat näkymättömyysvöiden toiminnan ja Coma I selosti heille viime hetken ohjeita.

– Alhaalla sataa kaatamalla. Se pilaa alkuperäisen suunnitelman laskea teidät suoraan palatsin läheisyyteen. Nyt se on liian vaarallista, sillä vaikka tämä fregatti ei näykään tutkassa niin rakenteiden pintaan iskeytyvät vesipisarat paljastaisivat meidät varmasti. Sen sijaan järjestin käyttöönne maasturin. Teidän täytyy yrittää selviytyä pitkästä matkasta kaupungin laidalta palatsille Suuren Holhoojan huomaamatta, Coma I korahteli.

Coma ja Pfeiffera aukaisivat fregatin oven. Edessä avautui karu aavikkomaisema, jota rankkasade piiskasi hellittämättä. Coma I kääntyi Coman puoleen – Jos teille tulee ongelmia niin tästä voi olla apua. Oikein sijoitettuna se lamaannuttaa Suuren Holhoojan hetkeksi. Hän laski Coman kädelle mustan sylinterin. – Onnea matkaan, Coma I toivotti ja sulki fregatin oven.

Coma ja Pfeiffera hyppäsivät alas ja juoksivat maasturille.

– Melkoinen koiranilma, Pfeiffera sanoi istuutuessaan maasturiin.

– Ion ilmaston jälkeen mikä tahansa tuntuu miellyttävältä, Coma sanoi ja käynnisti maasturin.

Kohta he lensivät kohti Titanin pääkaupunkia, joka erottui pilviin asti ulottuvien rakennusten tummina varjoina kaukana horisontissa. Matkan edetessä rakennukset näyttivät entistä korkeammilta ja kaupunki levittäytyvän yhä laajemmalle aina sumuiseen horisonttiin asti.

Pfeiffera katseli ikkunasta sateen läpi näkyvää kaupunkia. – Minulla on ahdistava tunne että meidän liikkeitämme tarkkaillaan.

– Jokainen hyönteinen, jokainen lintu taivaalla, jokainen rotta tai kulkukoira saattaa olla Suuren Holhoojan hallinnassa, Coma vastasi heidän liittyessään kaupungin sisään kulkevaan liikennevirtaan. – On hyvin todennäköistä että se on jo nyt huomannut tulomme.

Saavuttuaan kaupungin ylle he suuntasivat kohti Suuren Holhoojan palatsia ja pyrkivät ajokaistalla koko ajan yhä alemmas. Muutamia minuutteja ajettuaan Coma alkoi vilkuilla sivupeileihin.

– Mitä nyt? Pfeiffera kysyi huomatessaan Coman ilmeen muuttuneen huolestuneeksi. – Seurataanko meitä? Pfeiffera kysyi ja vilkaisi sivupeileihin.

– Tuo musta maasturi kolmannessa rivissä pysyttelee perässä ohituksista huolimatta, Coma vastasi.

Pfeiffera näki sivupeilistä noin viidenkymmenen metrin päässä heidän perässään kiitävän mustan kiiturin.

Coma tarttui ohjaimiin tiukemmin ja teki muutaman nopean ohituksen. Takana seuraava musta maasturi seurasi perässä pysytellen yhä turvallisen matkan päässä.

– Minä nousen tasoa ylemmäs ja jos se tulee perässä voimme olla varmoja että se on iskenyt silmänsä meihin. Coma irtaantui liikennevirrasta siirtyäkseen nostokaistalle. Takana tuleva maasturi jatkoi eteenpäin. Coma kaarsi äkisti irti liikenteen seasta ja kaasutti ylemmälle tasolle.

Takana tullut maasturi irtaantui myös liikennevirrasta. Tajutessaan tulleensa huomatuksi se sytytti hälytysvalot ja kiihdytti lähemmäs.

– Se aikoo pysäyttää meidät, Pfeiffera sanoi.

Coma poistui liikennereiteiltä ja nosti keulan jyrkkään nousuun. Veri pakeni heidän kasvoiltaan kun maasturi kohosi pystysuoraan ylöspäin kolmesataa kilometriä tunnissa. Takana tullut maasturi jäi reilusti jälkeen. Coma suoristi ajoneuvon ja liittyi lähimpään ilmatiehen jolla oli vain vähän liikennettä.

– Katsotaan mitä se tekee seuraavaksi, Coma sanoi, ajoi rauhallisesti eteenpäin ja yritti ajaa täsmälleen niin kuin muutkin liikennevirrassa matelevat ajoneuvot.

– Näkyykö sitä vielä? Eksytimmekö me sen?

Samassa takaikkuna räsähti säpäleiksi.

– Turha toivo, Coma parahti. Heidän peräänsä ilmestyi kaksi uutta ajoneuvoa, joiden etupaneeleista iski uusi sarja viiden millin ammuksia.

Aivan Coman lantion ja käden vierestä iskeytyi ammus lävistäen aluksen rungon ja penkin. Istuimen täytteenä ollutta valkoista huotuvaa pöllysi ympäri ohjaamoa.

Coma nosti jalkansa kaasulta ja kaarsi jyrkästi sivulle. Maasturi alkoi pudota vaarallisesti kohti kuun pintaa. Pudottuaan riittävän alhaalle hän teki rajun korjausliikkeen ja suuntasi maasturin kohti kaupungin keskellä halkovaa kalliorotkoa. He syöksyivät rotkoon liian lujalla vauhdilla. Coma joutui ohittamaan siltoja niin läheltä että rotkon punertavat kallioseinämät raapivat heidän maasturinsa kylkiä niin että kipinät sinkoilivat.

Coma pakotti maasturin vaakalentoon. He kiisivät rotkoa pitkin joen myötäisesti, kunnes meri alkoi häämöttää edessäpäin. Pfeiffera erotti meren sinistä pintaa vasten jotain tummaa. – Edessä on lisää ongelmia, penkillä hikoileva Pfeiffera sanoi osoittaen suurta, mustana vellovaa varisparvea joka kaarsi heitä kohti. – Nuo eivät näytä hyväntahtoisilta.

Muutamassa sekunnissa varisparvi peitti taivaan. Variksia alkoi iskeytyä maasturia vasten leviten veriseksi roiskeiksi tuulilasiin. Coma menetti näkyvyytensä. Yksi variksista läpäisi tuulilasin ja syöksyi maasturin ohjaamoon. Verisenä se päästeli kurkustaan vaimeita ääniä ja Coma olisi voinut vaikka vannoa että sen korinassa toistui vaimeasti hänen nimensä. Coma yritti epätoivoisesti puhdistaa veren ja sulkien sekoituksen pois tuulilasista, mutta neste levisi vain tasaisemmaksi kalvoksi pirstaloituneen lasin pintaan.

– Pidä kiinni! Coma huusi ja väänsi ohjaimet ääriasentoonsa. He syöksyivät kapean sillan ali ja syöksyivät suoraan kohti alhaalla pauhaavia kuohuja. – Meidän täytyy hylätä maasturi. Hyppää kun minä sanon!

Coma pudotti nopeuden puoleen ja lukitsi ohjauksen. – Nyt! Hyppää! Coma huusi ja he molemmat pudottautuivat maasturista kuohuvaan veteen.

Tyhjä maasturi jatkoi eteenpäin ja törmäsi kallioon. Kuului rusahdus. Painovoima tarrautui maasturiin ja pudotti sen alas joen kasaamaan louhikkoon. Siellä se kierähti pellit kirskuen muutaman kerran ja pysähtyi lopulta katolleen.

Coma ja Pfeiffera pärskivät kuohuvassa vedessä henkensä edestä. He tunsivat kosken voiman ja keuhkoihin pyrkivän veden läpitunkevan kylmyyden. He tarrautuivat lujasti kiinni toisiinsa ja yrittivät suojautua ohi vilistävien kivien raapaisuilta. Lopulta he ajautuivat kohtaan jossa virta antoi periksi ja pienellä vartalonheilautuksella he pääsivät suojaisan kallionkielekkeen taakse turvaan kosken voimalta. Vain muutama metri alempana pauhaava koski olisi repinyt heidän raajansa kappaleiksi.

Coma vilkaisi ylös taivaalle ja tajusi, etteivät heidän huolensa suinkaan olleet ohitse. Suuren Holhoojan tunnuksilla merkittyjä aluksia lähestyi kanjonia alaspäin. Coma ja Pfeiffera etsivät kuumeisesti piilopaikkaa ja lopulta Coma löysi sellaisen. Suuri viemärinputki ammotti aivan heidän lähellään ja purki jokeen vesiään.

Coma ja Pfeiffera kahlasivat viemäriputken suulle ja totesivat sen kautta purkautuvan veden olevan lämmintä ja lähes hajutonta.

– Tämän parempaa ei voisi toivoa, Coma sanoi työntyessään syvemmälle putkeen.

– Minä voisin vielä hyvinkin toivoa kuivat vaatteet ja lämpimän aterian, Pfeiffera voihkaisi ja työntyi Coman perässä putkeen.

Koiranpäisten alukset saapuivat paikalle vain muutamaa hetkeä myöhemmin. Niitä oli lähes kaksikymmentä ja ne haravoivat aluetta kaikilla mahdollisilla sensoreillaan. Osa aluksista luotasi lämpökameroilla putken suuta ja kaksi niistä laskeutui joen törmälle tutkimaan murskaantunutta maasturia.

Jotkut koiranpäisistä löysivät tiensä putkeen ja lähtivät juoksemaan Coman ja Pfeifferan perään. Loput astuivat takaisin ajoneuvoihinsa ja alkoivat käynnistää moottoreitaan.

Coma ja Pfeiffera juoksivat viemärissä eteenpäin. Muutaman minuutin juoksemisen jälkeen viemäri laajeni leveäksi käytäväksi, josta edelleen haarautui uusia sokkeloisia käytäviä. He juoksivat satunnaisesti muutaman minuutin. Sitten he haistoivat tasaisesti voimistuvan hajun.

– Me olemme joen viereisissä kalastajakortteleissa. Kauppiaiden tori on tuolla jossain. Coma katsoi ylös ja näki katonrajassa kirkkaita valonlähteitä. He kiipesivät lähimmät tikkaat ja aukaisivat viemärin kannen. Kömmittyään tyhjälle kadulle he kierittivät viemärinkannen takaisin paikoilleen.

Katu oli hämärä ja sen varrella näkyi hylättyjä liikkeitä joiden ikkunat olivat säpäleinä ja mainosvalot aikaa sitten sammuneet.

– Tätä katua pitkin me pääsemme pakoon, Coma sanoi ja he liittyivät seuraavasta korttelista alkavaan ihmismassaan. He puikkelehtivat väkijoukossa eteenpäin yrittäen pitää kävelyvauhtinsa normaalina. Muutaman korttelin edettyään he näkivät edessään koiranpäisiä kaartilaisia. Ne olivat tehneet sulun ja tarkastivat ihmisiä. Pfeiffera ja Coma kirosivat ja kääntyivät pienemmälle kujalle.

– Me olemme hukassa. Ne ovat sulkeneet korttelit, Pfeiffera sanoi.

– Meillä on toivoa niin kauan kuin emme ole jääneet kiinni, Coma vastasi ja etsi kuumeisesti pakoreittiä.

– Olet oikeassa. Katso tuota, Pfeiffera osoitti kadun toiselle puolen.

Siellä oli pysäköity jätteenkuljetusvaunu. – Mitä siitä?

– Sitä vain että se on juuri lähdössä. Kaiken lisäksi sen kyljissä näyttää olevan Suuren Holhoojan palatsin tunnukset, Pfeiffera sanoi.

– Niinpä onkin. Mutta miten me pääsemme lavalle huomaamatta? Tuo katu kuhisee koiranpäisiä.

– Vöidemme avulla, Pfeiffera vastasi.

– Niitä voi käyttää vain hätätilanteessa. Akut eivät kestä kauaa ja me tarvitsemme vöitä palatsissa.

He kuulivat kolahduksen. Kauempana kadulla nousi viemäristä esiin koiranpäisten epämääräisiä hahmoja.

– Koska sitten on hätätilanne jos ei nyt? Samassa Coma näki kuinka Pfeiffera katosi näkyvistä ja hänen juoksuaskeltensa ääni alkoi loitota lavalle päin.

– Paskat. Coma painoi vyön päälle ja juoksi lavalle Pfeifferan perässä. He hyppäsivät lavalle ja kaivautuivat haisevien jätteiden sekaan.

– Ne luultavasti tarkistavat tämän. Meidän on kaivauduttava syvemmälle, Coma sanoi sammutettuaan vyönsä. Myös Pfeiffera ilmestyi näkyviin.

Jätelava kohosi ilmaan ja kaarsi katujen yläpuolella kohti kaartilaisten rakentamaa sulkua. Odotellessaan sulun tarkistuksia Pfeiffera huomasi lavan pohjalla lojuvan mallinuken tuijottavan häntä vioittunein silmin. Mallinuken molemmat kädet oli revitty irti ja niiden tilalla sojotti vain tyhjät kierteet ja tynkien keskeltä työntyvät metalliliitokset. Sen jalatkin olivat irti ja lojuivat pitkittäin nuken edessä olevien näyteikkunalavasteiden seassa. ?äni oli laukaissut mallinuken puhesensorit ja sen kasvoille levisi iloinen hymy. – Hyvä neiti, ostakaa uusinta mallia oleva leninki, tarjous voimassa vielä tämän viikon. Mallinuken pää ja silmät pyörivät edes takaisin sen etsiessä Pfeifferaa.

– Tuo nukke vielä paljastaa meidät, Coma sanoi ja kaivautui syvemmälle jätteisiin.

Mallinukke tunnisti miehen äänen ja käänsi päänsä Comaan päin. – Hyvä herra, myös teille on tarjouksessa liivipukuja ylimmässä kerroksessamme...

Koiranpäiset viittoivat jätelavan kuljettajaa pysähtymään. Lava alkoi laskeutua maahan. Kyytiin nousi yksi koiranpäinen ja alkoi tarkastaa lastia. Se heitteli lavalla olevia esineitä tieltään ja ryömi nopeasti eteenpäin itsekseen murahdellen. Kohta se oli aivan Coman vieressä ja Coma haistoi sen pahanhajuisen hengityksen. ?kkiä koiranpäinen kuuli äänen sivultaan.

– Lemmikillenne meillä on tarjouksessa meheviä luita ja siankorvia. Oletteko tietoinen miten paljon lemmikkinne nauttii lämpimästä makuualustasta...

Koiranpäinen jähmettyi ja käänsi kiväärinsä äänen suuntaan. Se ryömi nopeasti kasan ylitse ja tajusi mistä ääni tuli. Koiranpäinen katseli mallinukkea hetken hämmentyneenä ja ampui sitten laukauksen sen rintaan. Nukke retkahti taaksepäin ja vaikeni. Koiranpäinen murahti tyytyväisenä, nousi pois lavalta ja hyppäsi maahan. Mallinuken silmät jäivät sameina tuijottamaan eteensä.

– Voitte mennä, Koiranpäinen huusi ja kuljettaja nousi lavan kanssa ilmaan. Se kaarsi pääreitille ja alkoi nostaa korkeutta.

– Me selvisimme, Coma sanoi helpottuneena heidän noustessaan ylös jätteiden seasta. – Tuo mallinukke saattoi pelastaa meidän henkemme.

Pfeiffera katsoi nukkea ja näki nyt että sen silmistä valui miltei huomaamaton kyynel.

Coma ja Pfeiffera nousivat lavalla jätteiden päälle seisomaan yrittäen selvittää mihin suuntaan he olivat matkalla.

– Tämä lava on todellakin menossa palatsille, Coma sanoi ja osoitti kaukana horisontissa kohoavaa palatsirakennusta. Muutaman minuutin ajon jälkeen kupolin muotoinen Suuren Holhoojan palatsi oli kasvanut vaikuttaviin mittoihin. Kupolista etelään siinsi korkea rakennuskompleksi. Rakennukset koostuivat Suuren Holhoojan kohduista sekä sotilaiden vartiokaartien asunnoista ja sen loppupää katosi kauempana yhä pilvistä lankeavaan sateeseen.

– Tämä tuntuu käyvän liiankin helposti, Pfeiffera sanoi hiljaa.

– Mutta voit olla varma että ne tutkivat tämän vielä huolella ennen palatsiin pääsyä. Meidän on kaivauduttava uudelleen jätteiden sekaan.

Kohta kuljetuslava pysähtyi. He olivat saapuneet palatsin porteille.

Ajoneuvon ulkopuolella tuimailmeinen koiranpäinen astui ajoneuvon viereen. ­– Ettekö te juuri eilen tyhjentäneet jätteet? Se huusi ohjaamossa olevalle pienelle mekaaniselle kuljettajalle.

Kuljettaja laski ikkunan auki ja työnsi päänsä ulos. – Järjestelmään on tullut jokin vika ja minut hälytettiin huoltamaan sitä, kuljettaja sanoi ja heilutteli laiskasti kuittauslappua.

Koiranpäinen kiersi auton epäluuloisesti, palasi kuljettajan eteen ja kuittasi heidät sisään. Sitten hän viittoi tehtäväänsä selvästi tympääntyneenä kuljettajaa ajamaan sisään.

Kuljettaja ajoi jätevaununsa palatsin takana olevalle alueelle ja pysäköi sen jätteensyöttöjärjestelmän alle. Kun Coma ja Pfeiffera olivat varmoja että vaunu oli tarpeeksi syvällä suojassa ulkopuolisilta katseilta, he heilauttivat itsensä ohjaamon katolle. Coma laskeutui vatsalleen ja kurkotti alas ohjaamon sivulle ja koputti kuljettajan puoleiseen ikkunaan.

Kevytrakenteinen mekaaninen kuljettaja kääntyi, katsoi Coman ikkunasta väärinpäin roikkuvaa päätä hämmästyneenä ja alkoi sitten laskea ikkunaa auki. Ennen kuin se ehti sanoa sanaakaan, Coma oli tarttunut sitä kaulalevystä kiinni ja heittänyt sen roskalavalle hajalle ammutun mallinuken seuraksi.

Pfeiffera ja Coma kapusivat hengästyneinä ohjaamoon. – Onnemme näyttää jatkuvan, Coma virnisti.

Kun Coma ja Pfeiffera astuivat ulos aluksen ohjaamosta roskalavalta kuului vaimeaa, epämääräistä surinaa.

– Simulaatio alkaa heräillä. Aiotko sinä jättää sen tuonne? Joku voi kuulla sen, Pfeiffera sanoi.

Coma hyppäsi lavalle ja potkaisi simulaatiolta niskat nurin. Simulaatio särähti ja sen rungossa väreili sinertäviä sähköpurkauksia. Lopulta se vaikeni.

XXXII

"Kuin nainen joka vaihtaa tyylinsä kertaheitolla, kuin eläimet jotka lajiutuvat hypähdyksittäin, kuin sodat jotka syttyvät hetkessä, kuin sairaudet jotka puhkeavat tai joet jotka vaihtavat uomaansa; kaikki ne tapahtuvat hitaan alkutyön jälkeen yhdessä rysäyksessä. Kun tasapaino kerran horjahtaa, se horjahtaa rajusti. Siinä pieninkin tekijä on ratkaiseva. Pienikin mielenliikahdus, pieni muutos evoluutiossa, mitätön tunteenpurkaus, yksi pahansisuinen bakteeri ja asiat murtautuvat uusiin uomiinsa." – Suuri Holhooja.

Palatsin ympärillä levittäytyi laaja puutarha. Coma ja Pfeiffera näkivät reheviä lummelampia, värikkäitä kukkatarhoja, keinotekoisia jokia ja kivikkopuutarhoja. Kymmenien hehtaarien laajuisella alueella eleli häkeissään myös lukemattomia eläinlajeja. Ne venyttelivät raajojaan ukkoskuuron jälkeisessä auringonpaisteessa. Häkeissä erottui leijonia, panttereita, karhuja, susia, biisoneita ja muita lajeja. Eläinten sieraimista nousi höyry ja jotkut niistä liikehtivät levottomasti häkeissään.

Itse palatsirakennelmasta levittäytyi valtavat betonikaaret kurkotellen kauaksi sivuille kuin pulleat purjeet. Kaarien rakenteista lankesi puutarhaan varjokuviosto jonka suojissa Coma ja Pfeiffera seisoivat.

– Tuolla on avonainen ovi josta puutarhan työntekijät kulkevat, Pfeiffera sanoi. He aktivoivat vyönsä ja lähtivät ripein askelin astelemaan pitkin palatsirakennelman seinustaa. Coma tunki kädet syvälle takkinsa uumeniin ja tarkisti että hänen mukanaan oli pieni sylinteri, jonka Coma I oli hänelle antanut.

– Meidän on löydettävä kaartilaisten kohtuihin verta kuljettava sydän. Katkaisemalla oikean putken me tyrehdytämme verenkierron ja estämme koiranpäisten lisääntymisen, Coma sanoi.

Löydettyään palatsiin johtavan sisäänkäynnin he harhailivat aikansa käytävillä, kunnes löysivät oikean huoneen. Huoneen keskellä jysähteli metallinen rakennelma, josta haarautui lukemattomia putkia jatkaen matkaansa eri suuntiin.

– Tämä on Suuren Holhoojan sydän. Coma asteli seinustalla olevan kaavion eteen johon oli merkitty sydämestä kulkevien verisuonten reitit palatsissa. – Tästä kulkee hapekas veri koiranpäisten kohtuihin. Mutta hälytinjärjestelmässä on mekanismi jota on mahdotonta kiertää ilman että virransyöttö katkaistaan hetkeksi, Coma sanoi syventyessään tutkimaan karttaa. – Sinun täytyy käydä katkaisemassa virrat hetkeksi pois että saan verentulon pysäytettyä ja tehtyä tarvittavat muutokset, Coma sammutti vyön ja osoitti kartalta lähistöllä olevaa huonetta. – Sähköhuone on tuossa, vain vajaan sadan metrin päässä. Löydätkö sinä sinne?

Pfeiffera sammutti myös vyönsä ja tutki karttaa tarkoin painaen mieleensä jokaisen huoneen ja kulmauksen. – Löydän. Miten minä toimin siellä?

– Kun löydät katkaisijan, pidä virrat poissa noin kaksi minuuttia. Sen pitäisi riittää minulle.

– Entä jos tapaan matkalla kaartilaisia? Pfeiffera kysyi.

– Tämän enempää minä en voi auttaa. Coma ojensi Pfeifferalle pienen pistoolin.

Pfeiffera nyökkäsi ja otti pistoolin. – Nähdään kohta.

He vaihtoivat nopean suudelman ja Pfeiffera asteli ovelle.

– Ole varovainen, Coma sanoi.

Pfeiffera aktivoi vyönsä ja poistui käytävään.

Comalle ei jäänyt muuta tehtävää kuin jäädä verenkierrosta vastaavien säätimien äärelle odottelemaan koska virta katkeaisi.

XXXIII

"Koiranpäiset ovat minun laumaani. Suden sukulaiset tietävät miten ryhmä toimii ja kenelle niiden kuuluu olla alamaisia. Koiranpäisten käsiin minä olen antanut palatsini vartioinnin ja heidän alaisuudesssaan myös ihmiset ovat tottelevaisia." – Suuri Holhooja.

Pfeiffera löysi harhailematta oikean huoneen ja kurkisti varovasti sisään. Huone oli pieni ja seinät olivat täynnä vilkkuvia valorivistöjä ja valkoisia katkaisimia. Todettuaan huoneen tyhjäksi Pfeiffera pujahti sisään. Hän tutki vivut huolellisesti ja löydettyään mielestään oikean katkaisijan, hän tarkisti kaiken uudelleen. Pfeiffera tarttui sätimeen ja veti sitä alaspäin.

Säädin kääntyi ja ylempänä oleva virtamittari heilahti nolliin. Jostain säätimen takaa alkoi kuulua säännöllinen nakutus ja säädinpöydän vasempaan reunaan syttyi vilkkuva oranssi valo. Toivottavasti tuo ei tiedä pahaa.

Pfeiffera odotti sovitut kaksi minuuttia ja käänsi vivun takaisin yläasentoonsa. Nakutus loppui, virtamittari heilahti takaisin normaaliasentoonsa ja seinällä olevan näyttötaulun numerot alkoivat juosta eteenpäin. Ainoastaan oranssi vilkkuvalo ei näyttänyt sammuvan vaan loisti edelleen. Pfeiffera loi siihen huolestuneen katseen, mutta päätti antaa asian olla. Hän kääntyi lähteäkseen takaisin Coman luokse.

Pfeifferan sydän sykähti.

Ovensuussa seisoi koiranpäinen kaartilainen tuijottaen pistävästi verestävillä silmillään. Sen kuonosta valui kuolaa ja kirkkaanpunaisissa ikenistä työntyi esiin teräviä hampaita.

– Millä asioilla sinä liikut täällä? koiranpäinen murahti.

– Säikäytit minut, Pfeiffera vastasi nopeasti. Hän tajusi unohtaneensa sammuttaa välillä vyönsä. Niiden akuista oli loppunut virta ja hänen hahmonsa väreili selvästi näkyvissä. Pfeiffera katkaisi vyönsä virran toivoen akkujen latautuvan uudelleen. Hän yritti pysyä niin rauhallisena kuin kykeni. – Tarkistin tuon valon kun näin sen vilkkuvan. Siitä pitäisi tehdä ilmoitus, Pfeiffera sanoi pakottaen äänenpainonsa rauhalliseksi.

– Sinun ei kuuluisi olla täällä, koiranpäinen murahti ja sen silmissä välähti hämmennys.

– En voinut olla reagoimatta siihen kun kävelin sattumalta ohitse ja näin valon. Se voi olla vakavaa. Pfeiffera tunsi olonsa typeräksi ja tilanteensa toivottomaksi.

Koiranpäinen tunki Pfeifferan viereen ja tuijotti tätä epäluuloisesti, sitten se alkoi tutkia oranssia valoa. – Nämä valot eivät kuulu sinulle, se sanoi ja syventyi katsomaan säätimiä tarkemmin kääntäen samalla Pfeifferalle selkänsä.

Pfeiffera katsoi hetkensä tulleen. Hän veti kuorinsa uumenista esiin pistoolin ja tähtäsi sillä koirankasvoista selkään.

Samassa Pfeiffera kuuli murahduksen takaansa. Pfeiffera kääntyi ja näki ovella toisen koiranpäisen, joka osoitti Pfeifferaa omalla kiväärillään. Pfeiffera ehti vain huudahtaa kun koiranpäinen jo käänsi kiväärin kädessään ja iski sen peräosalla Pfeifferaa otsaan niin että tämä valahti tajuttomana lattialle.

XXXIV

"Ihmiset haluavat rauhaa, mutta valmistautuvat sotaan. Niin mielipuolista on heidän ajattelunsa. Ihmiset ovat itserakkaita ja korottavat omansa yli toisten. Niin absurdia on heidän onnensa. Saadakseen itselleen yhden, ihmiset kaatavat kaksi. Kuinka hullua onkaan heidän logiikkansa. He sytyttävät sotia pienimmistäkin syistä eivätkä ymmärrä että tarttuessaan aseeseen he ovat jo menettäneet taistelun vapautensa puolesta ja pelko hallitsee heitä." – Suuri Holhooja.

Coma istui putken päällä ja odotti virran katkeamista. Hän oli pitänyt vyönsä pois päältä säästääkseen akkuja ja koska arveli olevansa turvassa huoneen hämäryydessä. Hän kuunteli ympärillään kumisevia ääniä jotka lähtivät suunnattoman keskussydämen aukoessa ja sulkiessa monimutkaisia läppäjärjestelmiään. Comaa väsytti ja suu oli kuiva. ?kkiä hän oli kuulevinaan sydämestä lähtevien äänten joukossa epäselviä lauseita. Hän pidätti hengitystä kuullakseen mitä ne yrittivät sanoa. ?änet vaimenivat. Ehkä elimistössäni on yhä ketamiinia ja siksi kuulen olemattomia. Coma muisteli kokemiaan muistikuvia jotka kemikaali oli herättänyt esiin. Muistikuvat tuntuivat todellisilta vaikkakin kaukaisia, kuin vuosisatojen takaa kurkottelevilta tapahtumilta. Hän nojasi taaksepäin ja sulki silmänsä.

Pimeyteen ilmaantui epämääräisiä hahmoja. Ne liikkuivat nopeasti ja puhuivat lyhyin lausein joista Coma ei saanut selvää. Jotain tungettiin hänen nieluunsa ja hän tunsi voimakasta ahdistusta. Coma oli märkä ja viluissaan. Ympärillä oli vain sadetta. ?kkiä hän näki punavalkoisen ambulanssin jonka hälytysvalot vilkkuivat harmaassa, sateen peittämässä hämäryydessä. Ambulanssin valokeilassa paloi säiliöauton jäänteet. Sen sisällä ollut polttoaine oli räjähtänyt ja lennättänyt palavaa nestettä kaikkialle. Palomiehet sammuttivat liekkejä parhaansa mukaan ja heitä säntäili siellä täällä edes takaisin. Coman kasvoilla oli siteitä ja vierellään hän näki rutistunutta peltiä ja sateen jonka pisarat pärskyivät kaikkialla hänen ympärillään. Coman silmiin piirtyivät autonromun kimpussa häärivät palomiehet, lääkäri, hoitajatar ja taustalla seisoskeleva vanha mies jonka vieressä seisoi kolme dobermannia katsellen Comaa uteliaana.

Coman ympärille kumartui kaksi lääkintämiestä ja heidän ilmeensä näyttivät huolestuneilta.

Coma havahtui näystään kun verta pumppaava sydän sammui kolahtaen. Lasiputkissa olevan veren pinta alkoi hitaasti laskea. Hetken Coma seurasi verenpaineen alenemista putkistojen vieressä olevasta mittarista ja alkoi sitten purkaa nopeasti koiranpäisten kohtuihin kulkevan putkiston suojana ollutta paineenmittausjärjestelmää.

Coma kiersi putkiston kiinnitinruuvit auki ja nosti luukut paikoiltaan. Hän asetti mittaristoon keinotekoisen paineen ja sulki järjestelmän tiiviisti. Veren pinta putkissa laski pohjan tasolle ja kohta enää jäännösveri loiskui putkissa. Silti painemittarit näyttivät normaaleita lukemia.

Coma alkoi kiertää kantta takaisin kiinni ja juuri kun viimeinenkin mutteri oli osunut jengoilleen, sydän sykähti jälleen käyntiin ja sylinterit alkoivat muodostaa putkistoihin painetta. Kaikki toimi jälleen normaalisti lukuun ottamatta yhtä oleellista muutosta. Mittariston jälkeen veri ei kulkenut enää eteenpäin, eivätkä koiranpäisten kohdut siten saaneet enää verta. Coma nousi ylös ja katseli tyytyväisenä työnsä tuloksia.

Samassa hän kuuli huudon kaukaa käytävältä.

Coma nousi seisomaan. Pfeiffera on vaikeuksissa! Hän asteli ulos sydänhuoneesta ja alkoi juosta äänen suuntaan.

Coman saapuessa paikalle huone oli tyhjä. Maassa näkyi vain Pfeifferan pudonnut pistooli ja hyytynyt veriroiske.

Mitä ne kirotut koirat ovat tehneet Pfeifferalle? Toivottavasti hän on vielä hengissä. Coma poimi pistoolin maasta ja juoksi käytävälle. Luultavasti hänet on viety Suuren Holhoojan luokse.

Salin oville päästyään hän näki ettei pääsisi sisään helpolla. Kaksi raskaasti aseistettua koiranpäistä seisoi vartiossa saliin vievän oven molemmin puolin. Vaikka Coma selviäisi koiranpäisistä, hänellä olisi vain muutama minuutti aikaa pelastaa Pfeiffera ja päästä pakenemaan palatsista.

Coma mietti tilannetta kuumeisesti ja kaivoi haalareistaan Coma I saamansa mustan sylinterin. Tälle löytyy nyt käyttöä. Coma puristi sylinterin nyrkkiinsä ja kääntyi sitten kannoillaan ja käveli takaisin sydänhuoneeseen.

XXXV

"Jos ihmiset vaikuttavat murheellisilta, minä levitän kaikkialle kehittämiäni bakteereita. Ne kasvat ja lisääntyvät ja lisääntyessään tuottavat aineenvaihduntansa tuloksena typpioksidia, joka saa heidät iloisiksi. Kuusi tuntia ja Titanin ilmakehän täyttää ilokaasu ja ihmiset ovat taas onnellisia. Mutta mikäli he ryhtyvät kapinoimaan, minä annan kasvaa toisen bakteerilajin, joka tuottaa ketamiinia. Kuusi tuntia ja ihmiset alkavat nähdä harhoja ja tuntea itsensä sekaviksi ja uneliaiksi." – Suuri Holhooja.

Pfeiffera makasi tajuttomana kivilattialla suuren Holhoojan salissa. Lattiaan hänen alleen oli maalattu symboli jossa ympyrää kiersi kolme sisäkkäistä ellipsiä. Hänen kätensä oli kahlehdittu lattiassa olevaan metallirenkaaseen ja hänen otsallaan oli hyytynyttä verta. Suuri Holhooja katseli Pfeifferaa mietteliäs ilme kasvoillaan.

­– Miksi oma virkkailijattareni herättää yhden sotilaistani, karkaa hänen kanssaan gophien luokse ja liikuskelee nyt luvatta palatsissani? Suuren Holhoojan matala ääni kaikui salissa. – Mitä tekemistä sinulla on gophien kanssa?

Pfeiffera aukaisi hitaasti silmäluomensa ja tuijotti eteensä. Hän haistoi Holhoojan mätänevältä maalta haisevan hengityksen ja käänsi kasvonsa poispäin.

– Etkö sinä ottanut opiksesi siitä että karkotin ystäväsi Io-kuun kaivoksiin? Sen lisäksi sinun täytyy vielä tunkeutua luvatta minun palatsiini? Kysyn tämän vain kerran. Millä asioilla sinä liikut täällä? Suuri Holhooja jylisi ja katsoi Pfeifferaa samalla kun sen kasvojen uurteet syvenivät synnyttäen kasvoille tummia varjoja.

– Tulin hakemaan unohtuneita papereitani, Pfeiffera vastasi yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Hänen päätään särki ja otsassa olevasta ruhjeesta alkoi vuotaa verta.

– Sinun tilanteessasi ei ole varaa heittäytyä typeräksi. Suuri Holhooja katsoi Pfeifferaa vihaisesti. – Coma on arvatenkin mukanasi?

– Ei, minä tulin yksin, Pfeiffera vastasi ja sylkäisi Suurta Holhoojaa kohti.

Suuri Holhooja oli hetken hiljaa ja käänsi katseensa ylöspäin. Korkealta palatsin katonrajasta alkoi kuulua voimakasta siipien kahinaa. Satojen siiveniskujen synnyttämä ääni voimistui lepatukseksi kun mustapäiset varikset nousivat katonrajassa olevalta tasanteelta siivilleen. Alas kivilattialle leijaili muutamia sulkia kun linnut pyrähtelivät ulos palatsin säleiköistä ja levittäytyivät kaikkialle ympäristöön. Niiden syvän mustat, sieluttomat silmät alkoivat tallentaa kaikkea näkemäänsä ja kuulemansa.

– Lintujesi avullako luulet hänet löytäväsi, Pfeiffera kysyi.

– Yllättyisit jos tietäisit mitä kaikkea ne ovat sinunkin elämästäsi tallentaneet, Suuri Holhooja sanoi. – Mikään ei jää niiltä huomaamatta. Ja sanojensa vakuudeksi katon reunuksilta lehahti vielä äskeistä suurempi parvi, tällä kertaa valkoisia variksia levittäytyen ympäri kaupunkia tarkkailemaan ympäristöään ja raportoimaan ihmisten liikkeistä.

– Et taida olla halukas kertomaan siitä miksi olette palanneet Titanille? Suuri Holhooja jatkoi pienen tauon jälkeen. Huomattuaan Pfeifferan kieltäytyvän edelleen yhteistyöstä se veti kasvoilleen kyllästyneen ilmeen. – Ei sinun tarvitsekaan. Minä voin aivan hyvin kaivaa sen päästäsi itsekin.

Pfeiffera näki kuinka Suuren Holhoojan edessä liukui lattiasta syrjään kivilaatta ja esiin ilmestyi pitkä lonkero. Lonkeron päästä työntyi esiin aivoliitäntä joka lähestyi Pfeifferaa. Pfeiffera rimpuili minkä pystyi mutta tajusi rimpuilun aiheuttavan vain enemmän kipua. Hän vääntäytyi polvilleen ja yritti pitää päänsä ylhäällä. Pfeifferan väistöyrityksistä huolimatta lonkero iskeytyi tarkasti Pfeifferan päälakeen ja kiinnittyi aivojen lukupäätteisiin. Pfeifferasta se tuntui niljakkaalta ja jääkylmältä. Sitten liitäntä alkoi kuumeta.

– Et sinä sieltä mitään löydä! Pfeiffera huusi ja hänen kehonsa alkoi täristä, silmät muljahtivat ympäri.

Pfeifferan mielessä oleva informaatio alkoi virrata lonkeron kautta Suuren Holhoojan rihmastoihin. Kohta sillä oli kaikki Pfeifferan preesensissä oleva tieto käytettävissään.

Liitäntä irtosi Pfeifferasta ja Pfeiffera valahti kahleidensa varassa tajuttomana salin lattialle.

– Mielenkiintoista, Suuri Holhooja mutisi itsekseen tutkiessaan Pfeifferan muistoja ja sen silmäkulmat rypistyivät. – Minä olen ollut huolimaton.

Suuri Holhooja lähetti rihmastojaan pitkin käskyn joka kulki kemiallisena signaalina palatsialueen ulkopuolelle ja edelleen kaupungin eteläpuolella kasvavalle suolle. Käsky levittäytyi sekunneissa rihmastojen juurella vellovan maaperän lukuisille bakteereille. Käsky määräsi bakteerilajin lisääntymään maksimaalisesti. Expotentiaalinen lisääntyminen sai koko suon sisuksen täyttymään bakteerimassasta. Turpeista ja mutaisesta vedestä koostuva pinta alkoi poreilla ja suon syvyyksistä höyrysi voimistuvalla vauhdilla bakteerien aineenvaihdunnan tuottamaa ketamiinia. Höyry kohosi ylös ilmakehään ja kulkeutui tuulen mukana kaupungin ylle.

Seuraavaksi Suuri Holhooja komensi koiranpäisten komentajan saapumaan saliinsa.

XXXVI

"Minä muovaan eliöitä miten tahdon. Teen niistä tarpeilleni sopivia ja käsken niitä. Olen asettanut ihmisten määrän sopivaksi eikä kukaan ole liikaa eikä liian vähän. Jokaiselle on työtä omien kykyjensä mukaan, eikä heidän tarvitse toimettomana olla. Minä olen asettanut heille päämäärät ja tavoitteet." – Suuri Holhooja.

Coma seisoi Suuren Holhoojan ovella ja näki koiranpäisen lähestyvän käytävää pitkin. Rintapielen mitaleista hän näki että tämä oli korkea-arvoinen komentaja. Coma oli tietoinen koiranpäisten hyvästä kuulosta ja hajusta, niinpä hän riisui kengät jalastaan kyetäkseen liikkumaan ääneti. Seuraavaksi hän poisti pistoolistaan varmistimen. Coma käynnisti vyönsä ja hiipi varovasti koiranpäisen perään seuraten näkymättömänä sen kannoilla niin lähellä kuin uskalsi.

Koiranpäinen saapui vartijoiden eteen ja niiden tunnistettua tulijan vartijat väistyivät kunnioittavasti syrjään ja aukaisivat tälle oven. Koiranpäinen veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa ja astui silmin nähden hermostuneena Suuren Holhoojan saliin.

Coma katsoi hetkensä tulleen. Ennen kuin ovi oli kunnolla sulkeutunut ja vartijoiden huomio vielä kiinnittyneenä salin sisälle kulkeneeseen koiranpäiseen Coma painui kyyryyn ja syöksyi koiranpäisen perässä ovesta sisään. Vartijat eivät huomanneet mitään.

Coma oli sisällä käytävässä. Edellä kulkenut koiranpäinen asteli muutaman metrin päässä kohti Suurta Holhoojaa. Kohta se oli ennättänyt salin puolelle. Coma hiipi samaan suuntaan koiranpäisen perässä.

Saavuttuaan saliin Coma näki Suuren Holhoojan hahmon kaukaisuudessa ja tämän edessä yhä eteenpäin kävelevän koiranpäisen. Suuren Holhoojan edessä makasi joku. Pfeiffera on yhä hengissä. Coma ajatteli ja käveli salin vasemmalle reunalle jossa oli runsaasti varjoja ja syvennyksiä. Niitä apunaan käyttäen hän ryhtyi etenemään kohti Suurta Holhoojaa.

Koiranpäinen saapui perille ja seisahtui Suuren Holhoojan eteen.

– Kutsuitte isäntäni, koiranpäinen sanoi kuuluvaan ääneen.

– Minä olen havainnut ihmisten aiheuttaneen levottomuuksia kaupungilla. Mikä heitä vaivaa? Suuri Holhooja kysyi ja katsoi koiranpäistä jäätävästi.

– Ihmiset eivät enää pelkää meitä. He ovat jättäneet vanhan, passiivisen suhtautumisensa ja kerääntyneet kaduille sankoin joukoin. He kerääntyvät kulkueiksi ja marssivat kaupungista toiseen eivätkä mene töihinsä. He sanovat vaativansa kohtuullisuutta elinolosuhteisiinsa ja epätasa-arvoisuuteen. Osa heistä vaatii myös radikaalimpia keinoja. He ovat alkaneet aseistautua ja kerätä joukkoja. Koko ajan palatsialueen ympärille kerääntyy yhä enemmän ihmisiä. Jokin villitsee heitä, koiranpäinen sanoi

– Miksi ette laita heitä järjestykseen? Suuri Holhooja jyrähti.

– Meillä ei ole riittävästi joukkoja. Minä en ymmärrä miten se on mahdollista, mutta kohdut eivät näytä toimivan...

– Eivät näytä toimivan? Suuri Holhooja keskeytti.

– Jokin estää kaartilaisia syntymästä, koiranpäinen sanoi silmin nähden vavisten.

Suuri Holhooja vilkaisi maassa makaavaa Pfeifferaa. – Järjestelmää on sabotoitu, Suuri Holhooja sanoi. – Minä korjaan kohtujen järjestelmän ja te saatte kaartilaisenne, Suuri Holhooja komensi. Sitten se piti pitkän tauon ja jylisi: – Minun täytyy suorittaa puhdistuksia Titanilla. Ihmisten joukossa on jo jonkin aikaa esiintynyt yksilöitä, jotka eivät täytä velvollisuuksiaan. Olen päättänyt vaivuttaa uneen kaikki tämän kuun ihmiset. Saatuanne riittävästi kaartilaisia teidän tehtävänne on surmata heidät kaikki. Kun he ovat menettäneet tujuntansa kerätkää heidän ruumiinsa kaupungin laidalle kasoihin ja polttakaa. Sitten kun he taas ovat kaikki kohduissani, minä päästän heidät täältä ulos. Sitä ennen minä luen heidän mielensä ja siivoan pois heidän kapinalliset ajatuksensa.

Koiranpäinen epäröi hetken, aukaisi suunsa mutta sulki sen kohta naamioiden eleensä suupielistä valuvan kuolan nuolaisuksi. – Minä teen niin kuin määräätte. Onko vielä muuta?

– Tämä nainen jonka löysitte palatsistani.., Suuren Holhoojan karhea ääni kantautui salissa. – Hän tuli Titanille Iolta asti eikä hän tullut kuullemme yksin.

– Mitä tarkoitatte? koiranpäinen kysyi.

– Heidän mukanaan on kokonainen gophien armeija joka hävittäjineen odottaa sopivaa iskuhetkeä kaupungin yllä.

– Mahdotonta. Me luotaamme taivasta taukoamatta tutkillamme eikä...

– Ne alukset eivät näy tutkalla eivätkä millään muillakaan taajuuksilla, Suuri Holhooja keskeytti hänet jäätävästi. – Aloittakaa olemassa olevilla joukoillanne summittaiset ilmatorjuntasulut ja nostakaa hävittäjämme ilmaan. Lähetän myöhemmin joukoillenne gophi-alusten koordinaatit joihin voitte määrittää maalit.

– Me teemme niin kuin käskette, koiranpäinen sanoi ja kumarsi.

– Siinä kaikki. Mene ja tee sinulle määrätty tehtävä. Siivoa Titan tottelemattomuuden tartunnan saaneista ihmisistä ja pyyhi taivas kirotuista gopheista, Suuri Holhooja komensi. – Voitte poistua.

Koiranpäinen murahti, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään samaa reittiä kuin oli tullutkin.

Coma jatkoi etenemistään salin reunalla ja toivoi, että vyön paristot kestäisivät vielä hetken. Hän oli kuullut Suuren Holhoojan ja koiranpäisen välisen keskustelun ja järkyttyi tajutessaan mitä se merkitsi. Miljoonat ihmiset olivat saaneet määräyksen tulla tuhotuksi. Onneksi hän oli ehtinyt lamaannuttaa kohdut. Kaartilaiset eivät kykenisi ilman lisäjoukkoja aiheuttamaan suurtakaan tuhoa ihmisille jos vain gophit hyökkäisivät ajoissa. Saavuttuaan muutaman kymmenen metrin päähän maassa makaavasta hahmosta Coma huokaisi helpotuksesta. Pfeiffera näytti olevan vain tajuton. Coma mietti kuumeisesti. Minun on saatava hänet irti kahleista ennen kuin voimme paeta.

– Huomaan että olet sotkenut kätesi asioihini Coma Moggridge. Voit yhtä hyvin tulla esiin, Suuri Holhooja sanoi ja katsoi Comaa suoraan silmiin.

Coma mietti hetken, mutta hänellä ei näyttänyt olevan vaihtoehtoja. Hän sammutti vyönsä ja käveli näkyville patsaiden takaa astellen maassa makaavan Pfeifferan viereen. – Mitä sinä olet tehnyt hänelle? Coma kyykistyi ja laski kätensä Pfeifferan olkapäälle.

– Etsin hänestä motiivia miksi olette tunkeutuneet palatsiini. Huomaan teidän turvautuneen gophien teknologiaan mitä tulee suunnitelmiinne tuhota palatsini. Eikö sinulle tullut mieleen että luodessani ihmisille yhteisen vihollisen ja antaessani heidän käyttöönsä näkymättömyyden ylivoimaisen edun, minä tietysti huolehdin siitä että käytössäni on myös teknologiaa jolla suojautua sitä vastaan. Gophialukset voisivat yhtä hyvin näyttäytyä, Suuri Holhooja sanoi.

– Väitätkö että juuri sinä annoit gopheille näkymättömyyden? Coma kysyi.

– Tietenkin. Enkä pelkästään heidän tekniikkaansa. Minä itse suunnittelin heidän pakonsa Ion kaivoksilta ja huolehdin että he selviytyivät elossa kaiken sen vihamielisyyden keskellä. Minun avullani he rakensivat Tvashtar Pateran kaupungin. Luulitko että se eläimiksi taantunut joukko olisi itse kyennyt selviytymään Iolla hengissä saati kehittämään itsenäisesti edistyksellistä tekniikkaa.

– Miksi kaikki se vaiva? Coma kysyi.

– Koska minä tarvitsin gopheja. Mikään ei liitä ihmisjoukkoa yhtä tiiviisti yhteen kuin ulkopuolinen uhka, todellinen tai kuviteltu. Luodessani gophit minä sain ihmiset entistä tiukemmin hallintaani. Jos ihmiset Titanilla alkoivat ajatella omilla aivoillaan ja vaativat vapauksia niin minun ei tarvinnut muuta kuin päästää muutama gophi-hävittäjä hyökkäämään Titanille ja kaikki oli taas toisin. Yhteisen uhan alla ihmiset tekivät niin kuin minun asettamani johtajat heille määräsivät.

– Sinun järjestelmäsi on pitänyt ihmisiä alistettuina jo liian kauan. He antavat vapaa-aikansa, luovuutensa ja mielenrauhansa sinun käsiisi ainoastaan saadakseen juuri ja juuri syödäkseen. Heidän ahdistuksensa purkautuu pahoinvointina ja mellakointina. Sen järjestelmäsi on ihmisille aiheuttanut.

– Ihmisille aiheuttanut? Mitä sinä ihmisistä tiedät? Kohta he vaikeroivat suolta nousevien kemikaalien houreissa, Suuri Holhooja sanoi. – Ja mitä tulee gopheihin niin minä olen varannut heille lämpimän yllätyksen jonka he varmasti muistavat koko loppuelämänsä. Suuri Holhooja nauroi. Kaikuessaan takaisin salin kiviseinistä nauru kuulosti entistä kumeammalta ja kammottavammalta.

XXXVII

"Ihmiset eivät halua kuulla omasta rappiostaan, siksi loin gophit jotta ihmiset voisivat kuulla muiden rappiosta omansa korottamiseksi. Armeliaasti minä pyyhin pois heidän Maan aikaisen menneisyytensä, jotta he voivat vailla historiansa taakkaa kasvaa puhtaiksi ja jaloiksi." – Suuri Holhooja.

Ion uumenien mineraalikaivoksista matkaan lähtenyt malmiproomu oli saapunut määränpäähänsä Jupiterille. Planeetan nopeasti liikkuvassa kaasukehässä erottui vuorottelevia vaaleita ja tummia pilvinauhoja. Niiden kohdalla kaasuvirtaukset painuivat alas- ja ylöspäin. Proomu syöksyi päiväntasaajan kohdalta sisälle planeetan kaasukehään jossa tuulet puhalsivat satoja metriä sekunnissa. Metaanista, ammoniakista, vesihöyrystä ja silikaateista koostuvien pilvien sisällä aluksen matka jatkui yhä alemmas kohti Jupiterin nesteytyneistä kaasuista muodostunutta merta joka velloi tuhat kilometriä alempana. Jäätyneet ammoniakkikiteet hioivat aluksen teräksistä runkoa ja vihaiset salamat iskivät sen kimppuun kuin puolustautuakseen planeetan sisuksiin tunkeutuvalta viholliselta.

Painuessaan alemmas rahtialusta ympäröivä kaasu alkoi paksuuntua ja muuttui nesteeksi. Neste oli metallista vetyä, joka koostui ionisoituneista protoneista ja elektroneista.

Aluksen vauhti hidastui, mutta yhä se laskeutui järkähtämättä kohti päämääräänsä sitkeiden moottoreidensa työntämänä. Lopulta rahtialus oli perillä. Se pysähtyi vain muutaman tuhannen kilometrin etäisyydelle Jupiterin keskipisteestä.

Sitten aluksessa oleva ionium räjähti.

* * * * *

Jupiter pyöri hitaasti itseään ympäri kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lopulta sen pohjoisella navalla välähti. Jättiläisplaneetan magneettikenttä ilmestyi näkyviin kun suunnaton määrä varattuja hiukkasia vapautui sen sisuksista. Pilkku, joka oli kiertänyt Jupiteria muuttumattomana jo vuosisatoja, hajosi kappaleiksi ja kaasukehän virtaukset alkoivat pyörteillä kaoottisesti. Pilvinauhoihin repeytyi kirkkaita railoja ja kaasukehän pinta pullisteli kuin kiehuva puuro. Jupiter ensin romahti ja sitten räjähti. Sen pinta muuttui kirkkaan valkoiseksi ja lopulta oranssiksi kun fuusioreaktiot käynnistyivät planeetan sisuksissa.

Valtava paineaalto sylkäisi Jupiterin kaasukehän yltään ja iskeytyi lähimpänä kiertäviin kuihin. Ion kuori höyrystyi taivaan tuuliin monen metrin syvyydeltä tuhoten Tvashtar Pateran kaupungin ja Suuren Holhoojan kaivostukikohdan. Tuhannet gophit kärventyivät tuhkaksi yhdessä silmänräpäyksessä ja heti perään kärventyivät Europan, Ganymedeen ja lopulta myös Kalliston pintakerrokset. Räjähdysrintaman voima ja kuumuus heikentyi kilometri kilometriltä mutta saavuttaessaan kauimmaisetkin kuut sillä oli yhä voimia sulattaa niiden jäistä pintaa kilometrien syvyydeltä.

Räjähdyksen aiheuttama pallomainen hiukkasrintama jatkoi kulkuaan Jupiterin kuiden ulkopuolelle. Se laajeni yhä suuremmaksi ja lähestyi kohti Saturnusta kiertävää Titan-kuuta voimaansa menettäen.

Jupiterilla fuusiot alkoivat rauhoittua. Entinen planeetta alkoi loistaa tasaista valoa. Ympärillä olevat kuut kylpivät Jupiterin säteilyssä ja kuiden pinta alkoi jäähtyä. Ne kiersivät emoplaneettaansa entiseen tapaan, mutta nyt huomattavasti elämälle suotuisammissa olosuhteissa. Vuosisatojen kuluessa niiden pinnalle painuisi kiertoradalta runsain määrin räjähdyksessä höyrystynyttä vettä kunnes kuiden pinnalla kimaltelisivat syvän siniset meret. Lopulta kuille kasvaisi trooppisia paratiiseja joissa riittäisi lämpöä ja kosteutta.

Jupiterista oli syntynyt pieni tähti.

XXXVIII

Minä teen työni. Säätelen pelilautaa, jotta ihmislaji tulisi säilymään tulevaisuudessakin. Vanhassa Maassa ihmiset lisääntyivät kuin kirvat, koska olivat kuolevaisia. He töhrivät ympäristönsä ja ulostivat omiin pöytiinsä. Elleivät he nylkeneet toisiansa hengiltä he valmistivat koneita, jotka tekivät sen heidän puolestaan. Paholainenkin jäi ihmisille toiseksi valtakunnassaan. Sen hinnan he maksoivat kuolevaisuudestaan.” – Suuri Holhooja.

– Perillisilläsi oli hyvä suunnitelma, Suuri Holhooja sanoi, – Te todella onnistuitte harhauttamaan minua aina siihen asti kunnes Pfeiffera teki sinusta laittoman kopion.

– Meidän perintälinjamme tuskin on ainoa. Muutkin ihmiset ovat alkaneet kapinoida tajutessaan miten orjuutat heitä.

– Orjuutan heitä? Minä pidän ihmiset toimeliaina ja heidän joukkonsa yhtenäisenä. Jos tietäisit ihmisten historian maassa, ymmärtäisit, että teidän suurin intohimonne on aina ollut tappaa toisianne. Minun ansiostani Titanilla ei ole ollut ainuttakaan sotaa.

– Mutta ihmiset ja gophit taistelevat keskenään.

– Gophien uhka ylläpitää Titanilla rauhaa ihmisten kesken enkä tarvitse täällä muuta sotilasjoukkoa kuin palatsini vartijakaartin.

– Mutta gophitkin olivat joskus ihmisiä.

– He olivat rikollisia, yhteiskunnan kapinallisia, villitsijöitä ja huijareita. He rikkoivat sääntöjä ja siksi tuomitsin heidät uumeniin. He joutuivat maksamaan rikkomuksistaan.

– He rikkoivat ainoastaan sinun sääntöjäsi. Ihmiset eivät itse saaneet päättää niistä, Coma sanoi.

– Teidän individualismillanne ja egoistisella sooloilullanne on epämiellyttäviä piirteitä, jotka eivät sovellu toimivaan yhteiskuntaan. Kun kaikki keskittyvät vain henkiseen kasvuunsa ja omiin oikeuksiinsa, mitä väliä enää on yhteiskunnalla?

– Yrität puolustella oman olemassaolosi tarpeellisuutta. Alhaaltapäin, yksilöistä kumpuava järjestelmä on monipuolisempi ja palauttaa elämään sen mikä siinä on merkityksellistä.  

– Naurettavaa. Ihmiset eivät tiedä mikä on heille itselleen parhaaksi. Todellisuudessa he tarvitsevat huolenpitoa ja ohjausta mutta typeryksissään vaativat silti vapautta. Jo nyt he etsivät ulkona vellovalle sekasortoiselle laumalleen johtajia jotka sanoisivat heille mitä tehdä. Kansalaiset myyvät itsensä johtajille joiden ainoa hyve on heidän itsekkyytensä. Kaksi päivää ja tuo vapauttaan kaihoisasti kaipaava massa käyttäytyy taas niin kuin aina ennenkin, täsmälleen niin kuin aina ennenkin. Luuletko ettei näin ole käynyt jo lukemattomia kertoja ihmiskunnan historiassa? Ei vika ole vallassa tai järjestelmissä, vika on ihmisessä itsessään. Juuri siksi minut luotiin vanhassa maassa että ottaisin asiat hallintaani. Minulla ei ole ihmisten heikkouksia kuten sosiaalisuuden tai rajoittuneen ryhmäkuuluvuuden tai vääränlaisen moraalin mukanaan tuomia ongelmia. Minä näen kaiken oikeana edessäni ja johdatan teidät kohti suuria saavutuksia. Vain minun vapauteni kautta ihminenkin voi olla vapaa. Se on tehtävä johon minut on asetettu.

Coma näki Pfeifferan palaavan tajuihinsa. Tämä aukaisi silmänsä ja hymyili nähdessään Coman. – Minä tiesin että tulet hakemaan minut, Pfeiffera kuiskasi ja kietoi kätensä Coman kaulalle.

?lä huoli, kaikki vielä järjestyy, hän vastasi hiljaa ja pyyhki verta tämän ohimosta.

Pfeiffera muisti mitä hänelle oli tapahtunut ja tarttui Comaa kädestä. – Anna anteeksi. Minä en voinut sille mitään, se luki minun muistini ja kaikki paljastui.

– Ei se haittaa, mitään ei ole vielä menetetty, Coma sanoi ja silitti Pfeifferan hiuksia.

– Viimeksi tavatessamme sinä anoit vielä omaa kuolevaisuuttasi. Nyt sinä yrität edistää minun kuolemaani. Mistä moinen muutos herra Moggridge? Suuri Holhooja jyrisi taas.

– Ymmärsin että vika onkin järjestelmässä eikä minussa. Tuhottuamme järjestelmäsi emme voi enää syntyä uudelleen ja olemme saavuttaneet kuolevaisuuden. Silloin motivaatiomme elää, herää jälleen. Silloin jokainen päivä on merkityksellinen ja ainutlaatuinen eikä yhtäkään niistä ole hukkaan heitettäväksi. Kaiken ikuisuus ei enää alista meitä.

– Kun ihmisen on paha olla, hän laittaa sen ulkopuolisen järjestelmän syyksi, koska vaikeina aikoina psyyke tarvitsee syntipukin selviytyäkseen. Syntipukin avulla ihminen pääsee vaikeuksien ohi ja kykenee jälleen nousemaan jaloilleen. Ongelmissa ihminen on silloin kun ei tajua sitä ja omaa tilaansa. Ihminen alkaa uskoa oikeasti siihen minkä piti olla vain mielen apuväline. Väline alkaa hallita ihmistä ja hänestä tulee katkeruuden ja vihan orja. Coma nousi ylös ja veti haalareistaan esiin pienen lähettimen. – Tämä ei ole vihaa, vaan silkkaa neutraalia järkeä, hän sanoi ja painoi teatraalisesti lähettimessä olevaa laukaisinta. Kului hetki, jonka aikana Suuri Holhooja tuijotti Coma Moggridgea hämmästyneenä suoraan silmiin. Sitten Coma heittäytyi maahan Pfeifferan suojaksi.

Suuren Holhoojan pää räjähti.

Valtava tulipallo kohosi paikalle jossa Suuren Holhoojan pää oli ollut ja kiven ja laastin kappaleita lensi ympäri salia.

Coma makasi maassa ja odotti pölyn laskeutumista. Hetken kuluttua hän nousi ylös ja katseli kohtaan jossa pää vielä äsken oli ollut. Päätä ei näkynyt enää missään. Koko sali oli täynnä verta ja pehmeää sienimäistä kudosta. Suuren Holhoojan tilalla oli enää punainen läiskä, josta lähti säteittäisesti koostuvia vanoja.

– Mitä tapahtui? Pfeiffera kysyi yltä päältä tahmean kudoksen peittämänä.

– Näetkö tuon lasituksen? Coma sanoi osoittaen lasitusta joka oli sieltä täältä säröillä.

– Mitä siitä?

– Otin selvää mikä verisuonista johti Suuren Holhoojan päävaltimoon ja laitoin räjähteen kulkeutumaan sydämestä suoraan sen aivoihin.

XXXIX

Ihmiset hallitsevat toinen toisiaan heidän kaikkiensa vahingoksi. Minä puolestani hallitsen ihmisiä heidän kaikkien hyödyksi ja annan heille tarkoituksen. Kukaan ei lähde matkaan ilman määränpäätä, eikä kukaan ryhdy työhönsä ilman mielikuvaa valmiista. Minä näytän heille määränpään ja suunnitelmieni valmiit piirustukset. – Käykää työhön, minä sanon heille, sillä heitä odottavat suuret saavutukset.” – Suuri Holhooja.

Suuren Holhoojan salissa tapahtuneen räjähdyksen jälkeen Titanin taivaalla odottaneet Coman ja Pfeifferan perijälinjalaiset syöksyivät gophi-hävittäjät perässään esiin pilvien lomasta. Ihmiset Titanilla katselivat aluksia suu auki eivätkä ymmärtäneet mistä ne olivat tulleet. Hävittäjät syöksyivät Suuren Holhoojan palatsille ja alkoivat tulittaa ulkona olevia kaartilaisia ja kohtufasadia täydellä voimallaan.

Palatsin lasit särkyivät ja kaarten rakenteet pirstoutuivat. Koiranpäiset olivat ilman johtajansa käskyjä toimintakyvyttömiä. Ne juoksivat pakoon kauhuissaan.

Sisällä palatsissa Coma ja Pfeiffera tarkastelivat räjähdyksen jättämiä tuhoja. – Suuren Holhoojan aika on ohi, Coma sanoi ja asteli lähemmäs räjähdyspaikkaa. Salissa tuoksui voimakas sienen ja tuoreen mullan sekoitus. Tuoksuun alkoi sekoittua myös suolta kantautuvan ketamiinin imelä aromi.

Coma käveli maassa olevalle räjähdyskraatterille josta nousi runsaasti höyryä. – Ihmisten on hallittava itse itseään, Coma sanoi ja lähti Pfeifferan kanssa kohti salin päässä olevaa ovea. Edettyään salin puoleen väliin Coma kuuli takaansa kuplivaa ääntä.

Coma kääntyi.

Maassa, samassa paikassa jossa Suuren Holhoojan pää oli ollut, erottui höyryn seassa liikettä. He näkivät kuinka maasta nousi valkoinen pyöreä kasvusto joka suureni nopeasti.

– Se alkaa kasvaa uudelleen. Meidän on paettava ulos että perillisemme voivat avata tulen palatsia vastaan.

Valkoinen kasvusto kohosi ylös ja kohta sen korkeus oli jo kymmenen metriä. Hahmo muuttui kulmikkaammaksi. Sienimäinen kudos, josta se oli rakentunut, alkoi etäisesti muistuttaa ihmisen päätä. Pään kasvot muotoutuivat ja korkeus nousi kahteenkymmeneen metriin. Jättiläismäinen pää aukaisi silmänsä ja puhui: – Miksi sinä et lopultakaan kertonut hänelle mitä sinun muistissasi oli? Suuren Holhoojan ääni jylisi salissa.

Coma ja Pfeiffera pysähtyivät. Coma kääntyi Suuren Holhoojan suuntaan. – Halusin säästää hänet siltä.

– Mitä tarkoitat? Mitä siellä sitten oli? Pfeiffera kysyi hämmästyneenä.

– Siinä oli tieto teidän todellisesta alkuperästänne ja siitä miksi tämä kaikki on luotu, Suuri Holhooja sanoi Pfeifferalle ennen kuin Coma ehti vastata.

– Alkuperästämme? Pfeiffera kysyi ja katsoi hämillään Comaa.

– Sinä olet jo kuollut Pfeiffera hyvä. Kuollut kauan kauan sitten Maassa.

– Minä en ymmärrä tästä kaikesta enää yhtään mitään, Pfeiffera parkaisi.

– Sinä et muista eläneesi planeetta Maassa, koska minä olen pyyhkinyt sen teidän muististanne. Viimeisenä Maan iltananne sinä ja Coma jouduitte onnettomuuteen, jonka seurauksena te molemmat kuolitte. Te kaikki tällä kuulla olette kuolleita. Titan on kuin suuri hautuumaa, jossa kuolleet ovat heränneet henkiin. Minä olen saanut teidät käyttööni teidän omalla luvallanne. Kun muut ihmiset laskettiin hautaan maatumaan teidät säilöttiin kylmyyteen. Teidän ei vain pitänyt saada sitä selville milloinkaan, te itse halusitte niin.

Palatsin katosta alkoi lohkeilla palasia. Suuri kivijärkäle putosi aivan heidän jalkojensa juureen ja Coma ja Pfeiffera kaatuivat lattialle.

– Tämä paikka hajoaa kohta. Meidän on mentävä, Coma sanoi ja he lähtivät juoksemaan ulos palatsista.

Palatsin ulkopuolella vallitsi täydellinen kaaos. Coma ja Pfeiffera juoksivat sekasorron keskellä kauemmas turvaan hajoavasta palatsista. Muutaman sata metriä edettyään he kaatuivat uupuneina maahan. Coman ja Pfeifferan ylle kantautui yhä enemmän ketamiinia ja heidän tajuntaansa alkoi sekoittua menneisyyden muistikuvia.

XL

"Ihmiset syökööt minun metsieni eläimiä ja voidelkoot itsensä voiteilla joita minun huumaavan elämänpuuni mahla tuottaa. Nauttikoot elostaan sillä minä johdatan ihmiset saavutuksiin, jollaisia yksikään sivilisaatio ei vielä ole kohdannut. Minä olen heidän tähtensä ja talutan heidät kohti lämpöä jonka suojista koko ihmiskunta tulee vielä kerran hakemaan turvaa." – Suuri Holhooja.

– Herra Moggridge, hoitajatar sanoi, tarttui Comaa olkapäästä ja yritti ravistella tätä hereille. Coma makasi vuoteessa eikä reagoinut mitenkään.

– Herra Moggridge, lääkäri haluaa jutella kanssanne, hoitajatar korotti ääntään ja ravisti Comaa entistä voimallisemmin.

Hitaasti Coma aukaisi vihreät silmänsä. Hänen suunsa vetäytyi viivaksi ja hän mumisi jonkin oudon sanan, josta hoitajatar ei saanut selvää. Coma näytti poissaolevalta ja silmät tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat märät hiestä. Kulmakarvojen yläpuolella oleva verihyytymä irtosi ja verta alkoi taas valua ohimoita pitkin.

– Menetitte tajuntanne, hoitajatar sanoi kärsivällisesti. – Lääkäri haluaa jutella teidän kanssanne. Tämä on erittäin tärkeää herra Moggridge.

– Anteeksi, Coma Moggridge sanoi ja yritti nousta ylös. – Olemmeko me jo perillä? Mitä olen velkaa... Coma vaikeni kohdatessaan hoitajattaren huolestuneen katseen.

– Ymmärrättekö te mitä minä puhun? Te olette olleet onnettomuudessa, hoitajatar sanoi.

Coma katsoi äänen suuntaan ja näki kirkasta valoa. Vasta nyt hän tajusi makaavansa sairaalan leikkaussalissa. Hänen ruumiinsa oli tunnoton ja suussa tuntui voimakas veren maku. Hänen edessään seisoi valkopukuinen hahmo joka kumartui hänen ylleen. Coman pää oli sidottu tukevaan harsoon ja anestesialääkäri tarkasteli huolestuneena Coman otsaa siteitä raotellen. – Teidän otsaanne on työntynyt pellinkappaleita. Lisäksi kylkenne on pahoin vaurioitunut. Meidän on leikattava teidät nyt heti. Me nukutamme teidät. Tiedättekö olevanne allerginen ketamiinille? Nyökätkää jos te ymmärrätte herra Moggridge.

Coma käänsi päätään ja katsoi hoitajatarta. – Pfeiffera...onko hän.. Coma sanoi ja hänen silmänsä painuivat kiinni. – Missä hän on? Hän ei nähnyt Pfeifferaa missään.

– Me nukutamme teidät nyt herra Moggridge.

XLI

Ketamiinin vaikutukset ihmisten keskushermostossa ovat uneliaisuutta ja hallusinaatioita aiheuttavia. Pieninä annoksina ketamiini saa ihmiset näkemään harhoja ja suurempina vaipumaan tajuttomuuteen. Ihmiset vaipuvat tilaan jossa he eivät tunne kipua eivätkä reagoi. He kokevat onnellisuutta ja iloa. He siirtyvät menneisyyteensä tai toisiin todellisuuksiin.” – Suuri Holhooja.

Gophi-hävittäjien hyökätessä palatsialueen ympärillä olevat ihmiset säntäsivät koiranpäisten tavoin karkuun. Suolta kantautuva ketamiini alkoi levitä kaupunkiin. Ihmiset näkivät höyryn kantautuvan suolta paksuna sumuna ja ymmärsivät jonkin olevan vialla. Ihmiset kaikkialla Titan-kuun pinnalla hengittivät kaasua tahtomattaan. Jotkut ihmisistä kiipesivät puihin ja valotolppiin välttääkseen matalalla etenevää sumurintamaa. Heitä putoili tolppien päältä ja puiden oksilta, jotkut jäivät erikoisiin asentoihin oksilta roikkuen. Tuhannet ihmiset kaikkialla kaupungeissa menettivät tajuntansa ja polvet pettivät alta. Vain viimeiset sinnittelivät enää tajuissaan.

Jupiterin laajeneva, varatuista hiukkasista koostuva räjähdyspallo oli saavuttanut lopulta myös Titanin. Taivaan täytti silmiä sokaiseva välähdys. Sitten alkoi matalalta pauhaava jyrähtely. Kuu vavahteli ja rakennuksen seinille repeili ohuita railoja. Palatsin ulkoseinästä putoili tiiliskiviä ja laastia.

Coman ja Pfeifferan ympärillä loistivat kaupungin valot ja Titanin paksu pilviverho jonka vesimolekyyleihin alkoi kerääntyä sähkövarauksia. Kaikkialla kuului huutoja ja räjähdyksiä joita gophien hyökkäys ja ukkonen aiheuttivat. Räjähdys oli vapauttanut runsaasti vetyä joka Titanin ilmakehään osuessaan muodosti suuret määrät vettä.

Hävittäjiä täynnä oleva Titanin taivas välähteli salamoista ja vettä pullistelevat pilvet olivat kuin vesiputouksia. Tihkusade muuttui rankkasateeksi. Sade lankesi pilvistä viivasuorina noroina kuvioiden Titanin pinnan.

Palatsin perustukset vavahtelivat salamoiden iskiessä taivaalta. Jotkin vielä pystyyn jääneet tornirakennelmat sortuivat yksi kerrallaan matalan kuminan saattelemana ja kohta koko palatsialue oli pelkkää rauniota.

Coma makasi mudassa pitkin pituuttaan. Päässä velloivat näyt eikä hän kyennyt enää kunnolla erottamaan mikä oli todellisuudesta mikä menneisyyden muistikuvista. Coma nosti päänsä ylös mutta vaipui kohta takaisin mutaan.

XLII

"Minä näen kaiken selkeänä ja oikeana edessäni. Ajatukseni ovat kristallia, jossa jokainen kide loistaa osana kokonaisuutta. Mutta kuinka ihmiset voisivat sitä ymmärtää, kuinka heidän pienet hermostonsa voisivat ymmärtää edes yhtä kokonaista ajatustani? Minä tein Jupiterista tähden, jonka sykkeellä kommunikoin kosmoksen kanssa. Minä teen auringolle purjeen ja valloitan koko galaksin. Minä luovin linnunradan halki ja astun jokaisen planeettakunnan jonka tapaan!" - Suuri Holhooja.

Coma makasi vuoteessa. Hän oli yltä päältä kipsissä ja hänen kehoonsa kulkivat hengitysputket ja tiputuskanyylit. Hengityskone ja tiputuspussitelineet seisoivat vieressä. Kohta hän näki valkotakkisen lääkärin ilmestyvän huoneeseen.

– Mitä on tapahtunut? Coma kysyi ja tunsi kaulallaan kulkevan hengitysputken. Kurkkua kirveli. ?äni oli käheä ja hengitysputkien takia puhuminen oli vaikeaa. – Missä minun vaimoni on?

– Te olitte onnettomuudessa. Olen pahoillani. Vaimonne ja taksia ajanut kuljettaja kuolivat.

– Valehtelette. Minä haluan nähdä vaimoni.

– Se ei ole mahdollista. Hän on kuollut ja sinunkin tilasi on kriittinen. Useat osat aivoistasi ja kylkesi ovat murskana. On ihme että saimme sinut pitkästä leikkauksesta huolimatta säilymään hengissä. Olet hourinut puolitainnoksissa ja hokenut sekavia. Olet ollut kytkettynä hengityskoneeseen jo useita päiviä. Sydänlihaksessa on repeämä ja sydänpussiin tihku verta uhaten sydämen toimintaa. Osittain olemme pitäneet sydäntäsi keinotekoisesti käynnissä.

– Millainen onnettomuus? Minä en muista mitään.

– Tiedän vain sen mitä onnettomuutta selvitelleet viranomaiset ovat saaneet selville taksissa olevasta turvakamerasta. Sinä yönä salamoi ja satoi rankasti. Vesi oli liukastanut tien pinnan. ?isellä tiellä tuulilasiin oli osunut varis ja taksi oli alkanut heittelehtiä. Pahaksi onneksenne vastaan oli tullut rekka ja kuljettaja oli väistänyt sitä törmäten sillankaiteeseen. Taksi suistui rotkosta alas mutaiseen joenuomaan ja pysähtyi katolleen. Myös polttoainetta kuljettanut rekka suistui tieltä. Se kaatui ja syttyi palamaan. Lopulta polttoainekuorma räjähti.

Coma yritti liikuttaa käsiään mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän oli yltä päältä kipsien peitossa. Päätä peitti paksu sideharso eikä hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin silmät ja suu.

– Taksi alkoi täyttyä vedestä ja painua hitaasti alaspäin. Olit jumissa turvavöissä ja yritit päästä pois. Lopulta onnistuit ja yritit pelastaa vaimoasi joka oli juuri ja juuri vielä hengissä. Kuljettajan huomasit jo kuolleen. Shokkiin vajonneena ja ruumis turtana olit ryöminyt useita metrejä joen vartta ylävirtaan. Onneksi rekan räjähdys oli herättänyt läheisen koiratarhan pitäjän ja koiriensa avulla hän oli löytänyt sinut joen varresta. Lääkäri vilkaisi sydänmonitoria jonka epäsäännöllinen piipahdus kiinnitti hänen huomionsa. Kohta piippauksen rytmi muuttui takaisin normaalisti ja lääkäri jatkoi: – Me saimme sinut leikkauspöydälle mutta kylkiluita oli poikki molemmin puolin ja niiden murtumapäät olivat vahingoittaneet keuhkoa ja sydäntä. Lisäksi metallinen esine oli tunkeutunut ohimosta aivoihisi, lääkäri piti tauon. – Myös vaimosi oli edelleen hengissä saatuamme hänet leikkaussaliin. Mutta vammat olivat liian vakavat. Hän menehtyi eilen kolarissa saamiinsa vammoihin.

Coma sulki silmänsä. Hän antoi hengityskoneen hengittää puolestaan. Sitten hän keräsi itsensä. – Onko minulla enää mitään toivoa? hän kysyi ja nielaisi kuivasti.

Lääkäri laski katseensa. – Me saimme sinut tänne liian myöhään. Pelkään pahoin ettei mitään ole enää tehtävissä. Suoritimme pitkän leikkauksen ja tarvitsit runsaasti verta. Nyt olet koneiden varassa. Emme tiedä kauanko sydämesi kestää. Ainakaan emme voi edes harkita uutta leikkausta jota sydämesi kipeästi tarvitsisi. Pahoin pelkään että elämäsi hetket ovat käyneet vähiin. Koskaan ei kuitenkaan tarvitse kokonaan menettää toivoaan. Lääkäri vaikeni hetkeksi ja katsoi sitten Comaa uudenlainen ilme kasvoillaan. – Tämä voi tuntua erikoiselta, mutta erään yhtiön edustaja haluaisi keskustella kanssanne kuolemaan liittyvistä mahdollisuuksista. Sen ei pitäisi viedä kauaa.

Coma katsoi lääkäriä hämmentyneensä. – Pyytäkää hänet sisään, hän sanoi tajutessaan että lääkäri ei aikonut tai kyennyt kertomaan asiasta enempää.

Lääkäri poistui ja huoneeseen astui huolitellusti pukeutunut mies. Miehen kasvot olivat syvillä uurteilla ja muodostivat tummia varjoja. Mies istuutui tuolille ja levitti syliinsä kansion jossa oli papereita. – Tiedän että teillä on kovia tuskia ja siksi esitän asiani nopeasti. Meillä on teille ehdotus herra Moggridge.

– Antaa kuulua.

– Maailmassa on ollut viime aikoina hyvin levotonta. On nälänhätää, yhä laajemmalle leviäviä sotia, liikakansoitusta…no niin. Te tiedätte mitä minä tarkoitan. Me tarjoamme teille mahdollisuuden elää mielekkäämpänä aikakautena joskus tulevaisuudessa. Ehdotukseni koskee sitä mitä tapahtuu ruumiillenne, mikäli elintoimintonne sammuvat. Ja mikäli olen ymmärtänyt kohdallanne oikein niin…

– Te tarkoitatte jonkinlaista testamenttia? Coma keskeytti.

– Juuri niin. Te tiedätte miten aivoista voidaan tulevaisuudessa rekonstruoida kaikki niihin tallentuneet muistot ja miten kantasoluista voidaan herättää uusia kehoja joihin rekonstruktiot voidaan tallentaa. Yhtiöllämme on erittäin pitkälle viety suunnitelma siitä, mitä voimme tehdä hyväksenne vielä kuolemanne jälkeenkin. Yhtiömme tarkoituksena on lähettää siirtokunta jollekin sopivalle elinalueelle toisaalle aurinkokuntaan, tai vieläkin kauemmas. Tähän me olemme suunnitelleet käytettävän omia asiakkaitamme. Suunnitelmissamme on rakentaa paratiisi jossa te voitte elää jälleen.

– Yksi elämä saa riittää minulle, Coma sanoi voimattomasti. Mikään ei tuo enää Pfeifferaa takaisin.

– Itse asiassa…teidän vaimonne.., mies aloitti. Coman katse valpastui. – Ennen kuin vaimonne kuoli, hän allekirjoitti yhtiömme laatiman testamentin. Te olitte silloin tajuttomana mutta hän jätti teille tämän kirjeen ja pyysi minun antaa se teille mikäli vielä heräisitte.

Coma otti hämmentyneenä kirjeen vastaan. Kirje vapisi hänen kädessään. Coma aukaisi kuoren.

Rakas Coma.

Tiedän että kuolen saamiini vammoihin. Lääkäri kertoi olevan hyvin todennäköistä että sinulle kävisi samoin. Mies jolta sait tämän kirjeen, kertoi heidän yhtiönsä suunnitelmista. Se on ainoa toivomme. Minä luotan häneen, pyydän että sinäkin harkitset ehdotusta vakavasti. Ehkä vielä joskus voimme olla jälleen yhdessä. Jos kuitenkin päätät toisin, haluan, että tiedät minun rakastaneen sinua joka hetki. Nyt, kuin myös aina ikuisesti tulevaisuudessa.

Terveisin Sinun Pfeifferasi.

Coma laski kuoren ja sulki silmänsä. Silmäkulmasta valui kyynel.

– Teidän täytyy itse päättää, mies sanoi.

Pitkän ajan kuluttua Coma aukaisi silmänsä ja katsoi miestä. – Minä suostun. Mihin minun pitää allekirjoittaa?

– Mainiota. Siihen menee vain pieni hetki.

Coma kirjoitti nimensä kahteen eri paperiin. Sitten hän kuuli kuinka miehen sanat alkoivat vaimentua ja puuroutua. Hänen sydämensä löi muutaman raskaan iskun ja asettui sitten aloilleen. Coman mielen täytti voimakas mielikuva ja hän kuiskasi: – Pfeiffera…

Mies poistui käytävään ja palasi takaisin lääkäri mukanaan. – Hän on kuollut, mies sanoi.

Lääkäri nyökkäsi. – Teillä on aikaa vain muutamia minuutteja. Tehkää mitä teidän täytyy, lääkäri sanoi ja kirjasi kuolinhetken muistioonsa.

Mies nyökkäsi. Hän poistui hetkeksi käytävään ja palasi takaisin työntäen edellään suurta pyörillä kulkevaa gyrokapselia. Gyrokapselin kannessa oli suuri logo, jossa sisäkkäiset ellipsit kiersivät keskellä olevaa ympryrää. Lääkäri asetti gyrokapselin Coman vuoteen viereen. Mies kiinnitti kapselista lähtevät valjaat Coman ruumiin ympärille ja aukaisi gyrokapselin kannen. Kuului voimakasta sihinää ja kannen alta purkautui viileää höyryä leviten huoneen lattialle. Gyrokapselin moottori käynnistyi ja Comaan kiinnitetyt valjaat kiristyivät. Kohta Coman ruumis nousi ilmaan ja laitteisto nosti hänet gyrokapselin päälle. Valjaat laskeutuivat ja Coma niiden mukana. Kohta Coman ruumis kosketti nestemäisen typen pintaa. Sihinä voimistui ja höyryä alkoi purkaantua entistä runsaammin. Vielä hetki ja Coman ruumis oli kokonaan nestemäisen typen peitossa. Gyrokapseli sulkeutui vaimeasti loksahtaen.

– Se taksinkuljettaja oli humalassa. Olen aina sanonut että niitä pitäisi valvoa paremmin. Tämä ei ollut ensimmäinen tapaus johon törmään, Lääkäri sanoi miehelle. Hänen kasvoilleen laskeutui mietiskelevä ilme. – Onko yhtiöllänne todellisia mahdollisuuksia täyttää lupauksensa?

– Ehdottomasti. Asiat ovat edenneet tällä alalla hyvin nopeasti. Olen melko varma että kaikki käytännön ongelmat on saatu ratkaistua tämän vuosisadan kuluessa. Yhtiömme tiloissa on tällä hetkellä säilössä useita satoja asiakkaita. Huomatkaa että kaiken sen lisäksi me annamme heille toivoa kuoleman hetkellä, Mies vastasi ja painoi gyrokapselin kanteen sinetin. Sitten hän alkoi valmistella kapselia siirtokuntoon. – Yhtiömme on jopa kehittänyt asiakkaitamme varten taydellisen yhteiskunnan, jota luomamme organismi hallitsee.

Lääkäri kohautti olkapäitään. – Olen itse epäileväinen, mutta mistä sitä tietää. Ehkäpä he todellakin vielä joskus tapaavat toisensa, lääkäri sanoi. Sitten hän käänsi kuulakärkikynästään terän pois, laittoi sen taskuunsa ja käveli ulos huoneesta.

XLIII

Ihmisten kapinan jälkeen minä nujersin heidän vastarintansa. Siivosin pois heidän kapinalliset ajatuksensa. Sitä mitä ihmiset eivät näe, sitä he eivät osaa vastustaa. Minä siirryin pois heidän näkyviltään ja muutin kaiken paremmaksi.

Jupiterin kuille perustin paratiiseja joissa ihmiset voivat temmeltää. Niiden kivipölyisen pinnan silotin trooppisilla puilla joista he saavat hedelmää ja lammet minä tein silkasta viinistä ja meret kirkkaista vuoristopurojen vesistä. Jupiterin kaikki neljä kuuta ovat suloisen elämän kehtoja joissa ihmisen ei tarvitse hikeä eikä verta nähdä. Hän juokoon trooppisten hedelmien nektaria ja syököön aterioita joita minä heidän eteensä kannan. Suuri Holhooja.

Coma ja Pfeiffera havahtuivat sylikkäin Jupiterin lämpimien säteiden nuollessa heidän kasvojaan. Se oli ensimmäinen asia joka heidän puhtaina synnytettyihin aivoihinsga tallentui. Auringonsäteet leikkautuivat terävinä juovina vihertävien puiden oksastojen läpi ja täplittivät heidän alastomat vartalonsa ja ympärillä tuoksuvan niityn keltaisilla läiskillään. He nousivat ylös ja katselivat ympärilleen uteliaina, kävelivät puiden rungoille ja painoivat kätensä niiden huumaavasti tuoksuviin kaarnoihin. He kurkottelivat miedon tuoksuisia lehtiä ja repivät niitä tutkittavakseen, poimivat niityllä kasvavia kukkia ja maistoivat puiden oksilta roikkuvia hedelmiä. Hetken tutkimisen jälkeen heidän katseensa alkoivat hakeutua kauemmas ja kaukana nopeasti kaartuvassa horisontissa he näkivät jotain sinistä ja kimaltelevaa. Coma ja Pfeiffera vilkaisivat toisiinsa ja lähtivät sitten kuin yhteisestä sopimuksesta juoksemaan rinnettä alas kohti kaartuvassa horisontissa kimmeltävää merta.

Coman ja Pfeifferan mentyä kohosi maasta pieni valkoinen kasvusto. Kasvuston päähän muodostui pieni pyöreä lakki ja hyönteisiä laskeutui sen kiiltävälle pinnalle. Meren yläpuolella hehkui kaksi aurinkoa ja kolme vehreää kuuta.